Kesä Keski-Atlantilla -- Oikullinen kuu - Mr Blucher menettää
luottamuksensa -- "Laiva-ajan" salaisuus -- Syvyyden asukkaat
-- "Maata!" -- Ensimmäinen maihinmeno vieraalle rannalle --
Alkuasukkaitten yllätys -- Vähän Azorien saarista -- Blucherin
tuhoisa juhlapäivällinen -- Sen onnellinen päättyminen.
Kaiken kaikkiaan meillä oli miellyttävä kymmenen päivän matka New
Yorkista Azorien saarille -- ei tosin nopea, sillä väliä on vain
kaksituhattaneljäsataa mailia -- mutta pääasiassa aika miellyttävä.
Tosin meillä oli vastatuuli _koko_ ajan ja useita myrskykokemuksia,
jotka ajoivat viisikymmentä prosenttia matkustajista kannen alle
sairastamaan ja saivat laivan näyttämään kaamealta ja hylätyltä
-- myrskykokemuksia, jotka jokainen muistaa, joka ne koki alati
kaatuvalla kannella ja sai osansa niistä mahtavista tyrskyläikistä,
joita tuon tuostakin syöksähti korkealle ilmaan keulan tuulen
päälliseltä puolelta ja huuhtoi laivaa kuin ukkosvaaru; mutta
enimmäkseen meillä oli virkistävää kesäilmaa ja yöt olivat vielä
päiviäkin kauniimmat. Saimme nähdä sen kumman, että täysikuu joka
yö samalla hetkellä oli aivan samalla paikalla taivaalla. Ensin
emme älynneet syytä tähän kuun omituiseen käytökseen, mutta se
selvisi perästäpäin, kun ajattelimme, että joka päivä voitimme aikaa
parikymmentä minuuttia, me kun niin nopeaan kuljimme itää kohti --
voitimme joka päivä juuri sen verran, että pysyimme kuun rinnalla.
Se oli muuttunut vanhaksi kuuksi ystäville, jotka olivat rannalle
jääneet, mutta meille Joosuoille se seisoi alallaan samalla paikalla
ja pysyi aina samana.
Nuorelle mr Blucherille, joka on Kaukaisesta Lännestä ja ensi
matkallaan, tuotti muuttumistaan muuttuva "laiva-aika" paljon
päänvaivaa. Hän oli alussa ylpeä uudesta kellostaan ja veti sen
taskustaan paikalla, kun puolenpäivän aikaan soitettiin kahdeksan
lasia, mutta jonkun ajan kuluttua hän alkoi näyttää siltä kuin olisi
hän menettänyt luottamuksensa siihen. Kun oli oltu matkalla New
Yorkista seitsemän päivää, tuli hän kannelle ja sanoi jyrkästi ja
varmasti:
"Tämä on petoskauppa!"
"Mikä on petoskauppa?"
"Mikä, tämä kello tietysti. Ostin sen Illinoisissa -- annoin siitä
150 dollaria -- ja otaksuin, että se oli hyvä. Ja Yrjön nimessä, se
_on_ hyvä maalla, mutta mikä lienee kun se ei pidä kutiaan veden
päällä -- taitaa tulla merikipeäksi. Se hyppää; käy ensin kylläkin
säännöllisesti siksi kuin kello on puoli kaksitoista, mutta sitten
aivan äkkiä laskee takaperoa. Olen kääntänyt rukkuuvartta yhä
nopeampaan ja lopulta aivan ympäri koko kehän, mutta siitä ei ole
apua; se jättää nyt jälkeensä joka kellon mitä on koko laivalla ja
mennä huristaa ihmeteltävää luikua puoleenpäivään asti, mutta ne
kahdeksan lasia vain aina pääsevät siitä kymmenkunnan minuuttia
edelle. En ymmärrä, mitä sille tekisin. Se koettaa parastaan -- käy
kaikkein parasta luikuaan, mutta siitä ei pelastusta. Tiedättekös,
ei ole koko laivassa kelloa, joka joutuisi paremmin kuin tämä: mutta
mitä se merkitsee? Kun kahdeksan lasia soitetaan, niin aina siltä
puuttuu melkein tarkkaan kymmenen minuuttia oikeasta ajasta."
