Pyhiinvaeltajat kotiutuvat -- Pyhiinvaeltajain elämä merellä --
"Hevosbiljardi." -- "Synagooga" -- Kirjoituskoulu. -- Jackin
päiväkirja -- "Q.C. Klubi" -- Taikalyhty -- Tanssiaiset kannella --
Leikkikäräjöimistä -- Arvoittelua -- Pyhiinvaellusjuhlallisuutta --
Hidasta musiikkia -- Toimeenpaneva upseeri lausuu mielipiteen.
Urheasti kynnimme merta viikon päivät ilman minkäänmoisia
mainitsemisen arvoisia oikeudellisia kahnauksia kapteenien kanssa.
Matkustajat oppivat pian mukautumaan uusiin oloihin ja laivalla elämä
kävi melkein yhtä järjestelmällisen yksitoikkoiseksi kuin kasarmissa.
Sillä en suinkaan tarkoita, että se olisi ollut ikävystyttävää, sillä
sitä se ei suinkaan joka suhteessa ollut -- mutta siinä kuitenkin
oli koko joukon yhtä ja samaa. Matkustajat alkoivat piankin oppia
merimiessanoja, kuten merellä tapana on -- merkki siitä, että he
alkoivat kotiutua. Puoliseitsemän ei enää ollut puoliseitsemän näille
Uudesta Englannista, Etelästä ja Mississipin laaksosta lähteneille
pyhiinvaeltajille, vaan se oli "seitsemän lasia"; kello kahdeksan,
kaksitoista ja neljä oli "kahdeksan lasia"; kun kapteeni määräsi
pituusasteen, ei kello ollut yhdeksän, vaan "kaksi lasia". Sujuvasti
puhuivat kaikki peräsalongista ja etusalongista, paapuurista ja
tyyrpuurista ja kanssista.
Kun soitettiin seitsemän lasia, raikui malmirumpu ensi kerran.
Kahdeksan lasin aikaan syötiin suurusta, ne nimittäin, jotka olivat
siksi terveitä, että saattoivat syödä. Tämän jälkeen kaikki terveet
kävelivät edestakaisin pitkällä kävelykannella nauttien kauniista
kesäaamuista ja merikipeätkin kömpivät kannelle ja varustautuivat
siipikojujen suojaan, nielläkseen siellä vaivaisen teensä ja
vehnäpullansa, ja näyttivät surkeilta. Kello yhdestätoista lunshiin
ja lunshista päivälliseen, joka syötiin kuuden aikaan illalla,
hommattiin ja huviteltiin mikä mitenkin. Jotkut lukivat; hyvin
monet polttivat tupakkaa ja neuloivat, vaikk'eivät samat kumpaakin;
syvyyden kummituksia tietenkin katseltiin ja ihmeteltiin; vieraita
laivoja tutkittiin teatterikiikareilla ja tehtiin niihin nähden
viisaita päätelmiä; ja vielä lisäksi jokainen aivan persoonallisella
mielenkiinnolla huolehti siitä, kohosiko meillä lippu mastoon ja taas
kolmesti kohteliaasti laskettiinko alas vastaukseksi näiden vieraiden
tervehdykseen; tupakkahuoneessa aina tapasi herroja, jotka pelasivat
korttia, tammea ja dominoa, varsinkin dominoa, tuota ihastuttavan
viatonta peliä; ja alhaalla pääkannella, kanakoppien ja lehminavetan
etupuolella -- siellä on "hevosbiljardin" paikka. Hevosbiljardi oli
mainiota peliä. Se suo hyvää vilkasta ruumiinliikettä, hupia ja on
erinomaisen jännittävää. Se on kahden vanhan kisan yhdistelmä ja sitä
kisataan koukkusauvalla. Kanteen piirretään suuri tarha, samanlainen,
jolla lapset kiveä hyppäävät, ja jokainen osasto merkitään numerolla.
