Oi sinun luokses, sun rinnoilles minun henkeni kaipaa!
Uskoton ollut oon, eksynyt luotasi pois.
Juoda sun huulies mettä ja kuulla sun ääntäsi kaihoon,
tuntea laulujen vuon täyttävän rintani taas.
Maisen pyyteen heikkona orjana kulkenut oon ma,
ah, sinut unhoittain, etsinyt riemuja maan,
löytänyt kiiltävän valheen ja hetkien leikkivän unhon,
mutta en suuruuttas, mutta en riemujas sun.
Ei pisar ainutkaan mun vuotanut kaihoni maljaan,
jonka ma kurkoitin maisia riemuja päin,
en ole kuumain huulteni pyyntöön kaikua kuullut,
niinkuin tyhjyyteen kuiskannut kaihoni oon.
Oi sinun puolees taas, sinä valkea, silmäni nousee
keskeltä turhuuden, kahleista valheen ja yön.
Vain sinun henkäykses minun sieluni kirkkahaks saattaa,
vain sinä taivahinen, vain sinä voimakas oot,
kruunaat onnella pääni ja onnella rintani täytät,
juhlaks arkeni teet, karkeloks kulkuni mun,
annat mun leipääni viinin ja kyyneleihini lohdun,
rauhan öljyä tuot mieleni myrskyihin,
nähdä sa suot runon siintävät kentät ja, ah, sinun kanssas
täysi on tyhjyyskin, laulava hiljaisuus.
Oi, tosi oot sinä ainut keskellä aikojen valheen,
keskellä turhuuden, valkeus keskellä yön.
Oi sinun luokses, sun rinnoilles minun henkeni kaipaa!
2