Laiva voitti aikaa täyden tunnin aina kolmessa päivässä, ja tämä
mies koetti saada kellonsa kulkemaan siksi, nopeaan, että pysyisi
rinnalla. Mutta hän oli nyt työntänyt rukkuuviisarin niin pitkälle
kuin se meni ja kello kulki "parasta luikuaan", eikä hänellä nyt sen
vuoksi ollut muuta neuvoa kuin panna kätensä ristiin ja antaa laivan
voittaa kilpailussa. Lähetimme hänet kapteenin luo, joka hänelle
selitti "laiva-ajan" salaisuuden ja rauhoitti hänen häiriintynyttä
mieltään. Tämä nuori mies kyseli koko joukon meritaudista, ennenkuin
matkaan lähdettiin, ja halusi saada tietää, mitkä sen luonnepiirteet
olivat, ja mistä hän saattoi tietää, koska hän oli sen saanut. Ei
hänen tarvitse enää kysyä.
Näimme tavanmukaiset haikalat, mustekalat, delfiinit y.m.,
tietysti, ja vähitellen liitettiin suuret parvet portugalilaisia
"manuvaarejakin" säännöllisten meri-ihmeitten luetteloon. Toiset
olivat valkoisia, toiset kirkkaan veripunaisia. Nautilus ei ole
muuta kuin läpikuultava hyytelökudos, joka levittää itsensä tuulen
kannettavaksi ja perässään uittelee jalan tai parin mittaisia
hilamaisilta näyttäviä nauhoja, jotka pitävät sitä vedessä vakavana.
Se on täysin oppinut merimies ja sillä on hyvä merimiehen älli. Kun
myrsky uhkaa tai käy navakankinlainen tuuli, reivaa se purjeensa
ja käärii ne aivan kokoon täyden myrskyn raivotessa ja sukeltaa
syvyyteen. Tavallisesti se kasteleekin purjeensa kääntymällä ympäri
ja upottamalla sen hetkeksi veteen. Merimiehet sanovat, että
nautilusta on vain näissä vesissä 35:nnen 45:nnen leveysasteen
välillä.
Kello kolmen aikaan aamulla kesäkuun 21 p:nä meidät herätettiin
sillä tiedolla, että Azorit olivat näkyvissä. Minä sanoin, etteivät
minua huvittaneet mitkään saaret kello kolmen aikaan aamulla. Mutta
sitten tuli toinen kiusaaja ja sitten taas yksi ja lopulta tultuani
vakuutetuksi siitä, ettei yleinen innostus sallisi kenenkään nukkua,
pääsin minäkin jalkeilleni ja lähdin unisena kannelle. Kello oli nyt
puoli kuusi; raaka, pauhaava aamu. Matkustajat olivat sulloutuneet
savupiippujen luo ja varustautuneet ilmatorvien taa ja kaikki olivat
pukeutuneet talvivaatteisiin ja näyttivät unisilta ja onnettomilta
armottomassa myrskyssä ja kastavassa roiskeessa.
Näkyvissä oleva saari oli Flores. Se ei näyttänyt sen kummemmalta
kuin kuraläjältä siellä meren kolkkojen huurujen keskellä. Mutta kun
ajoimme päin sitä, tuli aurinko näkyviin ja teki siitä kauniin taulun
-- kaikki vihantina viljelyksinä ja niittyinä, jotka kumpusivat
viidentoista sadan jalan korkeuteen ja yläreunallaan sekaantuivat
pilviin. Teräviä, jyrkkiä harjanteita kaartoi rinteillä, kapeat
rotkot halkoilivat niitä, ja siellä täällä kukkuloilla matkivat
ilmaan pistävät kallioryhmät linnoja ja muureja; ja pilvien
repeämistä syyti päivä leveitä valosääriä, jotka kirkastivat kukkulat
ja kaltaat ja syvät notkot tulivyöhykkeihin, jättäen väliin syviä
varjovöitä. Ikäänkuin olisi hyisen navan revontulet karkoitettu tänne
kesän maahan!
Kiersimme kaksi kolmannesta saaren ympäryksestä neljän mailin
päässä rannasta, ja kaikkia teatterikiikareita, mitä laivalla oli,
vaadittiin nyt ratkaisemaan semmoisia kiistan alaisia asioita kuin
olivatko ylämaan sammalen tapaiset pälvet lehtoja vai rikkaruohoa,
taikka olivatko nuo valkoiset kylät alhaalla meren paarteessa
todella kyliä, vaiko vain kalmistojen hautapatsasrykelmiä! Lopulta
taas käännettiin kokka ulos merelle ja suunnattiin San Migueliin,
ja Flores tuota pikaa taas oli vain kurakeko ja vaipui huuruihin ja
katosi. Mutta monesta merikipeästä matkustajasta tuntui kovin hyvältä
taas katsella vihantia mäkiä ja kaikki olivat tämän välikohtauksen
jälkeen taas rattoisemmalla päällä kuin kukaan olisi osannut odottaa
heidän olevan siihen nähden, miten syntisen varhain oli noustu ylös.
