He olivat saaneet koiran pennun ja olivat jo paluumatkalla.
Huolellisesti, hellävaroen kantoi Kepu sitä sylissänsä. Penikka uikutti
ja pojat olivat siihen mieltyneet, kuten hyvään toveriin. Juko tosin
kulkea jurotti matkan alussa yksinänsä, kun sisu ei antanut yhtyä
toisiin, ja joskus itseksensä juonitella väyvätti jonkun suunaukeaman,
laiskasti, kuten välinpitämätöntä harkittua alkua tavotellen.
Mutta vähitellen lyöttäytyi hänkin joukkoon, tosin synkkänä, mieli
uhkaavana. Pojat puhelivat nyt penikastansa. Kepu laski:
"Kun löytäisi koiran pentujakin saunan karsinasta, niin sitte kun me
niitä ottaisimme oikein paljon... Ottaisimmehan, pojat?"
Toiset myönsivät sen. Kepu laajensi asiaa:
"Ja jos niitä löytäisi ihan joka paikasta ... tuvan karsinasta ... ja
potaattikuopasta ... ja ihan vaikka mistä, niin sitte siinä olisi
koiran pentua, kun me niitä oikein etsisimme!"
"Ja sitte kun ne kasvaisivat koiriksi, niin siinä olisi koiraa, niin
että joka paikka olisi koiraa täynnä!" yltyi Aku ja lisäsi:
"Pellot ja huoneet ... ja ihan joka paikka olisi niin täynnä koiraa,
että ei muuta olisikaan kun koiraa!"
"Voi taakeli!" innostui Viku sitä koiranäkyä ihmettelemään. Kepukin
yltyi:
"Ja sitte kun ne kaikki haukkuisivat, niin siinä olisi!"
Mutta siinä hän katkasi puheensa, sillä hänen mieleensä leimahti uusi
ajatus. Hän ilmaisi sen, ylvästellen:
"Ja jos me kaikki pojatkin olisimme sitte vielä koiria ... minä ja Aku
ja Viku ... ja ihan kaikki, niin... Mitä sitte, Viku, jos me olisimme
kaikki koiria?" Katkesi mielikuva vieläkin. Viku tavaili umpimähkään:
"Titte ... titte ... titte meillä oliti häntä", tokasi hän lopuksi
voiton varmana. Aku jatkoi sitä:
"Ja kuono olisi ... ja käpälät ja ihan kaikki olisi... Ja sitte kun me
oikein juoksisimme ja haukkuisimme!"
"Ja jos kuka löisi niin me kun purisimme!... Purisimmehan, Aku?"
tarttui Kepu. Tämä myönsi:
"Purisimme!"
"Voi pelhana!" nousi siitä jo Vikun mielenkiinto ja niin jatkui ylpeä
suunnitelma yhä vain suureten ja oudostuen. Vähitellen kuvittelivat he
itsensä nyt sankareiksi, isoiksi miehiksi, jotka noita äskeisen
mielikuvituksen koiria löisivät, jos ne yrittäisivät purra. Kepu
ylvästyi: "Minä kun niitä sitte oikein löisin seipäällä ... ja pyssyllä
ampuisin ... ja sitte kun..."
Ajatuksen meno katkesi sanojen puutteessa. Aku tiedusti nyt
synkkämieliseltä Jukolta:
"Entäs Juko?... Mitäs sinä tekisit ... jos ne koirat purisivat?"
"Pelkele kun minä kiloaitin!" kuvastui myrtyneessä Jukossa ympäristö,
kun hän vastasi samalla nikahduksiansa ja kyntilöidensä solahdusta
pidätellen. Äkkiä lennähtivät toki ajatukset ja mielenkiinto toisaanne:
Heidän päällitsensä sattui näet lentämään korkealla raakkuva varis.
Siinä paikassa ryhtyivät he sitä kivittämään ja äskeisestä
koira-asiasta miehistynyt Juko uhkaili kivellä varista tavottaessaan:
"Tenkö täyteittä tiinä laakut!... Työtävä!"
* * * * *
Näin jatkuu paluumatka. Juko oli taas alkanut hautoa omaa luontoansa,
tajuamatta edes ärtyisyytensä syytä. Joskus vain oli selvillä, että
terva-asia se nyt häntä painostaa ja että häntä sen johdosta kiusataan.
