Mutta Vornasen Liisa olikin jo kuullut lapsensa itkun ja riensi sitä
viihdyttelemään. Hän kohenteli sen riepuja, kopeloi kapaluuksia ja
hyvitteli, huulet pitkäksi supukaksi lapsen kasvoja kohti kurottaen:
"Voi, voi sitä lasta!... Voi sitä äidin kultaa!... Aa ... aa ... aa ...
aa!" käänsi hän hyvittelyn lauluksi ja souvatteli ja viihdytteli.
Vieraat pojat katsoivat tapausta kierosti, hiljaa. Jukokaan ei
uskaltanut enää ääneensä kiukutella. Kepu kaiveli sormella nenäänsä ja
Aku varustautui luiskahtamaan tämän välikohtauksen aikana pois koko
tuvasta.
Pian sai Liisa toki lapsen viihtymään, kumartui kätkyen viereen ja
ryhtyi imettämään. Sitä tehdessä muisti hän Jukon äidin sanoneen
aikovansa näinä päivinä vieroittaa Jukon ja hän alkoi pojalle
leikitellä:
"Vieläkös se Juko imee?... Vieläkö, Juko?"
Juko katsahtaa muljautti häneen omituisesti, eikä vastannut. Mutta
Liisa tenäsi itsepäisesti, tavallaan Jukoa leikillä kiusatakseen:
"Kuule, Juko Pynninen!... Vieläkö sinä imet!... Sano nyt, Juko!"
"Enkä tano!" uhkasi silloin suutuksissaan oleva poika, jonka
vaistomaiset epäluulot tämän keskustelun johdosta taas heräsivät.
"Enkäkä tano?... Minkätähden sinä et tano?" matkia leikitteli Liisa ja
lisäsi:
"Tuleppas tänne, Juko Pynninen, niin Liisa antaa sinulle!... Tule nyt
ime, Juko."
Taas vaikeni Juko ja synkkeni. Koko asia oli näet hänelle jo kuin joku
kiusan kysymys. Liisa jatkoi leikittelyä:
"Tuletko sinä, Juko, imemään?... Tuletko?"
"Enkä!" puistalti äkämystyvä mies kyynäspäitänsä, ikään kuin häntä
olisi jo väkisin viety.
"Tu-ule nyt, Juko!" veti Liisa pitkään, muka mairitellen, ja nousten
imettämästä, kysyi hän: "Minkä tähden se Juko ei huoli Liisalta?... No
Juko?"
Mutta Juko luuli Liisan tulevan häntä väkisin imettämään, lähti kädet
housun taskuissa, kauvempaa varovasti kiertäen ulos ja vihaisesti
syrjäsilmäyksin muljauttaen, mieli myrtyneenä, uhkasi mennessään kuin
itsekseen, ynseästi ääntäen:
"Vähättelen minä tinun tittittäti".
* * * * *
Toiset pojat poistuivat Jukon perästä. Aku oli varovaisuuden vuoksi
paennut jo kylä-tielle asti ja odotteli siellä toisia. He yhtyivät,
leipoivat puron rannalla muutamia savileipiä, asettivat ne paistumaan
ja Kepu arveli:
"Kun olisivat nämä savileivät mesileipää!... Tahi jos löytyisi saunan
karsinasta mesileipääkin, niin että sitä olisi vaikka miten söisi, niin
sitte sitä syötäisi. Vai mitä, Aku?"
"Syötäisi... Eikä leipää sitte tarvitsisi ollakaan!" myönsi Aku. He
ihastuivat. Kepu jo laski:
"Ja sitte et sinäkään, Aku, tarvitseisi souvattaa... Mentäisi vain
saunan karsinaan ja syötäisi mesileipää... Niinhän, Aku!"
Juko kaiveli tikulla savea, kuin yksikseen puuhaellen, ja lauloi
Matikaisen rengiltä kuulemaansa laulua, ajatuksissaan, kuin
puoliääneensä hyräillen:
"Tytämmettäni lakattan
tua elinaikani."
