Kun olin nuor', ei outo ollut mulle opin tie,
ja vanhemmiten mestariksi mua luultu lie.
Siis tietää tahdotteko viisauteni viisauden? —
Kuin tuuli meidät tuo, niin viima meidät vie!
Nyt tomun-maasta tästä eroan,
mi majaa antoi ajan hahtuvan;
kaikk' arvoitukset ratkaisutta jää,
vien tuhat epäilystä hautahan.
Ei Elon luotteet laukee järkeilyllä,
sa Sanaa saavuttamatont' et yllä.
Maan päälle Eedenis luo viinin loihdulla!
Jos muukin Eeden on — se nähdään kyllä.
Tulevaa tuntea äl' ikävöitse aikaa
ja kerran mennytt' älä kyynelöitse aikaa.
Vain käteisraha Nykyisyys on käypää,
ei ole menneistä, ei tulevista taikaa.
Jos omaa sull' on kattoa pään yllä rahdun verran
etk' ole herra kenenkään, et renki minkään herran
ja riittää leivänkannikka ja leilin vieno viini,
sun kelpaa elää, ystävä, jo totta toisen kerran!
Vain viisaat, jalot laske lietes jakoon,
mut narrein luota riennä kauas pakoon.
Jos tarjoo viisas myrkkyä, juo huoleti,
mut narrin vastamyrkky — pois maan rakoon!
Oi ruusu! —Sinä muistutat sydänten-särkijää.
Oi viini! — Ihme-rubiini, mi nuoreks elvyttää.
Oi Kohtalo, sa tyranni! — Sa päivä päivältä
vain vieraannut, mut muistuttaen... hyvää ystävää.
Luin Kirjaa Rakkauden: kuink' elämäni kasvaa puu?
Siin' äkkiä näin lausui eräs innoittunut suu:
»Miest' onnellista, majassaan yö keli' on yhtä pitkä
kuin vuos ja vierell' ystävä, jok' on kuin taivaan kuu!»
Jotk' aina viinikulhon luona kukkuvat
tai olemisen ongelmointiin aivan hukkuvat,
ne eivät opasnuoraa löydä Totuuden:
puhuvat puuta-heinää, kunnes nukkuvat.
Niin kauan kuin sua viehtää viini, ruusu-huulten soljet
ja harpun, huilun sävelet ja rummun tahtiin poljet
— ne ovat uni-pieluksia, Jumala sen tietää! —
etk' ole vapaa kaikesta, olet ontompi kuin oljet.
Sun pitää elää järjen mukaan,
vaan et osaa — kuin ei kukaan.
Mut opit kyllä, opettajas Aika kun
sua lyö tai tarraa niska-sukaan!
Kun aina muuta tahdoin, kuin on säännetty,
ei toiveilleni koskaan korvaa käännetty.
Kun ain' on Taivaan tahto oikeassa,
niin mun on aina ollut väärään väännetty.
Pois täällä silmänkääntö-pesäss' ystävyydenjano!
Saat ohjeen oivan, mutta — muista! — älä muille sano:
»Kipusi kestä yksinäs, äl' etsi lievitystä;
iloitse kera surujes, äl' lohdutusta ano.»
Alati pahansuoviks aikeet nää
sa Salliman, se tyhjää tyrkyttää,
ja jos se ihmeeks suopi mantelin
sun suuhus, älä syö: se myrkyttää!
Tää elämämme on vain ilvenäytelmää:
et tosi-onnea sa koskaan koe, nää.
On kirjoittanut vaihees valmiiks Sallimus
kynällä, jonka piirrot järkkymättä jää.
Ikuiset kohtalot jo alkaessa Ajan
piirs' olennoille kynä Suuren Kirjoittajan.
Ma aina aivan turhaan pyrin, toivon, lemmin!
Vain Hänen rastimansa saavutanhan rajan.
Miks säikyt Kohtaloa, värjyt edessään sä?
Lie sama se, mit' anoit, sanoit, teit tuon, tään sä!
Kun elon verhot kerran riisut kupeiltas,
on yhtä-kaikki, elitkö ees ylipäänsä.
Sin' yönä, jona yhdenkään ei tähden tuikkaa suoda
sinulle eikä toivon sädett' yhtään silmääs vuoda,
sa älä väistä vuoroas, kun sinulle se lyö!
Pikari kiertää, jokaisen on siitä pakko juoda.
Ah, arvoitusta Ikuisuuden ilmi ongelmoi et sinä enkä minä,
sen salakirjoitukseen saada selvitystä voi et sinä enkä minä.
Meilt' esiverho salaa sanat, jotka meistä lausutaan,
ja kun se verho ratkeaa, olemme poissa oi! — niin sinä niinkuin minä.
Jos eloss' ilmi saisit Elon arvoituksen,
et kuollessakaan joutuis ulkopuolle Uksen.