Pian sai hän toki aiheen keventää sydäntään juonittelulla: Kepu näet
oli mieltynyt koiran penikkaan niin, että julisti itsensä sen
isännäksi, ilmoittaen vain lyhyesti:
"Tämä on minun koira."
Juko ei vielä siitä älynnyt, että siinä oli hänelle riidan aihe. Aku
kysyi nyt kateellisena:
"Etkö sinä anna sitä kenellekään muulle?"
"En."
"Et isällesi ... etkä äidillesi ... etkä kenellekään?"
"En", vahvisti Kepu. Toinen jatkoi vieläkin:
"Etkö Jukollekaan anna?"
"En... Enkä Pennasen Matille ... enkä ... en kenellekään anna", oli
Kepu varma omistusoikeudestansa. Silloin jo huomasi Juko asian ja alkoi
jo takana kulkiessaan itsekseen väyvättää:
"Väy ... äy ... äy ... väy!" Se tuli vasta laiskasti, alkajaisiksi,
katkonaisesti ja hiljaa. Mutta hän jo kokosi voimiansa. Kepu yltyi jo
kerskaamaan:
"Ja sitte kun minulla on koira ... ja sitte kun ... kun minä sitte
vielä otan hevosen ja ajan, niin ei kukaan saa kiinni... Ei poika, eikä
mies ... eikä lintukaan saa kiinni!"
Mutta silloin tarttui jo Juko asiaan. Hän käski:
"Anna poit te koila!"
Kepu vaan puristi koiraa yhä hellemmin syliinsä, eikä ollut
kuulevinaan. Juko jo tyrskähti kertasen itkun tapaisesti, niin että
nenästäkin valahti saman tyrskähdyksen voimasta. Hän uudisti, ääntänsä
korottaen:
"Te on minun koila!"
Toinen ei ollut vieläkään kuulevinaan. Silloin Juko tarttui jo takaa
päin hänen housunkaulukseensa ja koveni:
"Minun koila te on!"
"Eipäs!"
"Onpat!" pani jo Juko parastansa ja alkoi tora. Juko riippui Kepun
housunkauluksessa kiinni, vaati koiraa pois ja alkoi huutaa. Kepu
uhkaili:
"Kunhan minä isälle sanon!"
"Tano!"
"Sanon kyllä!... Ja sanon vielä, jotta sinä ... jotta sinä", tapaili
hän jotain kielittävää ja tokasi paremman puutteessa:
"Jotta sinä purasit Akua jalkaan ... ja löit palikallakin ja kaikella!"
koki hän pelotella. Mutta Juko vain yltyi. Kun Kepu koetti päästä
hänestä irti, tapaili hän raapiakseen sen silmiä.
"Et saa!" huusi silloin Kepu.
"Levin kyllä!" uhkui kovan kohtalonsa myrryttämä miehen alku ja yritti
päästä Kepun tukkaan käsiksi, vannoen itku kurkussa:
"Te on minun koila!... Te on minun koila, kuule!"
Ja lopuksi ei Kepun auttanut muu kuin laskea koiran penikka irti ja
alkaa puolustautua. Alkoi ankara tukkanuotan veto. Molempien päät vain
pölisivät, kun veljekset väänsivät.
"Voi lyökäle!" ihmetteli sitä katsellessansa Viku. Aku puolestaan
neuvoi tasapuolisesti:
"Ota Kepu sieltä niskahiuksista... Ja Juko ota Kepun korvan juuresta...
Niihin se koskee!"
"Voi, voi!" parkui jo Juko.
"Tukistan kyllä!" vannoi Kepu. Mutta silloin sai Juko kaksin käsin
tukasta kiini ja nyt huusi Kepu vuorostaan:
"Heitä irti, kuule, tahi minä sanon isälle!"
"Tano vaikka kelle!" tuli Juholta itkun seassa.