Nyt vasta kääntyi Akun mieli erikoisemmin Jukoon. Hän oli kuullut
puhuttavan sen vieroittamisesta ja ilmoitti nyt, kuten jonkun hyvin
tärkeän uutisen, varottaen:
"Kuule, Juko!... Sinun äitisi tissi on tervattu!... Elä ime sitä!"
Jukon silmät aivan suurenivat. Hän katsoi Akuun omituisin mielin, veti
sitte pitkähköt nenänsä alukset takaisin sieramiinsa, eikä aluksi
tiennyt mitä sanoa. Aku selitti lisää, auttaakseen miestä asian
perille:
"Se kävi meiltä hakemassa maliheiniä, ja sitte se sanoi, että nyt hän
sen tervaa."
Nyt Juko viskasi häntä jo tikullansa, mutta ei keksinyt mitään
sanottavaa, eikä tiennyt edes suuttuako hänen pitäisi, vaiko häpeillä.
Hän vain katsoa tuijotti Akuun synkkänä, kuin epäluuloisena. Kun ei
vastausta kuulunut, ryhtyi Aku tekemään toisten kanssa kalakukkoa,
jonka kuori tehtiin savesta ja kaloiksi pantiin tikkuja.
Juko murjotteli yksinänsä ja hautoi asiaa. Nyt hän jo alkoi tajuta,
että häntä on petetty, hänen oikeuksiansa loukattu. Hetken sitä
mietittyänsä, viskasi hän vihansa Akuun, joka oli asian ilmoittanut,
otti pienen palikan, meni ääneti kukon tekopuuhissa kyyryllänsä
hääräilevän Akun luo ja löi sitä ilman mitään muuta palikalla päähän,
ähähtäen äskeisen asian johdosta vihaisen:
"Elä valettele!"
Tietysti Aku semmoisesta suuttui, nousi, sylkäsi Jukon silmille ja
huusi:
"Elä lyö, kuule, palikalla, tahi kun minä sylkäsen."
"Lyönpät!" heristi loukattu Juko, aikoen lyödä toistamiseen.
"Sylkäsempäs minäkin!" ärtyi Aku puolestaan ja teki mitä uhkasi.
"Voi, voi!" parkasi siitä myrtynyt Juko tarkotuksessa säikyttää Aku
tuolla parkaisulla.
"No mitäs sinä lyöt!" puolustautui Aku.
"No mität tinä tylet!" syytti häntä lyöjä, itku jo kurkussa ja yhä vain
heristellen. Lopuksi tarrasivat he käsirysysille. Aku mukiloi
nyrkillänsä, mutta Juko veti tukasta.
"Elä revi tukasta!" uhkui siitä raivostunut Aku:
"Mität tinä tappelet!" puolustautui Juko puoli itkien, mutta lankesi
samassa, Aku oli silloin päästä voitolle. Hädissään tarrautui
oikeuksiansa puolustaessa kiihtynyt kansalainen hänen jalkaansa, kokien
siten päästä hampain sen pohkeesen käsiksi. Se onnistuikin kerran. Aku
älähti. Mutta kun Juko yritti tehdä saman tempun uudestaan, potkasikin
Aku häntä leukaan. Hän hellitti silloin koko jalan, nousi ja lähti
yksinänsä astua väännättelemään pois, itkien astuessaan, minkä vain
kurkusta lähti.
Kappaleen matkaa siten paruttuansa, ja kun ei kukaan tullut jälestä,
pysähtyi hän, viskasi palikalla ja uhkasi itkunsa seasta:
"Näytän minä tinulle vielä!"
* * * * *
Tämä riita painui toki pian pois heidän sopuansa häiritsemästä. Nyt oli
näet joutunut riitaan Kepu ja Viku eräästä savileivästä ja se riita se
tunki Jukon ja Akun välisen toran pois mielestä. Syntyneessä
käsirysyssä Juko jo avitteli Vikua, saaden siten kostaa Akulle osan
äskeistä.
Mutta tämäkin tora meni pian ohi. Ikäänkuin sitä sovittaaksensa oli
Kepu näet taas asettunut Karrin aisoihin hevoseksi ja siinä pisti hänen
päähänsä huudahtaa yht'äkkiä:
"Pojat! Kengitetäänkö hevosta!"