Mit' eloss' ymmärrä et, ymmärtää miks tahdot
iäksi sammuessa joka aistimuksen?
Ei kukaan matkanneista Manan kauko-teille
palannut ole sieltä sanaa tuomaan meille.
Sa mitään kallist' älä tänne jätä majataloon!
Ovea aukaista ei enää kerran lähteneille.
Mitä säätäneekin sulle tahto Taivaan lain,
sa siihen tyytyin vaali vapauttas vain!
Al' eessä väkevän sä nöyrry Rustem Zal'inkaan,
pois työnnä lahjat, vaikk' ois ne itse Hatim Tain!
Miks aina mestaroida maailmaa?
Ain' aattein sydäntänsä nakertaa?
Iloitse! — sillä aikain aamuna
sinust' ei tehty neuvonantajaa!
Täst' erkaantua maailmast' en saata,
tään mantuun täytyy tähtimatkain laata,
ei ole tietoa, min turvin lentää pois,
ei älyä, mill' elää ilman maata.
Käy kyll', ett' ihmisille teeskelemme,
mut Taivaan tahdon millä kiertänemme?
Mit' auttaa vehkeet, juonet ovelat?
Me niillä Kohtaloa petä emme!
Tääll' orjiks omakylläisyyden toiset lankeaa,
taas toisia vain paratiisin buurit houkuttaa.
Oi kuinka kaukana on moiset Sinun Vuoreltas!
Oi kaukaisuutta, kaukaisuutta sitä ankeaa!
Koveni sheikki portolle: »Viiniä sa käytät;
ja joka hetki paheen verkoss' uuden silmän täytät!» —
»Niin, olen aivan sellainen kuin sanot», myönsi nainen,
»mut oletko sa sellainen, milt' olevasi näytät?»
Oi ulkokultainen! Vain pieni pyyntö täytä:
jo säästä neuvojas, äl' enää kieltä käytä.
Ma, usko, suoraan kuljen, sa vain katsot kieroon,
siis hoida silmiäs, ne ettei väärään näytä!
Vuoks uskon, tunnustuksen toiset herkkään suuttuu,
taas toiset tieto-oppiin hiusta halkoin juuttuu;
mut äkkiä näin huutaa Ääni: »Teistä kummatkaan
ei tunne Totuutta — teilt' äly puuttuu!»
Opinlauseista, säännöistä toraa käy toiset,
tahi uskoa toitotat tai sitä sois et.
No ketkähän teistä nyt Totuuden näkevät?
On vastaus varma: ei ketkään moiset.
Moskeijat, kirkot, synagoogat ei jaa
sinulle sielun rauhaa, vaan sen veijaa.
Mut häntä, luonnon salat joka aavistaa,
tuon-puolen pelkoon ei ne perin peijaa.
Mi tänään minut moskeijan toi alle kuulun katon?
Ma täältä kerran — sanotaan vain totuus kaartamaton —
rukousmaton varastin, ja vanhaks on se mennyt,
tääll' olen siksi, kerrankin: nyt veisin uuden maton.
Mika moskeijoissa, kirkoiss' aina vaivat?
Miks esiin Eedenin ja hornan kaivat?
Kai toki uskot, että kaikki vaihees
jo aamuss' Ajan tarkan määrän saivat!
Miks, Omar, huokaat alla syntiesi painon?
Asiat syvemmin sun harkittava vain on:
ken ei tee syntiä, ei anteeksikaan saa,
ja anteeks-anto eessä synnin jälkeen ain' on!
On Kaaba, templit oivat orjuutusta,
ja kirkon kellot soivat orjuutusta,
ja pyhä nuora, risti, oka-kruunu
vain kukin kunnioivat orjuutusta.
On templin kuori, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Jeesusta;
on pyhä vuori, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Moosesta.
On valtalinna, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Caesaria,
puu yhä nuori, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Kyyrosta.
Vain Totuudelle kuuluu oikeus, valta, voima tuomion;
Sen tuomiolt' ei olevainen mikään pääse piilohon.
Jok' olevaisen sellainen, kuin on se, olla täytyy,
ei ole mitään, jonk' ei täydy moinen olla, kuin se on.
Jo muurahaisen silmässä on valo Valostas,
jo hyttysellä siivessään on voima Voimastas.
Mik' otollist' ei, kaunist' ole, kaukana on Sinusta,
sill' Olemukses tahtoo olla Kaikkivaltias.
Vain Herran armosta on hyvä ties ja lyys,
ja jos sun pahoin käy, ei ole sinun syys.
Sinust' ei riipu meno maailman! — Siks on
yks ainoa vain viisaus: kärsivällisyys.
Vain Hän voi juoksullemme määrän panna.
Suur-aikeita siis mieless' älä kanna!
Vain minkä kestät, ota taakakses,
sill' loppu onhan: mene, mennä anna. —
Kuin poolo-palloa, niin peliss' elämän
koet Kohtalon sua lyövän, heittävän.