Kisaaja seisoo kolmen tai neljän askeleen päässä, edessään muutamia
isoja puisia kiekkoja, jotka hän koukkusauvallaan tuimasti sysäten
työntää tarhaan. Jos kiekko pysähtyy liituviivalle, ei työnnistä
saa mitään, jos se jää 7:ään, saa siitä 7, jos 5:een, 5 ja niin
edelleen. Joka ensin pääsee 100:aan, voittaa pelin; neljä voi
ottaa siihen osaa samalla haavaa. Tämä kisa olisi ollut sangen
yksinkertaista, jos tarha olisi pysynyt paikallaan, mutta meiltä
se vaati kerrassaan tieteellistä taitoa. Meidän täytyi myös ottaa
lukuun laivan kallistelu oikealle ja vasemmalle. Sangen usein kisaaja
arviolaskussaan otti huomioon kallistumisen oikealle, mutta laiva
heittäytyikin toiselle kyljelleen. Seuraus siitä oli, ettei kiekko
osunut koko tarhaan, vaan meni askeleen tai pari sivu, ja tästä
johtui toiselle puolelle nöyryytys, toiselle nauru.
Sateella matkustajain tietenkin täytyi pysyä kannen alla -- tai
ainakin kansisalongissa -- ja kisailla siellä, lueskella, katsella
akkunasta aaltoja, jotka alkoivat näyttää sangen tutuilta, ja jutella
niitä näitä.
Seitsemän aikaan illalla päivällinen alkoi olla syötynä; seurasi
tunnin kävely yläkannella; sitten helähti gongongi ja suuri osa
retkeläisistä lähti rukoilemaan ylempään peräsalonkiin, joka oli
suuri, viisi- tai kuusikymmentä jalkaa pitkä huone. Parantumattomat
kutsuivat tätä salonkia "synagoogaksi". Hartaushetkeen kuului
vain kaksi virttä "Plymouth-kokoelmasta" ja lyhyt rukous ja se
harvoin kesti muuta kuin viisitoista minuuttia. Virsiä säestettiin
harmoniolla, jos meri sattui olemaan siksi tyyni, että soittaja
saattoi istua soittokoneen ääressä tarvitsematta köyttää häntä
tuoliin kiinni.
Hartaushetken jälkeen synagooga tuota pikaa muuttui kuin
kirjoituskouluksi. Onko missään laivassa mahdettu koskaan
sen tapaista nähdä! Pitkäin ruokapöytäin ääressä salongin
kummallakin puolella, hajallaan pitkin sen pituutta, istui pari
kolmekymmentä herraa ja naista heiluvain lamppujen alla ja pari
kolme tuntia ahkeraan kirjoitteli päiväkirjaansa. Voi voi! että
niin laajasti aloitetut päiväkirjat sentään saivatkin niin velton
ja saamattoman lopun kuin useimmat niistä saivat! Epäilen, onko
koko joukossa ainoatakaan pyhiinvaeltajaa, jolla olisi näyttää
sataakaan kunnollista päiväkirjasivua kahdenkymmenen ensi päivän
matkasta "Quaker Cityllä"; ja olen siveellisesti varma siitä,
ettei kymmenenkään koko seurasta voisi näyttää kahtakymmentä
päiväkirjasivua niitten kahdenkymmenentuhannen mailin matkoista,
jotka sitten seurasivat! Erikoisina aikoina ihmisen rakkaimmaksi
haluksi käy kaikkien töittensä uskollinen kirjaan kirjoittaminen;
ja hän hyökkää työhönsä käsiksi innolla, joka häneen istuttaa sen
käsityksen, että päiväkirjan kirjoittaminen on paras ajanvietto
maailmassa ja hauskin kaikista. Mutta jos hän sen jälkeen elää
yksikolmattakaan päivää, huomaa hän piankin, että vain ne harvinaiset
luonteet, joiden kokoomus on paljasta urhoollisuutta, kestävyyttä
ja velvollisuudentuntoa velvollisuuden vuoksi ja lannistumatonta
päättäväisyyttä, voivat uskaltaa ryhtyä niin hirmuiseen yritykseen
kuin päiväkirjan pitäminen on, kärsimättä häpeällistä tappiota.
Jack, eräs suosituimmista nuorukaisistamme, mainio nuori mies,
jonka pää on täynnään tervettä järkeä ja jonka sääret pituuteensa,
suoruuteensa ja hoikkuuteensa nähden ovat kerrassaan ihmeelliset,
kuvaili joka aamu mitä hehkuvimpia ja innostuneimpia sanoja käyttäen
edistystään ja sanoi:
"Ah, se käy kuin rasvattu!" (hän käytti hieman alhaista kieltä
hyvällä päällä ollessaan), "eilen illalla kirjoitin päiväkirjaani
kymmenen sivua -- ja niinkuin tiedätte, kirjoitin edellisenä iltana
yhdeksän ja sitä edellisenä kaksitoista. Sehän on kerrassaan huvia!"