Tappelijat keskeyttivät torailunsa. Kepu järjesteli jo:
"Minä olen hevosena... Ja sitte vaikka Juko on seppänä ja Aku pitää
jalkaa."
Pian olikin hevosen kengitys menossa. Kepu oli nelinkontin tiellä ja
potki vastaan, kun Aku piti jalkaa. Juho kengitti tosissaan hääräillen,
löi vasaran virkaa toimittavalla palikalla naulaa kantapäähän ja Viku
piti potkivaa hevosta kiinni. Mutta sepän mieli oli edelleenkin
vihainen. Kun hevonen potki vastaan, oikasi hän itsensä kumarasta,
lyödä mukasi hevosta Kärnän tavoin lautaselle ja ärjäsi:
"To, työtävä!"
Ja niin saatiin hevonen kenkään ja varustauduttiin matkaa jatkamaan.
Mutta Jukon mielen olivat äskeiset tapaukset ja ilmiannot sittekin
myrryttäneet niin, että hän ei päässyt aivan ennalleen. Hän oli jo niin
katkera, että ei kyennyt selvästi käsittämään sitäkään suurta pääasiaa,
joka nyt teki hänet juonikkaaksi, vaan oli ärtyinen ja vihainen
kaikelle, aivan umpimähkään.
Nyt vaelsivat he toki lopultakin Kärnän taloon, koiran pentua hakemaan.
Kepu oli taas kärrin aisoissa, Juko piteli ohjaksista ja toiset
painoivat rinnalla. Aku innostui nyt laskemaan.
"Jos meillä olisi oikein isot kärrit ja sitte kun otettaisi saunan
karsinasta oikein monta pientä lasta ja pantaisi niihin kärreihin, niin
sitte siinä olisi lasta!... Vai eikö olisi, Kepu?"
"Olisi!" täytyi Kepun myöntää ja Vikukin ihmetteli sitä lasten
paljoutta, huudahtaen; "Voi tun työtävä!"
"Ja sitte kun ne kaikki oikein huutaisivat, niin sitte siinä olisi
itkua!" ylvästyi siitä Kepu, mutta Aku uhkasi:
"Mutta me emme pysähtyisi vaikka ne miten huutaisivat... Me vain
juoksisimme vaikka kärrit kaatuisivat..."
"Ja vaikka ne lapset tippusivat kärristä tielle, niin me emme
pysähtyisi, vaan juoksisimme vain ja hirnuisimme... Vaikka kaikki
lapset tippuisivat... Niinhän, pojat!" yhtyi Kepu.
"Niin... Näin me juoktitimme!" uhkasi Viku, yritti jo näyttää juoksua,
mutta sotkeutui mekkonsa helmoihin ja lankesi. Oitis kohosi hän toki
jaloillensa, syöksyi juoksuun ja hirnasi: "Hi-ha-ha!"
"Hi-lia-ha!" yhtyivät toisetkin ja alkoivat painaa perästä minkä
jaloista lähti, aivan irvellä ikenin. Juko ei tahtonut jaksaa mukana
pysyä ja kun hän muutenkin oli ärtyisellä päällä, alkoi hän pitää
vastaan, ohjaksissa pysytellen. Mutta Kepu veti häntä nyt väkisin
jälessänsä. Juko siitä ärtyi lisää. Hän heittäytyi jo ohjaksien varassa
selkäkenoon, harasi vastaan, niin että lyhyet jalat vain töpittivät
maata ja kun sekään ei auttanut, alkoi hän parkua:
"Elä juokte, kuule!... Elä juokte!"
Mutta Kepu ei hellittänyt, päinvastoin yltyi. Juko jo varustautui itkeä
parkumaan, mutta lankesikin tielle mahalleen, pitkin pituuttansa.
Ohjakset luiskahtivat pois käsistä. Kepu jatkoi kärreinensä toisten
kanssa yhä vinhemmin. Suuttunut ajaja jäi nyt toisien uhalla tielle
samaan asentoon, mihin oli langennut ja alkoi siinä mahallaan venyen
huutaa, minkä kurkusta pääsi.