"Sanon kyllä!" uhkui Kepu. Mutta kohta kääntyi taas tappeluonni. Juko
turvautui silloin huutamiseen, parkui niin, että Kepun täytyi
hellittää, sillä hän pelkäsi huudon kuuluvan kotiin asti ja ärsyttävän
isän tulemaan riidan ratkaisijaksi. Tappelu taukosi. Juko kömpi
pystyyn, hieroi lian tahraamia silmiään rystyillänsä ja mutisi
uhkaavasti:
"Tenkin työtävä!... Kun tappelee!"
"Mitäs sinä alotit!" puolustautui siihen Kepu, joka oikeastaan pelkäsi
Jukon kielivän isälle. Tämä jo väitteli nikahduksen seasta hieman siinä
mielessä:
"Tinäpät te alotit!"
"Tano vaan itälle, Juko!" yllytti häntä silloin Viku pahan suopeudella
Kepua kohtaan. Mutta Juko ei sietänyt nyt semmoista ystävällistäkään
neuvoa, vaan murahti vihaisena, synkin mielin, neuvojalle halveksivan:
"Mikät tinä itte olet ... läkänenä!"
* * * * *
Tämän jupakan loputtua olivat kaikki ensi aluksi jöröjä. Aku puhaltaa
inisytti muun tehtävän puutteessa pillikettä, Viku linkosi kiviä ja
Juko katseli tapauksien kehitystä syrjäsilmin, vihaisena seisoksia
jöröttäen. Mutta pian meni jurous ohi ja tapaus painui pois mielistä.
Viku, joka oli pirtein luonteinen, alotti toisiin asioihin johtavan
keskustelun, kehumalla:
"Mutta jot oikein ito miet tappeleiti, niin titte tiinä oliti!"
Nopeasti tarttuikin siihen Aku, lisäten:
"Ja jos vaikka me olisimme oikein isot ja sitte kun me suuttuisimme ja
tappelisimme!... Vai mitä, Kepu?"
Kepu oli vielä hieman pahalla päällä, linkosi kiven ja vannoi puoli
suuttuneena:
"Vaikka olisi kuinka iso, niin en pelkäisi ... en vaikka mikä olisi!"
"Etkö isääsikään pelkäisi?" kehitti Aku jatkoa.
"En... Ja vaikka olisi sata isää, niin en pelkäisi!"
Se miehuuden henki tarttui jo toisiinkin. Viku jo ylpeili, sanoja
tapaillen:
"Ja vaikka oliti ... vaikka oliti vielä enemmän itää, niin ei kukaan
pelkäiti!... Eihän, Juko?"
Mutta Juko ei ollut vielä aivan sula. Topakkana seisoi hän tapansa
mukaan, ja sanoa jurautti, kuin Vikun kehumista halveksuen:
"Otaa ne nyt muutkin kehua, etkä vain tinä!"
Siten olisikin tästä sukeutunut uusi keskustelu, jolleivat olisi
huomanneet, että heille oli tullut vahinko: Tappelun touhakassa olivat
he unohtaneet koiran pennun ihan kokonaan ja se oli lähtenyt juosta
pikittämään takaisin syntymätaloonsa. Kepu huomasi nyt asian ja
huudahti:
"Voi!... Koiran pentu!"
Pojat hämmästyivät. Sen verran toki oivalsivat, että penikka on
kääntynyt paluumatkalle ja joukolla lähtivät he nyt sitä takaa ajamaan.
He saavuttivatkin sen ja Kepu alkoi jo kaukaa pyydellä:
"Nalle se! ... Nalle ... Nalle ... Nalle ... Nalle!"
Nalle uikuttikin vastaan, vilkasi taaksensa, mutta lähti sitte taas
pirittämään tietä pitkin kuin kerä. Isot korvat vain luppasivat juoksun
tahdissa. Pojat painoivat perästä, että kantapäät vain vilkkuivat,
pyyttelivät ja mairittelivat.
Ja he olivatkin jo kiinni saamaisillansa, kun Nalle pujahtikin aidan
raosta Muikulaisen hakaan. Ei siis muuta kun kiivetä aidan yli perästä.
Siellä haassa alkoi nyt oikea takaa-ajo ja saarto. Joskus pysähtyi
Nalle, painoi takapuolensa nurmea vasten ja vetää hiihdätti sitä siinä
jälessänsä, kun sen -- kuten ainakin penikan -- hännän alusta kutkutti.