Mutta San Migueliin nähden meidän täytyi luopua aikomuksestamme,
sillä puolenpäivän aikaan puhkesi myrsky, joka siihen määrään
heitteli ja reutoi alusta, että tavallinen järki vaatimalla vaati
suojaa etsimään. Käänsimme sen vuoksi saariston lähintä maata --
Fauyalia kohti. Kävimme ankkuriin Hortan avoimelle redille, puolen
mailin päähän rannasta. Kaupungissa on kahdeksasta kymmeneentuhanteen
asukkaaseen. Lumivalkoiset talot kurkistelevat somasti raikkaan
vihannan kasvuvaipan poimuista, eikä voisi kylä näyttää somemmalta
eikä puoleensa vetävämmältä. Amfiteatteri kukkuloita sulkee sen
helmaansa ja näiden rinteet kohoavat mikä kolme, mikä seitsemän sataa
jalkaa korkeuteen ja ovat huolellisesti viljellyt laelle saakka -- ei
jalan vertaakaan maata ole vapaata. Jokainen tila, joka tynnörinala
maata on jaettu pieniin nelikulmaisiin lokeroihin kiviaidoilla,
joiden tehtävä on suojella kasvajia täällä puhaltavilta tuhoisilta
myrskyiltä. Nämä sadat viheriöitsevät, mustilla laava-aidoilla
piirretyt ruudut saavat rinteet muistuttamaan suuria sakkilautoja.
Saaristo kuuluu Portugalille ja Fayalissa onkin kaikessa
portugalilaisuuden leima. Siitä kohta enemmän. Parvi mustanpuhuvia,
meluavia, valehtelevia, olkapäitään kohottelevia, käsillään viittovia
portugalilaisia venemiehiä, messinkirenkaat korvissaan ja petos
sydämessään, kapusi laivaan ja meikäläisiä joukolla heidän kanssaan
kauppoja tekemään maihin pääsystä, sopien hinnan päätä myöden,
minkä maan hopearahassa tahansa. Siinä paikassa, jossa meidät
vietiin maihin, oli pieni linna muurineen ja patterineen, joita
Horta kahdentoista ja kolmenkymmenen naulan tykkineen piti sangen
hirmuisena laitoksena, mutta jos meidän joskus pitäisi lähteä sitä
tunnustelemaan jollain torniniekalla monitorillamme, niin saisivat
varmaan muuttaa sen pois jonnekin maaseudulle, jos tahtoisivat
viedä sen semmoiseen paikkaan, mistä löytäisivät, kun taas
tarvitsisivat. Se joukko, joka oli rantasillalla, oli ruostunutta
romua -- miehiä ja vaimoja, poikia ja tyttöjä, kaikki repaleisia,
paljain jaloin, kampaamattomia ja likaisia, ja vaistoltaan,
kasvatukseltaan ja ammatiltaan kerjäläisiä. Ne parveilivat
perässämme, emmekä sen koommin päässeet heistä erillemme, niin kauan
kuin Fayalissa viivyimme. Lähdimme nousemaan pääkadun keskustaa,
ja ne piirittivät meidät joka puolelta ja mulkoilivat meitä; ja
vähän väliä ampui kiihtyneitä pareja tämän jonon edelle nähdäkseen
paremmin taakseen, aivan samoin kuin meillä kylän pojat tekevät
saatellessaan elefanttia sen reklaamikävelyllä kadulta kadulle.
Minusta tuntui erikoisen mairittelevalta, kun kuuluin näin suurta
huomiota herättävään kokoelmaan. Siellä täällä näimme ovissa naisia,
joilla oli päässään muodin mukainen portugalilainen myssynsä. Tämä
myssy on tehty paksusta sinisestä vaatteesta, kiinnitetty samasta
vaatteesta tehtyyn kaapuun, ja se on rumuuden ihme. Se törröttää
korkeana ja rehentelee leveänä ja on mittaamattoman syvä. Se sopii
kuin sirkusteltta ja naisen pää katoo siihen samalla tavalla kuin
teatterissa kuiskaajan pää koppiinsa. Tässä luonnottomassa kapotissa,
joksi sitä sanotaan, ei ole ainoatakaan somaa kohtaa -- se ei ole
muuta kuin koruton ruma kuolleensininen paljous purjetta, ja kun
naisella on semmoinen päässään, niin voineeko poiketa kahdeksaakaan
viivaa tuulen suunnasta; hänen täytyy kulkea myötätuuleen tai olla
kokonaan kulkematta. Kapotin yleinen malli on kaikilla saarilla sama
ja jää siksi seuraavaksi vuosikymmeneksi, mutta joka saari muodostaa
kapottinsa kuitenkin sen verran erikoiseksi, että katsoja yhdellä
silmäyksellä huomaa, mikä erikoinen saari saa hienohelman omakseen
sanoa.
