III LUKU.

Matkustajat ylipäätään -- Kaukana merellä -- Ahdistusta patriarkkain

kesken -- Huvituksen etsiminen vaikeissa oloissa -- Laivan viisi

kapteenia.

Koko sunnuntain olimme ankkurissa. Myrsky oli laimentunut koko

lailla, aallokko ei. Yhä kiipeili tuolla "ulkona" korkealle ilmaan

vaahtoisia mäkiä, kuten kiikareillamme selvään näimme. Ei olisi

ollut sopivaa alkaa huvimatkaa sunnuntaina; emme voineet viedä

koettelemattomia vatsojamme noin armottomalle aallokolle alttiiksi.

Meidän täytyi jäädä alallemme maanantaihin. Ja me jäimme. Mutta

olihan meillä saarnat ja rukouskokoukset; ja niinpä me tietenkin

olimme täällä yhtä hyvässä tallessa kuin missä muualla tahansa.

Sapatin aamuna nousin ylös ja aikaisin söin suurusta. Tunsin sangen

luonnollista halua luoda matkustajiin pitkän, ennakkoluulottoman

kunnon silmäyksen semmoisella hetkellä, jolloin he olisivat

itsetietoisuudesta vapaat -- joka juuri on aamiaisen aika, jos

semmoista hetkeä yleensä on ihmisolentojen elämässä.

Hämmästyin suuresti nähdessäni niin paljon vanhanpuoleisia ihmisiä

-- voisin melkein sanoa kunnianarvoisaa väkeä. Kun loi silmäyksen

päitten pitkään riviin, niin melkein teki mieli luulla, että ne

olivat _paljasta_ harmaata. Niin ei laita sentään ollut. Oli siinä

seassa koko hyvä sekoitus nuortakin väkeä ja toinen melko hyvä

sekoitus semmoisia herroja ja naisia, joiden ikä oli epämääräinen, he

kun eivät olleet oikeastaan vanhoja, eivätkä ehdottomasti nuoriakaan.

Seuraavana aamuna vivuttiin ankkuri pohjasta ja lähdettiin merelle.

Suuri ilo oli päästä matkaan tämän pitkästyttävän, mieltä lannistavan

viivytyksen jälkeen. Minusta tuntui kuin ei ilmassa olisi koskaan

ollut semmoista rattoa, auringossa moista kirkkautta, kauneutta

meressä. Minä siis olin tyytyväinen piknikkiin ja kaikkeen, mitä

siihen kuului. Kaikki häjyt vaistot olivat minussa kuolleet; ja

Amerikan kadotessa taaksemme näkymättömiin tuntui minusta kuin olisi

niiden sijan saanut armeliaisuuden tunne, joka, ainakin toistaiseksi,

oli yhtä rajaton kuin aava valtamerikin, joka ympärillämme paisutteli

aaltojaan. Minun teki mieleni purkaa tunteitani -- minun teki mieleni

korottaa ääneni ja laulaa; mutta minä en tiennyt, mitä laulaisin, ja

sentakia täytyi siitä tuumasta luopua. Ei tainnut olla laivalle juuri

vahinkokaan.

Vilpasta oli ja miellyttävää, mutta aallokko oli vielä aika tyly.

Jos mieli käyskennellä, niin niskansa kaupalla; yhtenä hetkenä

keulapuomi ampui suoraan päin aurinkoa, joka kaartoi keskitaivaalla,

seuraavana yritti keihästää haikalan meren pohjasta. Kuinka kummalta

tuntuukaan, kun laivan perä sukkelaan vaipuu alta ja samalla keula

lähtee kiipeämään pilviin! Turvallisinta oli tuona päivänä takertua

parraspuuhun kiinni ja pysyä siinä; käveleminen oli liian epäiltävää

huvia.

Mikä lienee ollut onnen potkaus, mutta minä en ollut merikipeä.

-- Tässä oli ylpeyden syytä, en ollut sitä aina välttänyt. Jos

maailmassa mikään tekee ihmisen ihmeellisen ja sietämättömän

itserakkaaksi, niin ainakin se, kun huomaa vatsansa pitävän puoliaan

ensimmäisenä päivänä merellä, kaikkien toverien ollessa merikipeitä.

Pian ilmestyi peräkannelle salongin oveen eräs kunnianarvoisa

fossiili, saalitettuna leukojaan myöten ja käärittynä kuin muumio,

ilmestyi ja laivan seuraavan kerran kyljelleen kuukahtaessa ampui

suoraan syliini. Minä sanoin:

"Hyvää huomenta, herrani. Kaunis päivä."

Hän laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "_Voi_, mun!" ja sitten

hoiperteli pois ja kukistui erään kailetin puurille.

Kohta syytää sama ovi sisästään toisenkin vanhan, herran, lujalla

voimalla. Minä sanoin:

"Rauhoittukaa, hyvä herra -- ei ole kiirettä. Kaunis päivä."

Hänkin laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "_Voi_, mun!" ja hoippui

pois.

Vähän ajan kuluttua purki sama ovi taas äkillisesti sisästään

veteraanin, joka kynsi ilmaa kiinni pitääkseen. Minä sanoin:

"Hyvää huomenta, herra. Mainio huviretkipäivä. Te juuri aioitte sanoa

--"

"_Voi_, mun!"