"Mitä te siihen kirjoitatte, Jack?"
"Kaikki tietysti. Leveys- ja pituusasteet joka päivä kello
kaksitoista, ja kuinka monta mailia me kuljimme edellisen vuorokauden
kuluessa; ja montako peliä dominoa olen voittanut, ja montako
hevosbiljardia; ja valaista ja haikaloista ja delfiineistä; ja
sunnuntaisin saarnan tekstin (se kun tiedättekös tekee kotona hyvän
vaikutuksen); ja mitä laivoja olemme tervehtineet ja mitä kansakuntaa
ne ovat; ja mistä tuuli käy ja onko aallokko kova ja mitä purjeita
meillä on mastossa, vaikka meillä ei ole niitä koskaan _ainoatakaan_
pääasiassa siitä syystä, että kuljemme vastatuuleen -- mikä ihme
siihenkin lienee syynä? -- ja, montako valetta Moult on sanonut
-- kaikki, kaikki! Kaikki minä olen kirjoittanut kirjaan. Isäni
käski minua pitämään tätä päiväkirjaa. Isä ei möisi sitä tuhannesta
dollarista, kun se on valmis."
"Ei, Jack; se on enemmän kuin tuhannen dollarin arvoinen -- kun se on
valmis."
"Niinkö? -- Niinkö te tosiaan luulette?"
"Tietysti, se on ainakin tuhannen dollarin arvoinen -- kun se on
valmis. Ehkä enemmänkin."
"Well, minä vähin luulen niin itsekin. Se ei olekaan mikään
hutiluspäiväkirja."
Mutta pian siitä kuitenkin tuli mitä surkein "hutiluspäiväkirja".
Eräänä iltana minä Pariisissa sanoin, ankaran
kaupunginkatsomispäivätyön päätyttyä:
"Minä lähden ja käyn nyt vähän kahviloita katsomassa, Jack, ja annan
sinulle tilaisuuden kirjoittaa päiväkirjaasi."
Hänen naamansa menetti intonsa. Hän sanoi:
"Well, ei, älkää välittäkö siitä. Taidan heittää sikseen koko
päiväkirjan pitämisen. Se on kamalan ikävää. Tiedättekös --
olen laskenut, että minä olen jäänyt ainakin neljätuhatta sivua
jälkeen. Ranskaan en ole päässyt ensinkään. Ensin ajattelin, että
jättäisin Ranskan pois ja alkaisin taas alusta. Mutta se ei kävisi
päinsä, vai _kävisikö se_? Ukko sanoisi: 'Kuules, poika -- etkö
sinä nähnyt Ranskassa mitään?' _Se_ kissa ei tappelisi. Ensin minä
ajattelin, että jos ma kopioisin Ranskan matkaoppaasta, samoin kuin
etukajuutassa vanha Badger, joka kirjoittaa kirjaa, mutta siinä on
sitä enemmän kuin kolmesataa sivua. Niin, _minun_ mielestäni ei
päiväkirjasta ole mitään hyötyä -- vai mitä? Ei niistä ole muuta kuin
harmia, _eikö_ niin?"
"Kyllä, kyllä, epätäydellinen päiväkirja ei ole paljonkaan arvoinen,
mutta kunnollisen päiväkirjan arvo on tuhat dollaria -- kun se on
valmis."
"Tuhat! -- well, kyllä varmaan. Minä en sitä jatkaisi loppuun
miljoonastakaan."
Hänen kokemuksensa ei ollut sen kummempi kuin useimpainkaan niistä,
jotka salongin iltakoulussa niin uutteraan kirjoittivat. Jos
nuorelle ihmiselle tahdotte määrätä sydämettömän ja ilkeämielisen
rangaistuksen, niin velvoittakaa hänet vuodeksi pitämään päiväkirjaa.
Keksittiin koko paljon keinoja retkeläisten huvittamiseksi ja
pitämiseksi hyvällä tuulella. Kaikki matkustajat muodostivat klubin,
joka hartaushetkien jälkeen piti kokouksiaan kirjoituskoulussa ja
jossa luettiin ääneensä niistä maista, joita nyt lähestyttiin, ja
pohdittiin täten saatuja tietoja.