Kaikki turhaan. Toiset vain painoivat tietä pitkin. Onneksi sattui
Kärnä itse olemaan kyntämässä ja lähestyi nyt tietä. Aitovieressä,
luotinta muuttaessaan, hän alkoi ohimennen rääsittää Jukoa, kysyen:
"Itkeä jullitatko sinä, Juko?"
Juko hämmästyi, heitti itkemisen ja kömpi jo pystyyn. Hevostansa vaolle
kääntäessään jatkoi Kärnä, leikkisesti kiusoitellen:
"Häh, Juko Pynninen?... Oletko sinä jo maistanut tervaa?... Oletko,
Juko?"
Juko muljautti häneen vihaisen katseen. Hän jo aavisti, että häntä
kiusataan. Häntä alkoi jo tavallaan hävettää koko tervajuttu, varsinkin
näin aikuisten ihmisten edessä.
"Vai muutenko sinä itkeä öllötät?" jatkoi vielä Kärnä ja läksi
jatkamaan kyntöänsä. Juko hieroi silmiänsä ja läksi astua jullottamaan
Kärnän taloa kohti, itkuansa pidätellen, joskus vain vihaisesti
nikahdellen.
* * * * *
Kärnän Maija oli saanut selvän poikien asiasta jo ennen Jukon tuloa.
Mutta hänkin tiesi tuon ikävän tervaamisasian ja kun nyt Juko työntyi
tupaan, synkkänä, kasvot itkun ja lian tahraamina, nenän alla lyhkäiset
vihreät kynttilät, vihaisesti katsahdella muljautellen ja muutenkin
koko poika murrillansa, alkoi hän sitä lohdutella, laskien leikkiä:
"No Juko Pynninenkö siinä tulee!... Jukopahan tulee... Tulee se
Juko!... Tulee se!"
Juko katsahti häneen epäluuloisin tuntein, alta kulmainsa ja painui
nurkkaan. Maija puuhaili toimissansa ja jatkoi:
"Ja miten iso mies tästä Jukosta onkin jo kasvanut!... Vo-ooi, miten
pitkä mies siitä pojasta on kasvanut!... On siitä... On!"
Juko nikahteli synkkänä. Äkkiä muutti Maija äänensä sävyn ja kysyi
viattomaksi tekeytyen: "Ja ei suinkaan se noin iso mies enää ime!...
Eihän Juko Pynninen enää ime?... Juko!"
Juko katsahtaa muljautti kuin varkain ja hänen katseessansa vilahti
keltainen Aatamin sappi. Hän ei kyennyt enää mitään selvää
ajattelemaankaan. Kavalasti päätteli silloin Maija, venytellen
maireasti:
"Ee-eihän se Juko enää ... e-eeei!... Ei se poika enää semmoista
suuhunsa panisi ... ei vaikka sen voiteleisi siirapilla!"
Ja ystävällisesti lähestyi hän onnetonta miestä, koki sitä lohduttaa,
tekeytyen hyväksi: Hän yritti pyyhkiä Jukon nenän ja kysyi samalla:
"Vai ottaisiko Juko suuhunsa semmoisen?"
"Enkä tano!" uhkasi silloin Juko, riuhtautui äksysti irti Maijan
käsistä, kääntyi päin seinään ja jäi siihen äkeissään seistä
töröttämään. Maijakin heitti hänet nyt rauhaan, ryhtyi pyyhkimään
pankkoa ja puheli sitä tehdessään:
"Ei ... ei se Juko huolisi siitä... Ei se poika panisi tervaan
huuliansa... Ei se panisi ... ei."
"Vaikka mihin panitin!" uhkasi silloin Juko yksinäisyydessään, tuskin
kuultavasti ääntäen ja alkoi tuijottaa seinän rakoon, jossa lihava
russakka mateli. Ainoastaan silloin tällöin nikahti hän itkun jätteitä
ja harmiansa pidätellen ja samalla vetäisten aina uudestaan
solahtelevat kynttilänpäät takaisin sieramiin.