Ken tutkii teltat Totuuden! — Monissa aikoinaan
myös Omar Teltantekijä oi' uuras neulomaan,
siks kunnes sakset Salliman hält' elon langan katkaisi
ja kuormaan Kuoleman hän joutui, kulkukauppiaan.
I
Kun yötä hopeoi kuun kuulas hohto-vuo,
salassa Salliman on meiltä aamu — juo
siis kuutamossa, juo! Kas: monet kerrat kuu
meit' enää näkemättä, kerran, maahan katseen luo.
Yön mustan hunnun siirtää silmiltään
Koi. Silmäs avaa myös ja täyttämään
käy, Saki, ruukku taikaviinillä!
Saat kerran, usko, unta pitkää pitempään.
Koi linnan huiput viinin-hohtoon luo,
kuningas Päivä maljan täyttää suo,
ja virkku kukko katonharjalta
jo laaksoon laulaa: »Ushrubu! — jo juo!»
Miss' on nyt viini, laulaja? Aik' aamumaljalle o oikeus tehdä on!
Oi onnellista sydäntä, mi huokaa janoss aamumaljan hurmion!
On kolme minust' ihanaa ja kaunist' ilmankannen alla:
pää päihtynyt ja lempijä ja sielun itku aikaan aamuvartion.
Hst! Hiljaa! Hiljaa! Viinituvass' iloitkaamme melutta!
Hei mennään sinne, mutta hiljaa! — ja kun raha-lelutta
kaikk' ollaan, kirjat, turbaanit, hei, vaihtakaamme viiniin!
Hei, mennään yliopistoon, mut olkain kohauttelutta!
Jo jano meill' on jalo, aamutuiman tuoma, oi juomanlaskija!
Siis viinis salli virrata, suo huomen-juoma, oi juomanlaskija!
Varoa mit' on syytä? Vait, oi juomanlaskija!
Jo lakkaa laulamasta hurskautta, kuoma! Juo, juomanlaskija!
Jos juot sa viiniä, niin tee se kera viisaiden
tai sulotarten taivaisten, tulppaani-kulmien.
Vain vähän juo. Vain toisinaan. Ulos suusta suistamatta.
Ei paljoa. Ei näkyen. Ei julki juopuen.
Kun juon, en juo vain juomisen ma takia,
Koraanin rikkoa en tahdo lakia,
vaan tahdon minää vailla Henkeen yhtyä!
Sen vuoksi viisahist' on viini makia.
Kun ruusut vielä tuoksuin huumaa pääni,
juon riemuin verta rypäleen, ja ääni
jok'ainut karvaudesta viinin vaietkoon!
Moist' olla täytyy sen, se onhan elämääni.
Rubiini sula, joka nauraa, soi,
kun pullon kaulast' ilmi karkeloi,
on verta sydämen, ja kiteet kristallin:
ne kyyneleinä kerran pisaroi.
Sa viinin, lemmen juhla elostasi laita
ja laadi vihannesten kateen kaihteeks aita.
Luo immen armaan käy ja itses unhoita
ja riisu yltäs itserakkautesi paita.
Sa maljaan tartu, tulppaani kuin ois se uuden vuoden,
ja kera neidon, tulppaanin, juo Sallimuksen suoden
ja nauti! — Sillä sini-mylly Taivaan sinut jauhaa
yht'äkkiä, sun tuhkas ilman kaikkiin tuuliin luoden.
Iloa, rauhaa tääll' et saa, ne tähdelt' etsi muulta!
Tääll' eksyksiss' on viisaus, saat parhaan pullon suulta.
Valele surun liekkiä vedellä viinin ennen
kuin mullan-matkas aloittaa saat pivo täynnä tuulta!
Jok'ainut talven taipale ja kiirehtivä kevät
ain' elon-kirjastamme jälleen lehden repäisevät.
Juo viiniä! Sill' lausunut on Viisas: »Surut maailman
on myrkkyä, mut viinin yrtit niistä lääkitsevät.»
Sa muista, ennenkuin sun sortaa murhe musta:
suo viini ruusuinen ja vieno virvoitusta;
kas, ethän kultaa ole, joka kaivetaan
maan poveen piilemään vain varten kirvoitusta!
Tulevan päivän huoli mielestäsi heitä
ja menneest' älä itke kaipuun kyyneleitä!
Juo viiniä ja sulo-huulten hurmaa:
äl' aikas turhaan anna lentää tuulen teitä!
Käy luokse Profeetan ja sana vie tää:
»Sua Omar tervehtii ja anoo tietää:
mult' oppis makean miks epää viinin,
kun maidon happaman se kyllä sietää?»
Käy luokse Omarin ja sana vie tää:
»Vain aasi moista kysyy, anoo tietää!
Vain aaseilta mun viini kieltää täytyy,
ei viisailta — he kyllä sitä sietää.»
Ain nauti viiniä! On turha säädöksiä säikkyä!
Kitara, harppu helkkyy: juo, suo juhlamielen väikkyä!
Rubiinin-välkkyisen jos kalkin viiniä saat Häneltä,
juo kaikki viime pisaraan, äl' yhtään anna läikkyä.
Miss' ihanuutta ruusujen kuvastaa virran kalvo,
siell' ystävines, armaines ain' aamuun asti valvo
ja anna maljan maistua, sill' aamumaljan juojat
on moskeijasta vapaita ja kirkkoa ei palvo!
Ain' asioiden katso kaikki puolet.
Mit' auttaa ulkokultaisien huolet:
»En viiniä juo, koska kuolen kerran» —
joit tahi et, sa kuitenkinhan kuolet!
Ne neuvoi: »Juotava sun toki vähemp' ois!
Tai mikä muuten syntis pesee pois?» —
Oi, kasvot lemmityn ja viinin kulta!
