Kiinteitä tosiasioita -- Fossiilinen yhteiskunta -- Ihmeellisiä teitä
ja tapoja -- Jesuiitta-humpuukia -- Haaveellista pyhiinvaellusta --
Erään kivityksen alkuperä -- Tilinteko fossiilien keralla -- Jälleen
merellä.
Azorit luullakseni ovat Amerikassa sangen vähän tunnetut. Ei koko
laivassa ollut ainoatakaan, joka olisi niistä mitään tiennyt. Jotkut
seuramme jäsenistä, jotka olivat paljon lukeneet useimmista muista
maista, tiesivät Azoreista sen verran, että niihin kuului yhdeksän
tai kymmenen pientä saarta ja että ne olivat kaukana Atlantin meren
keskellä, vähän enemmän kuin puolitiessä New Yorkista Gibraltariin
mentäissä. Siinä kaikki. Tämän seikan huomioon ottaen pistän juuri
tähän väliin pykälän kuivia tosiasioita.
Tämä yhteiskunta on silmäänpistävän portugalilainen -- se toisin
sanoen on hidas, köyhä, kykenemätön, uninen ja laiska. Siellä
on sivilikuvernööri, jonka Portugalin kuningas nimittää, ja on
sotilaskuvernöörikin, joka voi ottaa ylijohdon käsiinsä ja antaa
sivilikuvernöörille virkavapautta, koska hyväksi näkee. Saarilla
asuu 200.000 ihmistä, melkein paljaita portugalilaisia. Kaikki
on asuttua ja vakaantunutta, sillä maa oli sadan vuoden vanha jo
silloin kun Columbus löysi Amerikan. Tärkein vilja on vehnä, ja
sitä viljellään ja jauhetaan aivan samoin kuin iso-iso-iso-isoisän
aikana. He kyntävät laudalla, joka on vähään matkaan raudoitettu;
heidän mitättömiä piskuisia karhejaan vetävät miehet ja naiset;
pienet tuulimyllyt jauhavat viljan, kymmenen bushelia päivässä, ja
erikoinen superintendentin apulainen syöttää viljaa tuuttiin ja
kenraalisuperintendentti seisoo vieressä ja pitää huolta siitä,
että hän pysyy hereillä. Kun tuuli kääntyy, valjastetaan myllyn
eteen moniaita aaseja ja käännetään ympäri myllyn koko yläosa,
kunnes siivet ovat oikeassa asennossa, sen sijaan että juttu
järjestettäisiin sillä tavalla, että käännettäisiin siipiä, ei
myllyä. Härät tallaavat vehnän irti tähkistä sen mallin mukaan,
joka oli yleinen Methusalemin aikana. Ei ainoitakaan työntörattaita
ole koko maassa -- kaikki kannetaan pään päällä, tai aasin selässä,
tai vasukärryillä, joiden pyörinä ovat täysinäiset puunkappaleet
ja akselit pyörivät pyöräin keralla. Ei ole koko saaristossa
ajanmukaista auraa eikä puimakonetta. Kaikki yritykset tuoda niitä
maahan ovat menneet myttyyn. Katolinuskoinen harras portugalilainen
teki ristinmerkin ja rukoili Jumalaa varjelemaan häntä kaikelta
jumalaapilkkaavalta halulta tietää enemmän kuin mitä hänen isänsä
tiesi ennen häntä. Ilmasto on lauhkeata; siellä ei koskaan jäädy eikä
sada lunta, enkä nähnyt kaupungissa savupiippuja. Aasit ja miehet,
vaimot ja perheen lapset, kaikki syövät ja nukkuvat samassa huoneessa
ja ovat likaisia, syöpäläisten raatelemia ja todellisesti onnellisia.
Kansa valehtelee ja pettää vierasta ja on toivottoman tietämätöntä,
ja vainajiaan kohtaan sillä tuskin on mitään kunnioitusta.