Retkikunnan valokuvaaja moneen kertaan otti esiin läpikuultavat
kuvansa ja antoi meille sangen soman taikalyhty-näytöksen. Hänen
maisemansa olivat melkein kaikki ulkomaalaisia, mutta oli joukossa
yksi tai pari kotimaastakin. Hän ilmoitti "näytännön alkavan
peräsalongissa toista lasia soitettaessa (klo 9 j.p.p.), jolloin hän
aikoi retkeläisille näyttää, minne nyt tultaisiin" -- mikä kaikki
oli kuin olla pitikin, mutta hullunkurisen sattuman vuoksi olikin
ensimmäinen kuva, joka kankaalle välähti, Greenwoodin hautausmaa!
Useana tähtikirkkaana yönä tanssimme yläkannella päiväteltan alla
ja ripustimme sen kannattimiin lamppuja, niin että se melkein
oli kirkkaasti valaistu kuin tanssisali. Soitannon puolta hoiti
melodeoni, jolla oli sangen tyydyttävä sekaohjelma, vaikka sitä
hieman vaivasikin hengenahdistus, niin että se pidätti henkeään
silloin kun sitä olisi pitänyt oikein kovaa puhaltaa; klarinetti,
jonka korkeat äänet olivat hieman epäluotettavat, matalat koko
lailla surumieliset; ja sangen moitittava akkordeoni, jolla oli
jossain vuoto ja joka hengitti kovemmin kuin naukui -- en satu tällä
haavaa muistamaan hienompaa sanaa. Tanssi oli kuitenkin rajattomasti
huonompaa kuin musiikki. Kun laiva kallistui tyyrpuurikyljelleen,
hyökkäsi koko tanssijaplutoona sen mukaan tyyrpuurille ja päätyi
joukolla parraspuulle; ja kun se kallistui paapuurille, ryöppysivät
kaikki paapuurille samaa yksimielisyyttä osoittaen. Valssijat
pyörähtelivät ympäri epävakaasti viisitoista sekuntia ja sitten
laskivat mäkeä parraspuulle, ikäänkuin aikeissa mereen hypätä.
Virginia-riili semmoisena kuin sitä "Quaker Cityssä" tanssittiin
oli enemmän riiliä kuin ainoakaan riili, mitä olen ennen nähnyt, ja
katsojalle se tarjosi yhtä paljon mielenkiintoa kuin tanssijoillekin
epätoivon mahdollisuuksia ja täperiä pelastumisia. Lopulta luovuttiin
koko tanssista.
Vietimme erään naisen syntymäpäivää maljoilla, puheilla, runoilla
ja niin edespäin. Oli meillä leikkikäräjätkin. Onkohan koskaan
laivaa lähtenyt merelle, ettei olisi leikkikäräjiäkin toimeenpantu.
Rahastonhoitajaa syytettiin siitä, että hän oli hytistä n:o 10
varastanut päällystakin. Valittiin tuomari, kirjurit, konstaapelit,
sheriffit, yleinen syyttäjä ja syytetyn asianajaja. Todistajia
haastettiin sakon uhalla ja valatuomarit saatiin paljon jääväilyn
jälkeen täysilukuisiksi. Todistajat olivat tyhmiä ja epäluotettavia
ja puhuivat ristiin, kuten todistajain on aina tapa, syyttäjä ja
asianajaja olivat kaunopuheliaita, vakuuttavia ja kostonhimoisesti
letkauttelivat toisiaan, kuten asiaan oikeudella kuuluukin. Juttu
lopulta jätettiin oikeuden ratkaistavaksi, minkä jälkeen tuomari sen
asianmukaisesti päätti mahdottomalla päättelyllä ja naurettavalla
tuomiolla.
Useana iltana näyttelivät nuoret herrat ja naiset salongeissa
kuva-arvoituksia, ja kaikista huvitteluyrityksistä ja tämä kaikkein
hienoin ja onnistunein.
Yritettiin saada kokoon väittelyklubi, mutta se meni myttyyn.
Laivalla ei ollut ainoatakaan puhujakykyä.
