Matkustajat ylipäätään -- Kaukana merellä -- Ahdistusta patriarkkain
kesken -- Huvituksen etsiminen vaikeissa oloissa -- Laivan viisi
kapteenia.
Koko sunnuntain olimme ankkurissa. Myrsky oli laimentunut koko
lailla, aallokko ei. Yhä kiipeili tuolla "ulkona" korkealle ilmaan
vaahtoisia mäkiä, kuten kiikareillamme selvään näimme. Ei olisi
ollut sopivaa alkaa huvimatkaa sunnuntaina; emme voineet viedä
koettelemattomia vatsojamme noin armottomalle aallokolle alttiiksi.
Meidän täytyi jäädä alallemme maanantaihin. Ja me jäimme. Mutta
olihan meillä saarnat ja rukouskokoukset; ja niinpä me tietenkin
olimme täällä yhtä hyvässä tallessa kuin missä muualla tahansa.
Sapatin aamuna nousin ylös ja aikaisin söin suurusta. Tunsin sangen
luonnollista halua luoda matkustajiin pitkän, ennakkoluulottoman
kunnon silmäyksen semmoisella hetkellä, jolloin he olisivat
itsetietoisuudesta vapaat -- joka juuri on aamiaisen aika, jos
semmoista hetkeä yleensä on ihmisolentojen elämässä.
Hämmästyin suuresti nähdessäni niin paljon vanhanpuoleisia ihmisiä
-- voisin melkein sanoa kunnianarvoisaa väkeä. Kun loi silmäyksen
päitten pitkään riviin, niin melkein teki mieli luulla, että ne
olivat _paljasta_ harmaata. Niin ei laita sentään ollut. Oli siinä
seassa koko hyvä sekoitus nuortakin väkeä ja toinen melko hyvä
sekoitus semmoisia herroja ja naisia, joiden ikä oli epämääräinen, he
kun eivät olleet oikeastaan vanhoja, eivätkä ehdottomasti nuoriakaan.
Seuraavana aamuna vivuttiin ankkuri pohjasta ja lähdettiin merelle.
Suuri ilo oli päästä matkaan tämän pitkästyttävän, mieltä lannistavan
viivytyksen jälkeen. Minusta tuntui kuin ei ilmassa olisi koskaan
ollut semmoista rattoa, auringossa moista kirkkautta, kauneutta
meressä. Minä siis olin tyytyväinen piknikkiin ja kaikkeen, mitä
siihen kuului. Kaikki häjyt vaistot olivat minussa kuolleet; ja
Amerikan kadotessa taaksemme näkymättömiin tuntui minusta kuin olisi
niiden sijan saanut armeliaisuuden tunne, joka, ainakin toistaiseksi,
oli yhtä rajaton kuin aava valtamerikin, joka ympärillämme paisutteli
aaltojaan. Minun teki mieleni purkaa tunteitani -- minun teki mieleni
korottaa ääneni ja laulaa; mutta minä en tiennyt, mitä laulaisin, ja
sentakia täytyi siitä tuumasta luopua. Ei tainnut olla laivalle juuri
vahinkokaan.
Vilpasta oli ja miellyttävää, mutta aallokko oli vielä aika tyly.
Jos mieli käyskennellä, niin niskansa kaupalla; yhtenä hetkenä
keulapuomi ampui suoraan päin aurinkoa, joka kaartoi keskitaivaalla,
seuraavana yritti keihästää haikalan meren pohjasta. Kuinka kummalta
tuntuukaan, kun laivan perä sukkelaan vaipuu alta ja samalla keula
lähtee kiipeämään pilviin! Turvallisinta oli tuona päivänä takertua
parraspuuhun kiinni ja pysyä siinä; käveleminen oli liian epäiltävää
huvia.
Mikä lienee ollut onnen potkaus, mutta minä en ollut merikipeä.
-- Tässä oli ylpeyden syytä, en ollut sitä aina välttänyt. Jos
maailmassa mikään tekee ihmisen ihmeellisen ja sietämättömän
itserakkaaksi, niin ainakin se, kun huomaa vatsansa pitävän puoliaan
ensimmäisenä päivänä merellä, kaikkien toverien ollessa merikipeitä.
Pian ilmestyi peräkannelle salongin oveen eräs kunnianarvoisa
fossiili, saalitettuna leukojaan myöten ja käärittynä kuin muumio,
ilmestyi ja laivan seuraavan kerran kyljelleen kuukahtaessa ampui
suoraan syliini. Minä sanoin:
"Hyvää huomenta, herrani. Kaunis päivä."
Hän laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "_Voi_, mun!" ja sitten
hoiperteli pois ja kukistui erään kailetin puurille.
Kohta syytää sama ovi sisästään toisenkin vanhan, herran, lujalla
voimalla. Minä sanoin:
"Rauhoittukaa, hyvä herra -- ei ole kiirettä. Kaunis päivä."
Hänkin laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "_Voi_, mun!" ja hoippui
pois.
Vähän ajan kuluttua purki sama ovi taas äkillisesti sisästään
veteraanin, joka kynsi ilmaa kiinni pitääkseen. Minä sanoin:
"Hyvää huomenta, herra. Mainio huviretkipäivä. Te juuri aioitte sanoa
--"
"_Voi_, mun!"