Viimeksimainittu piirre osoittaa, kuinka vähän parempia he ovat kuin
aasit, joiden kanssa he syövät ja nukkuvat. Ainoat hyvin puetut
portugalilaiset koko yhteiskunnassa ovat puolenkymmentä varakasta
perhettä, jesuiittapapit ja pienen varusväen sotamiehet. Työmiehelle
maksetaan kahdestakymmenestä kahteenkymmeneenneljään senttiin
päivässä ja niille, joiden koneisto toimii tavallista paremmin, kaksi
sen vertaa. Kaikki he laskevat reissä, joita menee tuhat dollariin,
ja se tekee heidät rikkaiksi ja onnellisiksi. Oivallisia rypäleitä
kasvoi näillä saarilla ja niistä puserrettiin mainiota viiniä, jota
vietiin maasta. Mutta viisitoista vuotta takaperin tauti tappoi
kaikki köynnökset eikä viiniä ole sen koommin tehty. Kun saaret
ovat kokonaan tulivuorien tuotteita, niin on maanlaatukin tietenkin
sangen lihavaa. Melkein joka jalanleveys maata on viljelyksessä
ja kustakin kasvajasta saadaan vuodessa pari kolme satoa, mutta
maasta ei viedä mitään, paitsi vähän oransseja -- pääasiallisesti
Englantiin. Ei ketään käy täällä, ei ketään täältä lähde. Uutinen
on Fayalissa tuntematon asia. Ja yhtä tuntematon intohimo on niiden
jano. Muuan portugalilainen, jonka äly näytti edustavan keskitasoa,
kysyi meiltä, oliko sisällinen sotamme jo päättynyt, joku kun oli,
hän sanoi, maininnut sen päättyneen -- taikka ainakin hänen mieleensä
johtui, että joku oli hänelle maininnut jotain sen tapaista! Ja kun
eräs matkustajista antoi muutamalle varusväen upseereista "Tribunen",
"Heraldin" ja "Timesin" numeroita, hämmästyi tämä siitä, kun niistä
luki myöhempiä Lissabonin uutisia kuin mitä hän vast'ikää oli saanut
pienellä, kuukausivuorollaan poikenneella höyrylaivalla. Hänelle
kerrottiin, että ne oli saatu kaabelilla. Hän sanoi tietävänsä, että
kymmenen vuotta takaperin oli yritetty laskea kaabeli, mutta hänen
mieleensä oli jäänyt, ettei siitä syystä tai toisesta tullut mitään!
Tämänkaltaisissa yhteiskunnissa rehoittaa jesuiittapetos. Kävimme
eräässä jesuiittakatedraalissa, joka oli lähes kahdensadan vuoden
vanha, ja näimme siinä kappaleen siitä samaisesta rististä, jolle
Vapahtajamme ristiinnaulittiin. Se oli kiilloitettu ja kova ja
erinomaisesti säilynyt, ikäänkuin Golgathan synkkä surunäytelmä olisi
tapahtunut eilen, eikä kahdeksantoista vuosisataa takaperin. Mutta
nämä luottavat ihmiset uskovat arvelematta tuohon puupalaan.
Eräässä katedraalin kappelissa on alttari, jonka sivut ovat selvää
hopeaa -- ainakin niin sanotaan, ja minä itse luulen, että sitä olisi
ainakin parisataa tonnia (puhuakseni hopeakaivosmalliin) ja sen
edessä palaa aina pieni lamppu. Eräs hurskas rouva jätti jälkeensä
rahoja ja tilasi niillä loppumattomat määrät messuja sielunsa
autuudeksi ja sääti samalla, että tämän lampun piti aina palaa yöt,
päivät. Se on sangen pieni lamppu ja sangen himmeäkin, enkä luulisi
hänen ikuista lepoaan paljoakaan häiritsevän, vaikka se saisi
aivan sammuakin. Katedraalin suuri pääalttari ja kolme tai neljä
pienempääkin alttaria ovat paljasta kullattua joulukuusikorua. Ja
sitten siellä oli koko liuta ränstyneitä, pölyttyneitä, koin syömiä
apostoleita tämän rihkaman ympärillä seisomassa, toisilla vain toinen
jalka, toisilta toinen silmä poissa, mutta toisessa pönäkkä ilme,
ja toisilta oli katkennut pari kolme sormea, ja kaikkikin olivat
raajarikkoisia ja rempallaan ja olisivat paljon paremmin olleet
paikallaan jossain lasaretissa kuin tuomiokirkossa.
Saarnastuolin seinät ovat posliinia, maalattu täyteen henkilökuvia,
jotka ovat melkein luonnollista kokoa. Puvut ovat sitä haaveellista
kuosia, joka oli pari vuosisataa takaperin vallalla, suoritus sangen
taiteellista. Juoni oli kertomusta jostain tai jostakusta, mutta
meidän joukossamme ei ollut ainoatakaan niin oppinutta, että olisi
sen perille päässyt.
