V.

Jukon ja Kepun äiti oli yleensä tottunut siihen että hänen poikansa

eivät palanneet asialta aivan minuutillensa. Ei siis nytkään näiden

viipyminen semmoisenansa häntä oudostuttanut. Tuskin olisi hän

muistanutkaan koko poikia, jollei hänellä olisi nyt ollut hieman ikävä

ja säälikin Jukoansa, joka oli nyt ensi päivää imemättä. Hän itse

tietysti kaipasikin semmoista.

Siksipä hän nyt tulikin huomanneeksi poikiensa viipymisen, alkoi sitä

oudostella ja kun ne eivät ikään palanneet, lähti hän niitä etsimään,

löysi tieltä, juuri kun ne olivat pelastuneet pässien käsistä,

rohkaistuneet ja aikoivat lähteä taas koiran penikkaa hakemaan. Hän

riemastui, hyvitteli ja mairitteli Jukoansa ja houkutteli heidät

mukanansa kotiin. Koiran penikka jäi siis tuomatta. Se löysi taas

syntymäkotinsa ja nukahti siellä rauhallisena ja onnellisena emänsä

suojiin. Sen sijaan seurasi Viku poikia niiden kotiin asti. Äiti oli

lapsensa löydöstä niin hyvillänsä, että loppu matkalla kantoi Jukoansa,

onnellisena hyvitellen:

"Äiti se kantaa kultaistansa ... että ei tarvitse kävellä äidin muru...

Kantaahan äiti Jukoansa?" tiedusti hän vielä lopuksi leikkisänä. Juko

ei vastannut, sillä sisussa oli hänellä jotain salattua. Onnellisena

suuteli häntä silloin äiti likaiselle poskelle ja vastasi itse, äänensä

säälittäväksi muuttaen:

"Kantaa se äiti!... Kantaa se äiti sirkkuistansa!"

"Et taa!" äännähti silloin jo Juko ja pyyhkäsi kämmenselällä suudelman

jälen poskestansa ja hänen luontonsa alkoi nousta epäluuloisena ainoaa

todellista ystäväänsä, äitiänsä vastaan.

* * * * *

Oli toki jo päästy kotiin ja kotiuduttu. Äskeinen pässiseikkailu oli

oikeastaan hieman masentanut Jukonkin mieltä, ja kun isäkin sattui

vielä olemaan tuvassa, ei hän ehkä pitänyt aikaa juonitteluille

sopivanakaan. Niinpä ryhtyikin hän muihin puuhiin. Ensin hän nahisi

Kepun ja Vikun kanssa, jotain epäsovun tapaista kehitellen, mutta kun

nekään eivät nyt isän läsnä ollessa olleet halukkaita mihinkään aivan

julkiseen toimintaan, erosi hän niistä ja ryhtyi laittamaan tuvan

nurkkaan puuhevosellensa tikuista tallia. Sitä laittaessa oli unohtua

koko tämä hänen elämänsä ensimäinen suurkysymys. Kyykyllänsä asetteli

hän tikkuja paikoillensa ja hyräili ajatuksissaan miehiltä kuulemaansa

laulua:

"Jotpa minä utkolliten yttävän taitin

niin tuhannen tuhatta lahjoittaitin."

Tämä laulu teki kumminkin käänteen. Se käänsi taas äidin huomion

pikkuruiseen. Äiti alkoi hemmoitella:

"Laulaako se Juko?... No voi sitä Juko-poikaa kun se laulaa jo

ystävästä!"

Juko ei vastannut. Äiti alkoi kysellä:

"Eikös Juko huoli enää äitiä ystäväksensä?"

Ei vastausta. Juko pääsi jo epäluuloihinsa käsiksi. Äiti jatkoi

leikkiänsä:

"Kuule Juko!... Etkö sinä huoli äitiä ystäväksesi?... Vaikka äiti

imettääkin kultaistansa?"

Siitä se alkoi. Jukon mielessä välähti taas se ilkeä tervajuttu ja nyt

hän huomasi myös, että hänellä oli nälkä, kun oli koko päivän ollut

maidotta. Hän heitti jo äitiinsä epäilyttävän silmäyksen ja vetäsi

nenäänsä.

"Ei huoli Juko... Juko ottaa jo itsellensä uskollisen ystävän!" jatkoi

äiti muuttuneella, kuin kaipaavalla äänellä. Tietysti ei Juko edes

käsittänytkään sitä ystävä-asiaa ihan selvästi eikä jaksanut surunsa

lomassa sitä ajatellakaan. Äiti koki taas jatkaa:

"Juko ottaakin Muikulaisen piika-Marin siksi uskolliseksi

ystäväkseen?... Ottaako Juko?"