Vait alistu vain kaikkeen, sillä miksi
niin käy, sen tietää yksin, yksin Hän.
Kehässä tässä, jossa harhailemme,
me alku-, loppukohtaa löydä emme.
Ei kukaan kerro, mistä saavuimme,
ei kukaan tiedä, kunne kulkenemme
Mi kerran nosti kaartumaan nää holvit ylvähät,
ja kerran kuinka kaatuu niiden kulta-pylvähät —
ei keksi kivet viisasten, ei ole moista vaakaa,
ei mittapuuta sellaista, sen mitkä näyttävät.
Mull' ihana on hipiä ja tuoksu balsamin
ja kasvot kuni tulppaanit ja sorjuus sypressin,
mut kuitenkaan ei karkeloissa tomun tiedä kukaan,
näin miks on minut koristanut käsi Mestarin.
Ens-päivänä, kun tähtitaivaan ratsun satuloi
ja Juppiterin, Seulaiset Hän koruin kukkuroi,
elämä tämä lankesi jo ylhäält' arvaksemme.
Siis mikä siin' on syntimme? — Hän osammehan loi.
Ei Eedeniä, Gehennaa ole nähnyt ihminen.
Ken maailmasta toisest' on palannut vielä, ken?
On turhaa kaikki pelkomme ja tyhjää toivomme,
tuon-puolen tuska petost' on ja harhaa onni sen!
Kun Luoja kerran valoi saveani,
Hän paljon pahaa hyvän sekaan pani.
Siks en voi toki tätä paremp' olla:
Hän itse oli muotoon-muovaajani.
Savemme, saaden hahmon, kun nous Suuren lapiolta,
Hän kaikki tekomme jo silloin tiesi ennakolta.
Siks syntiin ainoaankaan emme tahdott' eksy Hänen;
mut tulipätsi Tuomion meit' eikö silti polta!
Elämää luodessasi, Suuri, luotkin surmaa:
Sa meidät, omat tekos, vihit varten turmaa.
Jos työs on kehnoa, niin kenen syy? Ja miksi
sen särjet, jos se hyvää on ja Sua hurmaa?
Mitä hyödyttää Sua meidän syntymämme,
min saaliin saat Sa viime hetkellämme? —
Ah, kuule ihmiskorva ei, tie mistä
käy tänne, täältä minne retkellämme!
Oli tuskan tunti, kun sain tänne tulla,
oli pelkkää piinaa elämästä mulla,
siit' erkanis en silti. — Miksi tulin
ja olen, menen? Lienee selko Sulla!
Luot ensin Minän mulle, tutun uppo-uuden,
mut kohta sammutat taas multa tietoisuuden.
Jos alusta jo alkain oli aivoitukses moinen,
niin miksi lainkaan laadit turhan tuttavuuden?
Sa kudoit kukkasista armaan katsannon,
kuun kultaa siihen loit ja loistett' auringon,
mut sitten kielsit mua häntä katsomasta!
Kuin: »Viinin virtaamatta malja kumohon!»
Lie eikö säädökset ja kiellot, kiinni joista
me emme pitää voi, vain ilvett' ilkamoista?
On kuin Sa huutaisit: »Täys malja kumoa,
mut maahan läikytä äl' yhtään pisaroista!»
Asetit tuhat ansaa tukalaa,
mut lausut: »Kirottu, ken lankeaa!»
Kun synnin teemme, täyttyy Lakis vain,
Sun Lakis hallitseehan maailmaa.
Viet iloon minut milloin, tuskaan milloin.
Mun kudoit sekä silkein että villoin;
pahani, hyväni on Kädestäsi: se
loi kuteessaan kummatkin, jo silloin.
Oi Herra! Huomaan laupeutesi heityin täydelleen
ja oppisi tien hylkäsin jo aivan aikaiseen.
All' armos auringon kaikk' yhdeks sulaahan:
jäi silleen on kuin tapahtui, lyön laimin on kuin teen.
Kaikk' uskokaa, jotk' uhmaten olette pahaan paatuneet
ja hyvän aivan hyljäten vain Luojan armoon luottaneet:
Jumala kyll' on laupias, mut ole milloinkaan
jäi silleen ei kuin tapahtui, lyöt laimin ei kuin teet!
En hyveen kilvoittelussa ma kestä,
ja tahrani on ylen runsaat pestä,
mut armoos luotan, sillä sanonut
en koskaan »kaksi» iki-ykseydestä!
Kuin ympyrä me oomme kera Herran:
lie jänneväliä jos minkä verran,
yht' oomme ruumista, ja päädyttävä
on Alkupisteeseensä kehän kerran.
»Oi meren kaukaisuutta!» pisara nyyhkyttää. —
»Sa suret suotta aivan!» meri suuri hymyää —
»Olemme kaikki yhtä, kaikki Jumalaa,
ja välillemme piste vain pieni, Aika, jää!»