Luo joudu, ylin ystävä, yön tähdet palavat,
ja kauneudellas karkoita miel'alat ankeat
ja mustat multa epäilyt! — Juo maljast' ennen kuin
ne maljoiksi sun tomusi ja minun valavat!
Ken tänä yönä, tytär Taivahan,
toi sinut mulle, kaipuun vaivahan
sua vailla nääntyvälle? Huntus avaten
ken näytti mulle ihmees ihanan?
Vuoskaudet kautta mantereiden, merten, metsien
ma rauhaa vailla matkasin, alati etsien:
siell' yhtään kuuta, joll' ois ollut sinun kirkkautes,
ja sypressiä, sorjaa kuin sun vartes, nähnyt en!
Oi villiruusu-kulmia sun lumoojattaren!
Oi kasvojas, kuin kiinalaisen jumalattaren!
Veit kuninkaalta Baabelin vain katsehellas sotilaat
ja ratsut, tornit, juoksijat ja kuningattaren.
Oi armas! Nouse, ruukku tuo! — ja tyynnä puhetuules;
tän' yönä ainut ruokani on pienet ruusu-huules!
Nyt viiniä vain, viiniä, mi huultes lailla huumaa!
Nyt katumusta kaartelen kuin otsaas kutrit, kuules!
Tään ruukun sydämessä kerran lempi poltti, lauloi,
kuin mua sitä jumal-kuvan kauniin kutrit pauloi,
ja tämä korva kaartehessa ruukun kaulan — katso! —
on ollut käsi, joka kerran kallehintaan kauloi.
Yks ainut viinin-pisar ihanampi on kuin Keikavūksen maat,
kuin valtaistuin Kōbadin, kuin Tūsin hovilinnat loistokkaat!
Jok'ainut huokaus, mi rakastajan huulilt' aamun-koissa pusertuu,
on hurskaampi kuin rukous, jonk' ilmaan huutaa kersku-autuaat!
Totuuden-tutkija yht' oivaa löytää kurjasta kuin ylevästä sielusta.
Tyyssijan yhtä ihanan kuin Eedenistä lempivät saa hornan nielusta.
Yht' armas lemmensairaalle on vuodeverho säkkikankainen kuin silkkinen.
Pään all' on rakastajan tiilikivi pehmyt, ei hän kaipaa höyhen-pielusta.
Voi sydämiä, joiss' ei koskaan tulenliekki loista
ja joihin lempi auvoansa luo ei aurinkoista!
Voi päivää poloista, jonk' elät rakkautta vailla;
se päivä päiviesi luvust' aivan tyystin poista!
Päämäärä luomisen on aina lempi,
ja päärly juomisen on aina lempi.
Se loppusointu nuoruuden on laulun.
On elämää vain — mieleen paina! — lempi.
Ajass' ei kukaan ruusu-kulman suosiota voita,
jot' oka, viiltäin sydämeen, ei verin purppuroita.
Sa katso kampaa! Sata haavaa saatuansa vasta
se koskettaa saa jumal-kuvan kauniin kiharoita.
Ei vettä löydä sydän, valhein lempeä mi lyö;
se on kuin hiilos hiipuva, min karttuu karstavyö.
Ken rakastaa, ei öin, ei päivin, kuukausiin, ei vuosiin
se rauhaa saa, ei suojaan käy, ei nuku eikä syö!
Vain runokirja, viiniä ja leivänpuolikas
ja lampaanreittä kappale — ja kaksin kerallas
kedolla, tuttu tuttavin, tulppaani-poskinen!
Ken valtikkaansa vaihtaisi ei siihen kuningas?
Vain lähteen kallas, viiniruukku, vieno tytti sinä,
kas, se jo kauan meill' on ollut onnen-Eedeninä.
Pois Eeden-, horna-houreet muut! Ne paikat olkohot
vain siellä käynehillä palkkana ja pelättinä!
On ruusun aika. Riemuita nyt tahdon oikein, se on:
lakia vastaan sotivan ma aion tehdä teon.
Tulppaani-posken vienon vien kedolle vihreälle,
häämaljan juon ja vuoteen laadin: tulppaaneja keon.
On ruusustossa tuuli tuoksuvainen ihana,
ja vuotehell' on sisar ruusun, nainen, ihana.
Kaikk' eilispäivän muistelot vain murhetta luo mieleen,
unohda eilispäivä — tää on vainen ihana!
Niin suloinen on, kuuma ei, ei kylmä, päivä tää,
maan kukka-kasvot medellään nyt pesee sadesää,
ja satakielen sanovan ma kuulen ruusulle:
»Juo, kuki, lemmi, ennenkuin syys vie sun viimapää!»
Oi! Tuuless' on vyösolki jo ruusun lauennut!
Ja satakieltä hurmaa sen armaus auennut!
Käy, kallis, ruusun varjoon! Se tuhat kertaa on
tomusta noussut kukkaan ja tomuun rauennut.
Mutt' eron-tuska polttaa sydänalaa,
jos minne mennen, silt' en pääse salaa.
Sua huokaan päivät, vuoteessani yöt,
sen ääress' aina kaipuun tuohus palaa!
En elämääni saata ma Sinuun yhdistää
enk' elää hetken vertaa, ellen Sua nää.
Mult' uljuus puuttuu puhua täst' arvast' ankarasta.
Oi ihmeellistä tuskaa! Ihanaa ikävää!