Kaikilla meillä oli hauska -- luulen voivani huoletta tämän
vakuuttaa, mutta ilomme oli rauhallista. Me soitimme pianoa sangen,
sangen harvoin; soitimme yhdessä huilua ja klarinettia, ja soitimme
hyvin, mitä soitimme, mutta soitimme aina samaa vanhaa nuottia; se
oli sangen kaunis nuotti -- kuinka hyvin sen muistan -- ihmettelen
itsekseni, mahdanko koskaan päästä siitä erilleni. Me emme koskaan
soittaneet melodeonia emmekä harmoonia, paitsi hartaushetkinä --
mutta minä pidän liiaksi kiirettä: nuori Albert _osasi_ osan eräästä
nuotista -- jotain sen tapaista kuin "Voi ihme ja kumma kuinka
suloista on tietää että hän on hänen olipahan mikä tahansa" (en
tarkkaan muista sen nimeä, mutta se oli sangen valittava ja täynnään
tunnetta); Albert soitteli sitä hyvin usein koko ajan, kunnes teimme
hänen kanssaan välipuheen, että hän hillitsisi itseään. Mutta
ei kukaan laulanut kuutamossa yläkannella, ja seurakunnan laulu
kirkonmenossa ja hartaushetkinä ei ollut arkkitehtuuriltaan kaikkein
parasta. Minä vältin sitä niin kauan kuin saatoin ja sitten yhdyin
joukkoon ja koetin parantaa sitä, mutta tämä rohkaisi nuoren Yrjönkin
joukkoon yhtymään, ja se pilasi kaikki; Yrjön ääni kun oli juuri
kesken sorrosta, niin että kun hän paraillaan lauloi jonkinmoista
kolkkoa bassoa, niin se singahtikin käsistä ja säikäytti kaikki mitä
soraäänisimmillä kiekuvilla ylä-äänillä. Yrjö ei sitä paitsi osannut
nuotteja, joka sekin haittasi hänen esiintymistään. Minä sanoin:
"Tule pois, Yrjö, älä improvisoi. Se näyttää liian itserakkaalta.
Tekevät huomautuksia. Pidä sinä vain kiinni 'kruunauksesta', niinkuin
muutkin. Se on hyvä nuotti -- _sinä_ et ainakaan voi sitä parantaa,
noin vain, käden käänteessä."
"Mitä kanssa, enhän minä koetakaan parantaa sitä -- minähän _laulan_
niinkuin muutkin -- juuri niinkuin nuoteissa seisoo."
Ja niin hän rehellisesti luuli tekevänsäkin; eikä hän sen vuoksi
voinut syyttää muita kuin itseään, kun hänen äänensä toisinaan
takertui keskikorkeuksille ja loppui kuin naulaan.
Parantumattomain kesken oli niitä, jotka luulivat ainaisen
vastatuulemme johtuvan mieltä masentavasta köörilaulustamme. Oli
niitä, jotka avoimesti sanoivat, että moinen kaamea musiikki oli
kylläkin arveluttava silloinkin, kun se oli parhaimmillaan; mutta
että synnin maljan yli vuotavaksi täyttäminen siten, että annettiin
Yrjönkin auttaa, oli Kaitselmukselle kerrassaan isku vasten
kasvoja. Nämä sanoivat, että kööri varmaan aikoi jatkaa raatelevia
yrityksiään, kunnes jonain päivänä yllyttäisi niskaamme myrskyn, joka
hukuttaisi koko laivan.
Rukoileminenkin herätti nurkumista. Toimeenpaneva upseeri sanoi,
ettei pyhiinvaeltajilla ollut lähimmäisen rakkautta.
"Sinne menevät kannen alle joka ilta kahdeksannella lasilla ja
rukoilevat myötätuulta -- vaikka tietävät juuri yhtä hyvin kuin
minäkin, että tämä on ainoa laiva, joka tähän aikaan vuodesta kulkee
itää kohti, mutta että on tuhatkunta, jotka kulkevat länttä kohti
-- ja että se mikä on meille myötätuuli, on näille _vastatuuli_.
-- Kaikkivaltias antaa myötätuulen tuhannelle laivalle, mutta tämä
seurakunta vaatii häntä kääntämään sen aivan ympäri _yhden_ mieliksi
-- joka päälle päätteeksi on höyrylaiva! Se ei ole kohtuullista,
eikä se ole tervettä järkeä eikä hyvää kristillisyyttä eikä edes
tavallista lähimmäisenrakkautta. Pois se semmoinen joutavuus!"