Sitä minä ajattelinkin. Ennätin ainakin ennenkuin _hän_. Taisin

seisoa siinä tunnin, ja koko ajan minua pommitettiin vanhoilla

herroilla; mutta minä en saanut heistä muuta lähtemään kuin "_Voi_,

mun!"

Lähdin silloin pois, miettiväisenä. Ja sanoin, tämä on hyvä

huviretki. Minä pidän siitä. Matkustajat eivät ole riitaisia, mutta

siitä huolimatta he ovat seurallisia. Minä pidän näistä vanhoista

herroista, mutta syystä taikka toisesta heidän "Voi munsa" näyttää

olevan koko lailla epäkunnossa.

Tiesinhän minä mikä heidän oli. Merikipeitä. Ja se ilahutti minua.

Meistä on kaikista hauskaa nähdä toiset merikipeinä, kun emme itse

ole. Hauskaa on pelata vistiä salongin lampun ääressä, kun yöllä

myrskyää; hauskaa on kävellä peräkannella kuutamossa; hauska polttaa

tupakkaa keulamaston tuulisessa kopassa, kun uskaltaa sinne nousta;

mutta kaikki nämä huvit ovat heikkoja ja jokapäiväisiä verrattuna

siihen iloon, jota tuntee muiden väännellessä meritaudin kurjuudessa.

Iltapäivän kuluessa kokosin koko joukon tietoja. Kiipesin kerrankin

peräkantta, juuri kun laivan perä oli korkealla ilmassa; poltin

sikaria ja tunsin itseni tyytyväiseksi. Joku huusi:

"Te siellä, hei, _tuo_ ei käy laatuun. Lukekaa kirjoitus --

TUPAKANPOLTTO KIELLETTY SIIPIEN PERÄPUOLELLA!"

Se oli kapteeni Duncan, retken päällikkö. Lähdin tietenkin

keulapuoleen. Yläkannella näin ohjaushytin takana eräässä hytissä

hyllyllä pitkän kiikarin ja tavoittelin sitä -- näkyi laiva

etäisyydessä:

"Ah, ah -- heittäkää se. Tulkaa pois sieltä!"

Ja minä tulin pois. Sanoin kannen lakaisijalle -- matalalla äänellä

tietysti:

"Kuka on tuo mittava huligaani tuolla, jolla on viikset ja niin

soriseva ääni?"

"Se on kapteeni Bursley -- toimeenpaneva upseeri -- purjehdusopas."

Käyskelin taas jonkun aikaa, ja kun ei ollut parempaakaan tehtävää,

aloin siitä veitselläni vuoleskella porraspuuta. Joku sanoi nyt

vakavalla, varoittavalla äänellä:

"_Kuulkaahan_ -- hyvä ystävä -- eikö teillä ole parempaa tehtävää

kuin vuolla tuolla tavalla koko laiva piipuiksi? _Teidän_ sentään

luulisi enemmän ymmärtävän."

Palasin takaisin ja löysin kannen lakaisijan:

"Kuka on tuo silkonaama huhtova kuvatus tuolla hienoissa vaatteissa?"

"Se on kapteeni L------, laivan omistaja -- se on yksi pääpomoista."

Ajan kuluessa ajelehdin lopulta ohjaushytin "tyyrpuurin" puolelle

ja satuin siellä näkemään penkillä sekstantin. Tosiaan, sanoin,

tällä kojeella ne "ottavat auringon"; enköhän minä sillä näkisi

tuota laivaa. Tuskin olin saanut sen silmälleni, kun joku kosketti

olkapäätäni ja sanoi nuhtelevalla äänellä:

"Minun pitää -- antakaapa minulle tuo, hyvä herra. Jos teitä haluttaa

tietää, kuinka aurinko otetaan, niin ei minulla ole mitään sitä

vastaan, vaikka sanoisinkin -- mutta tuota kojetta en mielelläni usko

kenellekään. Jos tahdotte, että lasken -- Kohta, kohta!"

Hän katosi, häntä kutsuttiin toiselle laidalle. Minä menin kannen

lakaisijan luo:

"Kuka on tuo hämähäkinsäärellinen gorilla tuolla, jolla on tuo

tekopyhä naama?"

"Se on kapteeni Jones -- ensimmäinen perämies."

"Hyvä. Tämä jättää kauas jälkeensä kaikki, mitä olen koskaan

kuullut. Luuletteko -- minä kysyn teiltä nyt ihmisenä ja veljenä --

_luuletteko_ te, että minä voisin tässä mihinkään suuntaan nakata

tiilikiveä tapaamatta jotakuta tämän laivan kapteeneista?"

"Mene tiedä -- kun ei vain mahtaisi käydä vahtikapteeniin, hän

näyttää seisovan tuolla aivan keskitiellä."

Minä lähdin kannen alle -- miettivänä ja hieman nyrpeissäni. Minä

ajattelin, että jos viisi kokkia voi pilata liemiruoan, niin mitä

voineekaan viisi kapteenia tehdä huviretkelle.

Jenkkejä maailmalla I Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle · 第 9 / 57 题