Oi sua, joss' on yhtyneinä neljät alkuainehet!
Sa tarkoin kuule nämä sanat ylhät, ylimaalliset:
»Sa olet peto, perkele ja enkeli ja ihminen,
ja minkä niistä näyttänet — ain' itses ilmaiset.»
On halvat halumme kuin pahat koirat melkein,
ne haukkuu, häiritsee meit' öin ja päivin selkein,
kuin kettu hiipii ne, kuin jänis nukkuu ne
ja syvään haavoittaa meit' usein suden-elkein.
Vain hirnuvia aaseja on koko ihmissuku,
vain nassakoita täynnä tyhjää lukematon luku.
Sa tahtoisitko suuteluttaa niillä kantapäätäs?
Ne suutelevat, kunnian jos sull' on — valhepuku.
Pois menit. Palasit: oi muuttuneita piirteitäsi
Ei muista enää ihmiset sun entis-nimeäs.
On kyntes yhteen kasvaneet ja kapsaa kavioina,
ja karvas ennen verhotut nyt häilyy häntänäs.
Jos pari kolme narria nyt ohjaa maailmaa
ja typeryytens' ääretön älystä käydä saa
ja heist' on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu —
niin entä sitten? — Enintään se ehkä naurattaa!
Maan mahtimiehet rakastavat valtaa vain ja rahaa.
Muu kaikki heist' on elämässä tympeää ja pahaa.
Ja ken ei kultaa kumarra kuin he ja kuultokunniaa,
ei ole heistä ihminenkään! — hah-hah-hahaa!
He eksyneet tiepuoleen koskaan eivät,
niit' olleet ei he, jotka heitteleivät
yöt valveilla ja Totuutt' etsivät —
monelta hengen, kunnian he veivät.
Se arvoss' ennen oli maailmassa,
ken suvun suuren kulki kunniassa
tai kunnollaan loi itse kunniansa.
Nyt riittää, kun on kukkaro ja kassa!
Heit' eksyttivät nautinnot ja kullat, kunniat,
he niistä kiistaan kiihtyivät, heti, kun tulivat;
mut maljan täällä juotuaan he hiljaisiksi viihtyivät
ja syleilyssä ikuisuuden yhteen sulivat.
Sain ihmisiä elon tiellä monta tuttavaksi,
mut onnellisina sain nähdä lajia vain kaksi:
on toisell' oiva oivallus hyvän ja pahan, toinen
taas elämästä hullua ei tule hurskaammaksi.
Sun lankes osaksesi täällä hyvä tahi paha,
hätä ja tuska tahi rauha, onnen arparaha,
äl' usko; tähdet sääsi! — Sillä voima tähtien
on sinun voimas rinnalla, myös sen, vain hauras vaha.
Nuo tähdet, jotka palatseissa taivaan pitää majaa,
maailman viisaat hämmentää ja umpikujaan ajaa.
Sa viisauden äl' Ariadne-langast' irti laske,
sill' ohjaajillakin on järki aina varsin vajaa.
Ma elämäni kaiken lasken eteen Ihmisen
ja pääni hänen jalkains' alle annan riemuiten.
Sua haluttaako tietää, mik' on todellinen helvetti?
Maan päällä se on: seura ihmis-irvikuvien.
Sa Luonnon luotteit' arvaa ajullas
et koskaan, ihminen; et poistu polultas,
min olemukses sulle sääs, ja mestari
on suurinkin vain pieni oppilas.
Kun takaa taivasten tyyssijaa kerran hain
paratiisin, helvetin ja kirjaa Kismet-lain,
näin virkkoi Viisas: »Helvetti ja paratiisi
ja ennakolta-tuomio, kaikk' itsessäs on vain.»
Kautt' etsin maailman, mull' aatoksissa häilyi
vain malja Djamshidin, joss' elo kaikki päilyi.
Mut mestari kun ihme-kalkin kuvas mulle — näin:
se itse olinkin, sen taika meissä säilyi.
Meiss' ihmisissä päättyy luomistöitten rivi;
Maailman-Silmän terä meissä sädehtivi.
On tähtitarha niinkuin suuri sormus,
ja ihminen sen sormuksen on jalokivi.
V
Laella muurin murtuneen — miss' oli muinoin Tūs —
oli korppi, kallo edessä: kuningas Keikavūs —
ja koikkui. — »Kuss' on rummutus, kamelikellojes
nyt turkoosit, voi, kussa? Voi!» se haikeasti huus.
Tään linnan ylpeän, min tornit taivoon haipui,
min eessä kuninkaitten otsa tomuun taipui,
tään raunioill' on kuultu kyyhkyn kujertavan:
»Ku-kuu, ku-kuu, ku-kunne, kunne valtas vaipui?»
Kun meiltä juoksu jääpi, sama taivas tarhoineen
yhä kaartuu yllä tiemme, Ajan hiekkaan häipyneen.
Kun meit' ei ollut kerran — oli yhtä-kaikki se.
Kun meit' ei ole kerran — käy kaikk' yhä edelleen.
Tää tulomme, menomme — kannattaako?
Elon heelmän kypsäksi — koskaan saako?
All' ankarain Tähtien sieluista parhaat
kun palavat tuhkaksi — sano: savuaako?
On taivaan sini-tarhan valot kultaiset
jo kiertäneet ja kiertää kierrot tuhannet.
