Muistan sun, entinen itseni, tunnen sun, ah, hyvin vielä,
kentillä lapsuutein poikasna käyvän sun nään,
kulkevan koulun tiellä tai miettien istuvan illoin
ikkunass' yksikses tähtiä seuraellen,
kuinka ne syksyn pitkinä puhteina verkkahan syttyi.
Aikana leikkienkin mietit jo murheita maan.
Kammot tyhjyyden sa jo tunsit ja kuoleman mahdin,
ihmistä tuntenut et. Ah, hyvin muistan ma sun:
laulusta linnut ja tuoksusta kukkaset kaikki sa tunsit,
maan madot tunsit sa myös, tiet jumin kaarnassa puun.
Niin liki suuren luonnon äidinkättä sa kuljit,
että sa seurata voit, kuinka se hoivas ja loi,
niin liki Häntä, jok' on elon kaiken kehto ja hauta.
Luonnon hengityksen tunsit sa kasvoillas.
Poiss' olet, entinen itseni, poiss' olet, toiset on tieni,
mutta mun sielussain viel' osa itseäs on,
viel' usein varjoni lankee yhteen varjosi kanssa,
viel' usein vierellä oot, kussa ma kulkenenkin.
Entinen itseni, olkoon aina sun tiesi mun tieni!
Niin liki luontoa kuin ihminen kulkea voi,
niin liki maata ja kukkia, lintuja, tähtien sarjaa
kuin sinä kulkenut oot, kulkea tahdon ma myös.
Yhdessä käyös sa kanssani tyhjää ja kuoloa kohti,
hautahan asti sa mua saattaos matkalla maan.
Viisaamp' oot sa kuin kirjat ja ihmisten naurava seura,
ken salat kerran sa oot luomisen työn lukenut.
Ihmisten keskeltä, maailman keskeltä, keskeltä harhain
luonnon turvallisen, ah, käden löydämme taas.
Tyhjyyden kellot kun kerran tiellämme vastahan soittaa,
lempeä seurassas on syli kuoleman yön.
7