Palatessamme takaisin rantaan tapasimme lauman pieniä, valmiiksi
satuloituja aaseja. Satulat olivat lievimmin sanoen omituiset. Ne
olivat jonkunlaisia sahapukkeja, joilla oli pieni patja, ja tämä
huonekalu peitti melkein puolet aasista. Jalustimia ei ollut, mutta
semmoista tukea ei toden teolla tarvittukaan -- moisessa satulassa
istuminen oli kuin olisi ratsastanut ruokapöydällä -- tukea oli
siinä yllin kyllin aina polvitaipeisiin saakka. Ympärillämme
tunkeili liuta repaleisia portugalilaisia muulin ajajia, jotka
tarjoilivat elukoitaan puolesta dollarista tunti -- siinäkin
kehveltäen ulkomaalaiselta, sillä käypä hinta on kuusitoista senttiä.
Puolentusinaa meikäläisistä kiipesi näihin kömpelöihin laitoksiin ja
antautui siihen häpeään, että kymmentuhantisen kaupungin valtakatu
sai meistä maksuttoman ilveilyn.
Lähdettiin matkaan. Se ei ollut ravia, ei nelistämistä, ei pikku
laukkaa, vaan ryöstökarkua, jossa kaikki mahdolliset menon tyylit
olivat edustettuina. Kannuksia ei siinä tarvittu. Jokaisella aasilla
oli oma ajajansa ja molemmin puolin vielä tusina vapaaehtoisia, ja
nämä takoivat aaseja sauvoillaan ja tuikkivat niitä rautapiikeillä
ja huusivat jotain sen tapaista kuin "_Sekki-jah_!" pitäen melua
ja elämää kuin olisi kokonainen hulluinhuone päässyt valloilleen.
Kaikki nämä masinistit kulkivat jalan, mutta mitäs siitä, eivät
kertaakaan ne myöhästyneet aikataulusta -- ne voittavat juoksussa ja
kestävyydessä aasinkin. Niin että prosessionimme oli kaiken kaikkiaan
sangen vilkas ja maalauksellinen.
Blucher ei voinut kerrassaan mitään muulilleen. Elukka mennä porhalsi
tien poikki ristiin rastiin ja toiset törmäsivät hänen päälleen;
se hankasi Blucheria kärryihin ja nurkkiin; tien kahden puolen oli
korkeat kiviaidat ja elukka antoi vähän poleerausta ensin hänen
toiselle ja sitten toiselle kyljelleen, mutta ei vahingossakaan
hairahtunut keskeä kulkemaan; lopulta se saapui siihen taloon, jossa
se oli syntynyt, ja törmäsi oikopäätä vierashuoneeseen, raapaisten
ovipielen avulla Blucherin selästään. Noustuaan uudelleen satulaan
Blucher sanoi ajajalle: "Kas niin, tämä jo riittää; nyt kuljette
siivolla." Mutta eihän mies englannin kieltä osannut eikä ymmärtänyt,
hän vain huutamaan "_Sekki-jakia_" ja aasi oikaisi taas matkaan
suinpäin. Eräässä mutkassa se teki äkkikäännöksen, ja Blucher putosi
päistikkaa sen pään yli tielle. Ja totta puhumakseni kompastui
joka muuli näihin molempiin ja koko ratsuseuramme purkautui siihen
yhteen kasaan. Vahinkoa ei minkäänlaista. Kun putoo näiden aasien
selästä, ei siitä juuri ole arveluttavampia seurauksia kuin sohvalta
kierähtäessä. Aasit seisoivat kaikki siivosti alallaan tuhoturmion
jälkeen ja odottivat, elämöivien ajomiesten paikatessa hajonneita
satuloita ja pannessa ne uudelleen selkään. Blucher oli aika lailla
äkeissään ja tahtoi kirota, mutta joka kerta kun hän avasi suunsa,
teki hänen elukkansakin samoin ja päästi jakson kiljahduksia, joihin
kaikki muut äänet hukkuivat.
Se oli hauskaa se rientelemisemme vilppailla kukkuloilla ja kauniissa
rotkoissa. Siinä oli kaikessa uutuuden harvinaista nautintoa; tämä
aasinratsastuksemme oli raikas, uusi, ilostuttava kokemus, parempi
kuin sata kulunutta, nukkavierua kotoista huvia.