Sitä minä ajattelinkin. Ennätin ainakin ennenkuin _hän_. Taisin
seisoa siinä tunnin, ja koko ajan minua pommitettiin vanhoilla
herroilla; mutta minä en saanut heistä muuta lähtemään kuin "_Voi_,
mun!"
Lähdin silloin pois, miettiväisenä. Ja sanoin, tämä on hyvä
huviretki. Minä pidän siitä. Matkustajat eivät ole riitaisia, mutta
siitä huolimatta he ovat seurallisia. Minä pidän näistä vanhoista
herroista, mutta syystä taikka toisesta heidän "Voi munsa" näyttää
olevan koko lailla epäkunnossa.
Tiesinhän minä mikä heidän oli. Merikipeitä. Ja se ilahutti minua.
Meistä on kaikista hauskaa nähdä toiset merikipeinä, kun emme itse
ole. Hauskaa on pelata vistiä salongin lampun ääressä, kun yöllä
myrskyää; hauskaa on kävellä peräkannella kuutamossa; hauska polttaa
tupakkaa keulamaston tuulisessa kopassa, kun uskaltaa sinne nousta;
mutta kaikki nämä huvit ovat heikkoja ja jokapäiväisiä verrattuna
siihen iloon, jota tuntee muiden väännellessä meritaudin kurjuudessa.
Iltapäivän kuluessa kokosin koko joukon tietoja. Kiipesin kerrankin
peräkantta, juuri kun laivan perä oli korkealla ilmassa; poltin
sikaria ja tunsin itseni tyytyväiseksi. Joku huusi:
"Te siellä, hei, _tuo_ ei käy laatuun. Lukekaa kirjoitus --
TUPAKANPOLTTO KIELLETTY SIIPIEN PERÄPUOLELLA!"
Se oli kapteeni Duncan, retken päällikkö. Lähdin tietenkin
keulapuoleen. Yläkannella näin ohjaushytin takana eräässä hytissä
hyllyllä pitkän kiikarin ja tavoittelin sitä -- näkyi laiva
etäisyydessä:
"Ah, ah -- heittäkää se. Tulkaa pois sieltä!"
Ja minä tulin pois. Sanoin kannen lakaisijalle -- matalalla äänellä
tietysti:
"Kuka on tuo mittava huligaani tuolla, jolla on viikset ja niin
soriseva ääni?"
"Se on kapteeni Bursley -- toimeenpaneva upseeri -- purjehdusopas."
Käyskelin taas jonkun aikaa, ja kun ei ollut parempaakaan tehtävää,
aloin siitä veitselläni vuoleskella porraspuuta. Joku sanoi nyt
vakavalla, varoittavalla äänellä:
"_Kuulkaahan_ -- hyvä ystävä -- eikö teillä ole parempaa tehtävää
kuin vuolla tuolla tavalla koko laiva piipuiksi? _Teidän_ sentään
luulisi enemmän ymmärtävän."
Palasin takaisin ja löysin kannen lakaisijan:
"Kuka on tuo silkonaama huhtova kuvatus tuolla hienoissa vaatteissa?"
"Se on kapteeni L------, laivan omistaja -- se on yksi pääpomoista."
Ajan kuluessa ajelehdin lopulta ohjaushytin "tyyrpuurin" puolelle
ja satuin siellä näkemään penkillä sekstantin. Tosiaan, sanoin,
tällä kojeella ne "ottavat auringon"; enköhän minä sillä näkisi
tuota laivaa. Tuskin olin saanut sen silmälleni, kun joku kosketti
olkapäätäni ja sanoi nuhtelevalla äänellä:
"Minun pitää -- antakaapa minulle tuo, hyvä herra. Jos teitä haluttaa
tietää, kuinka aurinko otetaan, niin ei minulla ole mitään sitä
vastaan, vaikka sanoisinkin -- mutta tuota kojetta en mielelläni usko
kenellekään. Jos tahdotte, että lasken -- Kohta, kohta!"
Hän katosi, häntä kutsuttiin toiselle laidalle. Minä menin kannen
lakaisijan luo:
"Kuka on tuo hämähäkinsäärellinen gorilla tuolla, jolla on tuo
tekopyhä naama?"
"Se on kapteeni Jones -- ensimmäinen perämies."
"Hyvä. Tämä jättää kauas jälkeensä kaikki, mitä olen koskaan
kuullut. Luuletteko -- minä kysyn teiltä nyt ihmisenä ja veljenä --
_luuletteko_ te, että minä voisin tässä mihinkään suuntaan nakata
tiilikiveä tapaamatta jotakuta tämän laivan kapteeneista?"
"Mene tiedä -- kun ei vain mahtaisi käydä vahtikapteeniin, hän
näyttää seisovan tuolla aivan keskitiellä."
Minä lähdin kannen alle -- miettivänä ja hieman nyrpeissäni. Minä
ajattelin, että jos viisi kokkia voi pilata liemiruoan, niin mitä
voineekaan viisi kapteenia tehdä huviretkelle.