Mut ilmiöiden kiertokulkuun hetkeksi
vain kohta kadotakseen syntyy ihmiset.
Oi tähtiä! Ne muutakin kuin murhetta kun sois
ja kylväis maahan moista myös, mit' eivät riistä pois!
Jos tuntis tulemattomat, mi tuska, ankeus
heili' alhoss' elon eessä on — he tulematta ois!
Jaloa verta vuodattaneet kuink' on Tähdet taivaan!
Kuink' usein kukka kuihtuukaan jo maastanousun vaivaan!
Siks älä luota, poikani oi, loistoon nuoruutes!
Kuink' usein umpu uupuikaan ja umpu olla sai vaan!
Talossa täss' on tulla, mennä ovi,
ja niiden välille ei riemu sovi,
se riutuu pois, siks oisi parhainta,
meit' ettei vaalinut ois äidin povi.
Mene ja heitä tomua päin tähtiä ja kuuta,
juo viiniä ja suutele maan tyttärien suuta!
Mit' auttaa almut, antimet, mit' auttaa rukoukset?
Kuoleman et kulkua sa niillä muuksi muuta.
Olemme nukkeja, joill' leikkii Tähtitaivas, leluillaan.
Nyt en ma puhu vertauksin, vaan tähtään aivan asiaan.
Kuin lapset leikimme vain varjo-elon shakkipöydällä
ja palaamme taas, leikin jälkeen, Kuoleman puu-rasiaan.
Kun basaariss' eilen tutkistelin,
miten savenvalaja köyryin selin
savea polki, näin sanoi savi:
»Veli, varoen! Laillasi kerran elin.»
Savenvalaja sormin taitavin
teki ruukun oivan ja kaunihin,
teki kannen päästä kuninkaan
ja korvan kädestä kerjurin.
Oi varo, ruukunvalaja, jos valvot, muuten havahda!
Savea Aadamin sa etkö polkemasta kavahda?
On pyörälläsi ehkä suuren Feridunin sormi
tai käsivarsi Kyyroksen! Sit' etkö vavahda?
Kashānin-viiniruukun särjin eilen kivehen;
humussa humalan se tuli turma valtainen.
Näin haastoi silloin sirpaleet: »Me kerran olimme
sun laises; myös sa olet kerran meidän kaltainen.»
Täss' armaan puron-kaltaan nurmikolla
nyt käytä ruukkua ja maljaa nautinnolla!
Niin moni tyttö, sorja sypressi kuin sinä,
on saanut sata kertaa ruukku, malja olla.
On puron polveilema tuolla tieno
kuin kukkameri heleä ja hieno.
Sa hellään heinää kulje! Helve sen
oi' ennen ehkä kukka-kulma vieno.
Maa miss' on tulppaanille kruunun suonut,
se verta kuninkaan on siinä juonut;
Ja missä vieno vilkkuu orvokki,
on sulo-silmä viime katseen luonut.
Oi sydän-ystävä! Kun suruun riudut, rukka,
ja ruumiin jättää sielus, vieno ruusunkukka,
käy nurmikolle nukkumaan, niin heräät päivän päästä:
sun tomustasi nousee uusi nurmen-nukka.
Näe loisto lehden, kulta kukkasen!
Vie viikossa ne viima syksyinen.
Siis juo ja kukat poimi ennen kuin
jaat niiden kanssa tomun turhuuden!
Puutarhass' äänen kuulin — kumma: mistä?
Saneli ruusu: »Jooseph Egyptistä
ma olen: Kauneus!» — »Sen mistä tiedän?»
Se virkkoi: »Verhoistani verisistä!»
Kun mietit, mik' on edessä, kai kasvos kalpenee!
Kun muistat kaiken kadonneen, kai silmää sumenee!
Siis iloll' leikkaa sato maan ja korjaa, ennenkuin
sun itses sirpin sivallus kuin ruohon runtelee!
Miks aamuin aina kohta, Koi kun kohoaa,
sun kukon kiekulaulu säikkymähän saa?
Siks, ett' on lyhennyt yön mitan elos taas
ja päivään asti vois sit' uni varastaa.
Oleta: enää maailmaa et toivois ehommaksi — entä sitten? —
ja elon-tarus tulisi kautt' aikain kuuluisaksi — entä sitten?
Oleta, että ilossa eläisit vuosisadan
tai vaikka — minun puolestani! — vuosisataa kaksi — entä sitten?
Vuossataa kolme elitpä tai sivu siitä — jää
sinulta kerran kuitenkin karavaanimaja tää.
Olitpa kuulu kuningas tai kurjin kerjuri,
se sinä lähtöpäivänä on yhdentekevää!
Maan uumenien onkaloista otsaan Saturnuksen
olen ratkaissut tään tuskan-kehrän joka arvoituksen.
Pois ponnistin ma kahlehista valheen, vapauteen,
jok' esteen ohi pääsin, mutt' en ohi Kuolon uksen.
Maailman-kuvain tää on halpaa näköharhaa vain,
ei viisaat sitä lue lukuun tosi-olevain.
Iloitse, ystävä, juo verta viinin rypäleen
täst' ilvekuvast' itses vapaaks irroittain!
Mult' ilmiöiden tutkit maailmaa:
Mit' on se? Viisas miks sen tajuaa? —
Vain utu-kuva valtameren yllä,
mi valtamereen jälleen vajoaa.