Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla
vaellan tiellä kaidalla tai tiellä lavealla,
enk' ole pahin pakana, en parhain musulmaani
tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla.
Kuin vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa,
niin tänään päivist' eloni taas päivä katoaa.
Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta:
en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa.
Filosoofiksi mun maalaa vihamiesten suka;
Jumala tietää, etten ole se, mi heistä muka!
Kun olen kerran joutunut ma tänne surunpesään,
viis siitä! — Enhän edes tiedä: mikä olen, kuka?
On moskeijat, on kirkot, mutt' ei ole mulle noista;
mull' olennoss' on ainesta ties Luoja minkämoista!
Dervishi, uupuin uskoa, suloton kuva naisen,
täss' eloss' onnen-osaton, ja toivossa ei toista.
Ma aikaan nuoruuteni kullan-armaan
elämän salat tunsin tuiki varmaan!
Niist' etten ymmärtänyt ole sanaakaan,
nyt näen, hämyss' elon-illan harmaan.
Ma — haukka muka! — ylpein lentimin
ylenin iki-salain ilmoihin.
Mut seikkain selvittäjää siell' ei ollut,
ja kiiruimmiten maahan matkasin!
Tajua lainkaan tanhua en tähtitarhain,
ja epäily on tutkimusten tulos — parhain.
Alati tietoa ma etsin, mutt' en tiedä mitään
nyt jälkeen kaiken, vaikk' en kuollut varhain.
Viel' ole vapaa maailmast' en väinkään,
viel' itsetyytymyst' en tunne lainkaan,
viel' aivan oppimatt' on kaikki mestaruus —
ja kuinka kauan opiss' olla sainkaan!
Pois mielestäni kaikki halut heitin
ja ihmis-ystävyyden tyystin eitin,
mut Sinä tiedät kuin ma: olen se, mik' olen,
jos vaikka munkin huppuun pääni peitin.
Se sama olen, voimallasi jolle näkyväisen hahmon loit,
se sama, armolahjojasi jolle yltäkylläisesti soit.
Ma sata vuotta synniss' elää tahdon vielä, nähdäkseni:
yhäkö, yhtä laupiaasti, mieles silloin vielä malttaa voit!
All' Ajan kehrän, jonka armo alhaisia kohtaa,
päin kuolemaa, ah, kulkuani tuhat tuskaa johtaa.
Kuin umpu kuoress' ahdistuksen all' on sydämeni,
kuin tulppaani se yrttitarhass' Ajan verta hohtaa.
Mua säästä elon-tuskalt' ankealta,
mun pahat työni kätke maailmalta;
oi, tänään onnellinen suo mun olla,
tee huomenna min mielinet — nyt malta!
Mit' elon heelmänä on kädessäni nyt? — Vain tyhjää!
Ma mitä maailmasta olen hyötynyt? — Vain tyhjää!
Ma olen riemun-kynttilä, mut riutunut — ja tyhjää.
ja malja Djamshidin, mut rikki lyöty nyt — ja tyhjää!
Ma toivon, että Jumala maailman uuden lois,
ja kuinka kumma tapahtuu, mun silmin nähdä sois,
tai sala-aarreaitoistaan lisäisi mulle leipää
tai minut nimikirjastansa pyyhkis aivan pois.
Ei, erehdyt, jos luulet, että pelkään maailmaa
tai että tomun, sielun kato mua kammottaa.
En todellista olevaista, Kuolemaa, ma säiky,
vaan erheellinen elämäni — se mun pelkoon saa.
En kammo Kuolemaa, en vapise sen nähden;
jos säikyn, enemmän ma säikyn elon tähden.
Jumala vähäks aikaa lainas elon mulle,
kun laina lankeaa, olen maksuvalmis: lähden.
Jo loppui kirja nuoruuden — vast' alkaa oli mieli!
Ja kevät tuskin kerkesi, kun ajan aalto nieli!
En havainnut, kuin saapuikaan ja kuinka lensi pois
mult' aika nuoruus-auvojen, se armas satakieli!
Jäi taakse taika nuoruuden, sen iäks sammui koi.
Sai karvaaks elon kalkki, mut en juomatt' olla voi!
Nyt varten', ennen vasama, on vanha kaari vain,
ja jalkaan' oi: se sauvanaan vain jänne hoiperoi.
Oi Teltantekijä, on ruumiis teltan kaltainen:
käy hetkeks siihen Henki, sulttaani suurvaltainen,
ja sulttaani kun retkeään taas jatkaa tyhjyyteen,
käy kohta esiin Kuolema, pois teltan korjaten.