Silloin olivat pojat aina vähällä saada sen kiinni, mutta aina se vain
sittekin livahti pois käsistä ja niin jatkui kiinniotto.
Ja nyt kohtasi heitä taas uusi onnettomuus: He olivat aivan
huomaamattansa joutuneet Muikulaisen lammaskatraan luo. Siinä oli
vihainen pässi. Koko kesän olivat he sitä härnänneet aidan raosta
kepeillä, mutta eivät koskaan uskaltaneet mennä aidan yli. Pässi tunsi
nämä ainaiset ärsyttäjänsä ja kun se nyt ne näki avonaisella paikalla,
pääsi siltä jo hyvää mieltä todistava, lyhyt, puoleksi määinnän
tapainen, nopea päpätys:
"Pä ... pä ... pä ... pää!"
"Voi!... Pässi!" pääsi silloin tyrmistyneiltä pojilta. Pässi ei
malttanut syödä suutansakaan puhtaaksi heinistä, vaan lähti oitis jo
ottamaan vauhtia. Pojat pakoon.
Muita kaikki oli jo liika myöhäistä. Siinä paikassa paukasi pässi Akua
takapuoleen, niin että poika vain parkasi ja lensi mahallensa. Toiset
yhtyivät huutoon. Pässi yltyi. Se paukaili heitä toista toisensa
jälkeen ja kohta oli koko joukkomme kaadettu mahallensa nurmikolle ja
ylpeä pässi vartioi heitä. Jos joku yritti nousta, sai hän oitis
pässiltä uuden muksun ja niin ei auttanut muu kun olla ja itkeä apua.
* * * * *
Tietysti oli heidän tilansa nyt aivan toivoton. Pässi pysyi
armottomana. Se aivan nautti kostosta, taivutteli niskaansa ylpeästi,
kiepautteli saparoansa ja tarkasteli alta kulmainsa mihin milloinkin
saisi iskeä.
Mutta onneksi oli Akun äiti sillä välin tuskastunut poikaansa
odottaessa. Hänellä oli kiireellisiä tehtäviä ja kun Akua ei kuulunut,
alkoi hän itsekseen jo sadatella:
"No minnehän se pojan pahuus siitä juoksi!"
Ja turhaan hän odotti, turhaan hoikki ovelta ja katsoi akkunasta. Hän
alkoi jo suuttua ja lupaili itsekseen:
"Kunhan sinä sikiö tulet, niin näytän minä sinulle, etkö sinä kestä
kätkyen ääressä!"
Mutta Aku ei tullut. Vihdoin nukkui toki lapsi ja silloin ei auttanut
muu kun lähteä Akua etsimään. Hän otti lähtiessään vitsan jo valmiiksi,
etsi ja hoikki, mutta turhaan.
Nyt joutui hän tielle ja kuuli Muikulaisen hakamaasta kamalaa,
hätäytyneiden lasten itkua. Pahaa aavistaen riensi hän paikalle, näki
neljä kaatunutta sankariamme, joita voitokas pässi vartioi. Tietysti
hän ensi työkseen vapautti pojat pinteestä ja vasta sitte antoi omalle
Akullensa tarpeellisen kurituksen. Äänettöminä, pelokkaina, suu auki
katselivat toverit sitä kuritusta hyvän matkan päässä. Liisa otti
ojennettua poikaansa kauluksesta kiini, lähti häntä työn ääreen
taluttamaan ja puheli kuin ilkkuen ja kostosta nauttien:
"Vieläkö lähdet lentämään, vai joko viisastuit ja pysyt kätkyen
ääressä!"
Sanattomina lähtivät toisetkin painamaan pois haasta. Vasta tielle
päästyä käsittivät he noloutensa ja alkoivat sitä peitellä uudella
rohkeudella. Viku sadatteli uhkaavasti, onnettomuuttansa ajatellen:
"Työtävän pätti!"
Juko siitä sai rohkeutta. Hän löi patukalla Muikulaisen haan aitaa ja
uhkasi julmasti pässiä, jota ei näkynytkään:
"Tuleppas nyt, tokko utkallat!... Tenkin elävä!"