Tiet olivat kerrassaan ihmeteltävät, se täytyy tunnustaa. Tässä
saaressa, jossa oli vain kourallinen asukkaita -- 25.000 -- oli siitä
huolimatta semmoiset tiet, ettei Yhdysvalloissa missään Central
Parkin ulkopuolella. Minne, mille suunnalle vain lähdettekin,
kaikkialla tapaatte joko kovan, sileän, tasaisen valtatien, jolle
on vast'ikään siroteltu mustaa laavahiekkaa, kahden puolen pienet,
vähäisillä mukulakivillä somasti kivetyt katuojat, taikka sitten
sileät kivitykset kuin New Yorkin Broadwaylla. New Yorkissa puhutaan
niin paljon venäläisestä kivityksestä ja sanotaan sitä uudeksi
keksinnöksi -- mutta tässä etäisessä meren keskellisessä saaressa
sitä on käytetty kaksisataa vuotta! Hortassa on joka katu somasti
laskettu noilla isoilla venäläisillä paasilla, ja pinta on tarkka
ja tasainen kuin permanto, eikä reikiä täynnään kuten Broadway. Ja
joka tie on aidattu korkeilla vankoilla laavamureilla, jotka tässä
maassa, missä pakkanen on tuntematon, kestävät tuhannen vuotta. Ne
ovat sangen paksut ja usein rapatut ja liidulla valkaistut, selkä
hakatuilla, ulos pistävillä laakakivillä katettu. Takana olevista
puutarhoista puut soutelevat häälyviä riipuksiaan, joiden kirkas
vihannuus raikkaasti eroaa valkaistuista tai laavamustista muureista
ja tekevät ne kauneiksi. Toisin paikoin puut ja köynnökset kokonaan
kattavat nämä kapeat tiet ja pidättävät päiväpaisteen, ikäänkuin
ratsastaisi tunnelissa. Kivitykset, tiet, sillat, kaikki on
hallituksen työtä.
Silloissa on vain yksi tukematon kaari, hakatusta kivestä tehty,
selkä laavapaasilla laskettu ja mukulasommitteluilla koristettu. Joka
puolella on muureja, muureja, muureja -- aistikkaita ja somia kaikki
-- ja iankaikkisen kestäviä; ja kaikkialla on noita ihmeteltäviä
kivityksiä, jotka ovat niin siroja, sileitä ja häviämättömiä. Ja jos
missään tiet ja kadut ja talojen ulkopuolet ovat täydelleen vapaat
kaikesta mikä vähänkään vivahtaa likaan tai pölyyn tai kuraan tai
minkäänlaiseen törkeyteen, niin on Horta, on Fayal se paikka. Alemman
rahvaan kodit eivät ole siistit, sen enempää kuin he itsekään --
mutta siinä onkin raja: kaupunki ja saaret ovat puhtauden ihmeitä.
Saavuimme lopulta taas kotiin kymmenen mailia samoiltuamme ja
parantumattomat aasinajajamme ravasivat kantapäillämme pitkin
pääkatua, pistellen aaseja ja huutaen ainaista "Sekki-jahiaan" ja
laulaen "John Brown's Bodya" murhaavalla englannin kielellä.
Kun olimme maahan astuneet ja ryhdyttiin tilintekoon, niin syntyi
siitä huuto ja jankutus, kiroileminen ja riiteleminen aasinajajain
ja meidän keskemme, että korvat olivat mennä lukkoon. Yksi pyysi
dollaria tunnilta aasistaan, toinen vaati puolta dollaria siitä että
oli sitä pistellyt, toinen neljännesdollaria siitä, että oli ollut
tässä työssä avullisena, ja osapuilleen neljätoista opasta esitti
meille laskuja siitä, että olivat näyttäneet meille tietä kaupungissa
ja sen ympäristössä. Ja jokainen kadunkuljeksija kirkui, pauhasi,
viittoi riivatummin kuin hänen naapurinsa.
Muutamilla näistä saarista on sangen korkeita vuoria. Laskimme pitkin
Pico saaren rantaa, komean vihannan pyramidin alle, joka aivan
jalkaimme juuresta katkeamatta, yhdellä rupeamalla nousi 7,613 jalan
korkeuteen ja pisti kukkulansa valkopilvien yläpuolelle, josta se
näkyi kuin sumussa uiskenteleva saari!
Saimme näillä Azoreilla tietenkin yllin kyllin tuoreita oransseja,
limooneja, aprikooseja, viikunoita y.m. Mutta jääköön tuo. En minä
ole tähän ryhtynyt patenttiselostuksia kirjoittaakseni.
Olemme matkalla Gibraltariin ja saavumme sinne viiden tai kuuden
päivän kuluttua Azoreilta lähdettyämme.