Mik' armahdus sit' armaamp' olla vois?
Ma että kerran aikoinani juon,
on Herra ikuisesti tiennyt tuon.
Siis malja tänne: täyttyähän vain,
kun juon, ma Herran kaikki-tiedon suon!
Mill' eläis juomanlaskija, ma ellen joisi,
sit' ilman varmaan isäntä jo vararikoss' oisi.
Ois hyvä kyllä parannus, mut hyvät-työtpä jäis,
ma viinituvass' ellen enää heipparoisi!
Koraani lupaa: hurskaan palkka suuri
on Eedenissä viini, vieno huuri. —
Siis viini, lempi suotakoon jo täällä,
kun siellä tarjotaan vain samaa juuri!
Sanotte: hornan kytee kypenissä,
ken tääll' on lemmen, viinin vietävissä. —
Se mahdotont' on: muuten tyhjät oishan
kuin kädet mulla tarhat Eedenissä.
Mua aina Kohtalo, voin väittää empimättä,
pidellyt pihdeissään on perin hempimättä.
Oi että elämäks se aika lasketaan,
mi mennyt viinittä meilt' on ja lempimättä!
Tääll' onni viisaille suo vesivelliä,
mut narrit kylläisinä saavat kelliä.
Siks aivan järkes juo, niin ehkä silloin
sua, järjetöntä, onni alkaa helliä!
Kun viinitupaan eilen jalat veti, vei,
näin siellä ukon juopuneen ja virkoin: »Ei
Jumalast' otollista liene tuo.» — Sain vastuun:
»Suur' armo Herran on. Juo, senkin hupsu, hei!»
Vain paastoa ja rukousta miksi
hoet, Omar? — Viinitupa ota temppeliksi
ja maista kannun, maljan makeutta
nyt, ennen kuin sa tehdään molemmiksi.
Ma joka päivä alan saman sadun:
nyt tänään viinin hylkään varmaan, kadun!
Mut katumustani, kun ruusuntuoksut
nyt kaikkiall' on kevään armaan, kadun.
Kun raittiiksi ja hurskaaksi ma päätin vihdoin tulla,
koht' oli sydämessäni suur' rauhan hetki mulla.
Mut tuskin ruukun, maljan näin, kun hurskauteni hukkui,
ja raittiuteni raukesi jo ensi-siemaisulla!
Parannusvala-vaatteeni ma rikki repäisin,
ja viiniin vaihtui katumus — sen miksi epäisin?
Sit' ihmettelet: olenhan, kas, seitsenkymmenissä!
No, milloin sitten eläisin, jos nyt ma lepäisin?
Siit' asti kuin on taivaall' ollut Venus-tähti, kuu,
parast' on viini, mit' on nähty, mit' on saanut suu.
Ain' ihmettelen kauppiaita viinin, sillä sijaan kas
sen, mitä myyvät he, mik' oivempaa on ostaa muu!
En ennen kuin pois häivyn olemasta
ma luovu elon riemust' armahasta.
Ma minkä elin, elän, elänen,
sen join ja juon nyt sekä vasta!
Jaloa oi viiniä! Oi viinin kulta-kimmellystä!
Kalkista niin paljon juoda tahdon kielletystä,
kaikk' että kaukaa nähdessään jo minut, narrin, nauraa:
»Voi sitä viini-sankaria, yllin kyllin kystä!»
Jos katuun kaikki maailma niin raukeais kuin rae,
minusta sitä, ojassa kun kurja nukun, hae.
Ma viinin pantiks eilen jouduin viinikellarissa,
ja omistaja todisti: »On siinä oiva tae!»
Oi Herra! Itseluuloista käy mua auttamaan!
Ma tahdon päästä minäst' irti, Sinuun Jumalaan.
Niin kauan kuin ma olen selvä, tunnen hyvän, pahan,
suo hyvä, paha unhoittaa mun, Herra, humalaan!
Mult' armaan, jalon viinin viet — oi Herra!
Mult' ilon, riemun suljet tiet — oi Herra!
Mun viiniruukkuni löit maahan pirstaleiksi:
tomua juomaan vaadit! Humalassa liet? — oi Herra!
Oi Herra! Sääli sydäntäni, kaltoin varttunutta!
Oi älä katso velkaani, kamalan karttunutta!
Oi sääli jalkaa, viinitupaan joka käydä tohti!
Oi sääli kättä, uhmaavasti maljaan tarttunutta!
Kun kuolen kerran, minut peskää viinisammiossa,
ja juomalaulu hauska soikoon kuolinkammiossa!
Ja mua jälkimaailma jos kysyy, etsii milloin,
niin luuni lepää viinituvan tuhka-rauniossa.
Kun kuollut olen, tomuni te tehkää halvaks ani
ja varoittava esimerkki vaelluksestani,
ja vihmokaa mua viinillä ja sitten savikanneksi
vain viiniruukkuun valakaa, oi, raihnas ruumis-rani.
Oi Herra! Mulle ovet avaa aittais salatuiden;
mua säästä armo-antimilta ihmisien muiden!
Mua humalluta viinillä niin tajuttomaks, että
mult' ajatusten kipu lientyy alta otsaluiden.
Oi ystävät! Kun yhdytte ja herkkään hetket luistaa
ja toinen toisest' iloitsee ja viini surut suistaa,
niin juomaveikko-poloista, jok' eli entisaikaan
ja oli myötä hänkin, myös te koettakaa muistaa.
Elämän ihmeellinen karavaani katoo, raukeaa.
Sa tartu hetkeen! Se on poissa niin kuin jousi laukeaa!
Vain nautinto on päiviemme pelastus, oi juomanlaskija!
Siis maljat täyteen taas! Yön synkkä syli kohta aukeaa.