Niin olet tullut taas, Kevät, valkein aamuin ja illoin
tuoksuen tullut sa oot, laulaen tullut sa oot.
Oi kevät, ihmehen ihme, sun tullessas maailma nuortuu
nuoreks uudestaan, nuortuu ja voimakas on.
Niin myös lapselle maan suot uskoa, unta ja voimaa,
kirkkaudestasi taas juoda mun silmäni suot.
Mut tänä aamuna miks sädeharppuas soittavan kuulen
sormien vieraiden, kuoleman sormien, nyt:
oi, Kevät, kerran saat käsin täysin taas sinä maille,
mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan,
poikain lauluun lehdossa ei minun ääneni yhdy,
neitojen leikkejä ei silmäni seurata voi,
kun kevätnurmella piirissä valkein harsoin ja hunnuin
vinhaan karkelo käy, taikka kun solmeavat
tyttöset kukkaisseppeltä leikin sankarin päähän,
poikasen päähän ken voiton ja kukkaset vei.
Villin ruusun ja valmun ja orvokin keskellä kasvaa
outoja kukkia maa, outoja tuoksuja tuo
ilmojen rannoilta tuulet ja pilvet kullassa loistaa,
niinkuin nyt, kuin nyt, mutta en niitä ma nää,
Niin tulet kerran taas, Kevät, valkein aamuin ja illoin,
mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan.
3
Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises -- vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,
houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.
4
Hiljaisuudesta saavuimme, hiljaisuutehen käymme.
Pauhina maailman, ei kodiksemme se voi
muuttua, outoina käymme sen kesken ja ihmisten kesken.
Kuin unikulkija ken vuoteensa jättänyt on,
niin haparoimme me vain käsin, katsein ympäri, niin me
toistamme töytäellen sokkoina kuljemme vain.
Rauhaa vailla on rintamme kesken onnenkin pilkkeen,
kaihomme kiirehtäin kaukana eellämme käy
päin jotakin, jot' emme me tunne, ei silmämme nähdä,
korvamme kuunnella voi, ei käsi voi omistaa.
Maailma verhonsa taakse on kätkenyt matkamme määrän,
maailma pauhinallaan pettänyt korvamme on.
Hiljaisuudesta tullen ja hiljaisuutehen mennen
kuin unikulkijan käy, ihminen, rauhaton ties.
Hiljaisuuden vuotehell' on hyvä maailman jälkeen,
on hyvä nukkua sun, on, sydän rauhaton, sun.
5
Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on tähdet,
kaikkeus kylmyyttään iltahan henkäelee.
Syksyn kuivat lehdet ikkunaruutua vastaan
illassa vain kahisee -- muuten niin äänetönt' on,
että ma voisin kuulla kuin tähdet taivahan kääntyy,
jollei äänehen niin rinnassa lois sydämein.
Kylmän ja hiljaisuuden muurit mun ympäri kasvaa,
ympärilläin tihenee tähtinen autio yö.
Niin minä nään sinut silmästä silmään, Yö lkisyöjä,
valtias maailmain, lemmetön, lämmötön Yö!
Jäästä on valtikkas, joka tähtien kohtalot ohjaa,
kuin uni hourun vain hengetön on lakis sun.
Vaunusi pyörien viuhina kuolleet vuossadat mittaa,
valtias maailmain, kussa sun kulkusi käy.
Noussut ei titaneist' ole valtaas vastahan kenkään,
kautta jo aioonien vailla sa kilpailijaa
hallinnut istuimeltasi jäiseltä oot olevaista.
Ei tuli uhrien voi jääsydäntäs sulattaa,
eikä sun mykkyytees ole huokaus kuulunut koskaan.
Koskaan silmistäs rakkaus loistanut ei.
Julman leikkisi vangiks oot olevaisen sa tehnyt,
luotusi kahleissas kiertelevät ratojaan.
Muuta et tarkoitusta ja toivoa suonut sa heille:
kuoleman toivon sa soit, tyhjyyden toivon sa soit.
Et, avaruuksien valtias, tuumaakaan vapautta
runsaudestasi sun luoduilles luovuttanut.
Voimasi tunnen ja valtasi nään, sinä Yö lkisyöjä,
mutta sun alttarillas en minä uhrata voi,
eikä sun kylmää kunniatas minun huuleni laula.
Kolmin kerroin ma sun, hengetön Yö, kiroan!
Nostatan, uhmaten kylmää valtikkaas, sua vastaan
suurimman titaneist', ihmisen, ah, sydämen,
ainoan lämpimän, hehkuvan, kärsivän keskellä kylmän,
keskellä kuollehien! Sammuta rintani lies,
mut oman hehkuni kautta sun kylmyydessäsi kerta,
enkä sun lainastas, hetkisen oon elänyt!
Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on tähdet,
kaikkeus kylmyyttään iltahan henkäelee.
6