Portugalin pennit eli _reit_ ovat oikeita tuhlaripojan rahoja. Niitä
menee tuhannen reitä yhteen dollariin, ja kaikki kustannusarviot
lasketaan reissä. Me emme tästä tienneet, ennenkuin Blucherin
toimesta pääsimme asian perille. Blucher sanoi olevansa niin
mielissään ja kiitollisuutta täynnään, kun taas oli päässyt kovalle
maalle, että hän halusi sitä juhlia -- sanoi kuulleensa, että tämä
oli halpa maa, minkä vuoksi hänen täytyi panna toimeen suuret pidot.
Hän kutsui niihin kymmenen miestä, ja me söimme parhaassa hotellissa
erinomaisen päivällisen. Kesken hyväin sikarien, hyvän viinin ja
mukiin menevien kaskujen synnyttämää iloisuutta isäntä toi laskun.
Blucher vilkaisi siihen ja hänen naamansa piteni. Hän silmäsi siihen
toisenkin kerran vakuuttaaksensa itsensä siitä, etteivät hänen
aistimensa olleet pettäneet, ja sitten luki ääneensä postit, äänen
pettäessä ja ruusujen muuttuessa tuhkaksi hänen poskillaan.
"'Kymmenen päivällistä à 600 reitä, 6000 reitä!' Tuho ja hävitys!
"'Viisikolmatta sikaria, à 100 reitä, 2,500 reitä!' Voi pyhä äiti!
"'Yksitoista pulloa viiniä, à 1,200 reitä, 13,200 reitä!' Ole meidän
kaikkien kanssamme!
"'YHTEENSÄ, KAKSIKYMMENTÄYKSI TUHATTA SEITSEMÄN SATAA REITÄ!' Voi
kärsivä Mooses! -- Koko laivassa ei ole niin paljon rahaa, että
tämä lasku voitaisiin maksaa! Menkää -- jättäkää minut, pojat,
kurjuuteeni, minä olen kukistunut yhteiskunta."
Se oli luullakseni kalpeanaamaisin seura, mitä olen koskaan
nähnyt. Ei kukaan saanut sanaa suustaan. Oli kuin olisi joka sielu
halvaantunut mykäksi. Viinilasit laskettiin hitaasti pöydälle,
sisällystä maistamatta. Sikarit putosivat huomaamatta hervottomista
sormista. Joka mies etsi naapurinsa silmää, mutta ei siitä löytänyt
ainoatakaan toivon, ei rohkaisun sädettä. Vihdoin tämä kamala
vaitiolo keskeytettiin. Kuin pilvi vaipui Blucherin kasvoille
epätoivoisen päättäväisyyden varjo ja hän nousi ja sanoi: --
"Isäntä, tämä on alhaista, halpamaista petosta, minä en koskaan,
koskaan myönny siihen. Tässä on sataviisikymmentä dollaria, hyvä
herra, enempää ette saa -- minä uin veressä, ennenkuin maksan
senttiäkään enempää."
Meidän rohkeutemme nousi ja isännän laski -- ainakin meistä näytti
siltä; ainakin hän oli ymmällään, vaikk'ei hän ymmärtänyt sanaakaan
siitä, mitä oli sanottu. Hän vilkaisi pienestä kultakasasta
Blucheriin moneen kertaan ja lähti sitten ulos. Varmaankin hän oli
käynyt jonkun amerikkalaisen luona, sillä hän toi takaisin laskunsa
käännettynä kielelle, jota kristitty ymmärsi -- näin: --
10 päivällistä, 6000 reitä, eli............. Doll. 6.00
25 sikaria, 2500 reitä, eli ................. " .. 2.50
11 pulloa viiniä, 13,200 reitä, eli ......... " . 13,20
Yhteensä, 21,700 reitä, eli Doll. 21.70
Taas vallitsi ilo Blucherin päivällisseurassa. Tilattiin lisää
virvoituksia.