Juko kaiveli nenäänsä ja oli ymmällä asiasta, sillä tämä toinen,

ystäväasia, sotki maitoasiaa. Ajateltavaa kasautui liiaksi. Äiti jatkoi

ja peräsi lopuksi:

"Ottaako Juko itsellensä jo morsiamen?"

Nyt käsitti Juko asian jo selvemmin, sillä morsian-sanan merkitys oli

hänelle ymmärrettävämpi. Mutta nyt sekin häntä suututti. Myrtynyt mieli

sai kohta vallan ja kun äiti viel äkin jatkoi ja kysyi ottaako hän

piika-Marin morsiamekseen, pääsi hän puheen alkuun ja äännähti ynseänä,

Vornasen aina kiroilevan isännän tapaan, kuin itseksensä äännähtäen:

"Tenkö täyteittä minä tättä tiliä teen ... moltiamella!"

Turhaan koki leikittelevä äiti pääasiaa sotkiessaan selittää mitä

hyötyä morsiamesta on. Se selittely herätti vain epäluuloa ja nosti

miehenluontoa. Juko jaksoi näet nytkin toki, vaikkapa himmeästi,

käsittää, että morsian-sana on miesten asioihin kuuluva ja se tieto

antoi hänelle nyt ryhtiä ja tietoisuutta, joista hän ikäänkuin sai

uutta juonitteluvoimaa. Nyt hän jo suuttui niin että viskasi

puuhevosensa pois tallista ja äänsi sille hevosmiehen tavoin

suuttuneena:

"Tenkin koni!"

Mutta silloin sai hän uuttakin tehtävää. Isä oli pistäytynyt ulos. Kepu

ja Viku oli silloin ukkosen jyrisemistä leikkiessään ruvennut

vierittämään isoa, paksua tupakkapölkkyä pitkin lattiaa, kuten jotain

rullaa, niin että koko tupa jyrisi. Tietysti Juko yhtyi joukkoon ja

alkoi vaatia, että hän saisi nyt yksin jyryyttää. Yhtä luonnollista on

taas sekin, että toiset eivät suostuneet luovuttamaan hänelle

oikeuksiansa hyvällä ja niin alkoi taistelu. Äidin silmiä vältellen

koki Kepu vierittää pölkkyä Jukon kintuille. Tämä vältteli ja huusi ja

pölkyn jyrinä sekaantui huutoon ja kiistaan kuin joku mahtava säestys.

Melu kuului kauvas kartanolle. Isä ei jaksanut sitä kestää, ilmestyi

ovelle ja huusi:

"Panetteko, pakanat, sen pölkyn paikoillensa, vai otanko minä patukan

seinältä!"

Se auttoi. Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus. Pojat hiiviksivät erillään, kun

suojaa hakien, katsahtaa vilaisten joskus isään. Mutta vähitellen, kun

tämä ei pannutkaan uhkaustansa toimeen, alkoivat pojatkin rohkaistua ja

lyöttäytyä yhteen. Kepu ja Viku oli jo työntynyt pöydän taa ja

selailivat vanhaa virsikirjaa, penkillä rinnatusten istuen. He näet

olivat kerran sen lehtien väliin litistäneet russakoita, ikäänkuin

kirjan merkiksi ja etsivät nyt niiden raatoja. Juko huomasi heidän

puuhansa ja työntyi yhteen joukkoon, oikeastaan heitä häiritsemään.

Kepu koki kyynärpäällään tyrkkimällä torjua hänen tulonsa, mutta sitä

itsepäisemmin pakkautui poika silloin joukkoon, vieläpä kokien

tunkeutua aivan keskimäiseksi.

Niin alkoi äänetön nahina. Isä näet oli jäänyt tupaan, eikä kukaan

halunnut häntä häiritä. Silmää vältellen pakkautui jokainen

keskimäiseksi, samalla jo virsikirjastakin taistellen. Siinä nahistessa

osuivat he vahingossa tyrkkäämään pöytää, niin että se horjahti ja

pöydällä olevasta maitokupista läikähti maitoa. Isä, joka sytytti

piippuansa huomasi sen, ja suututteli:

"Tuon pöydänkin ne nyt jo kaatavat, kakarat!"

Pojat tekeytyivät hiljaisiksi, viattomiksi ja olivat hartaasti

lukevinansa. Mutta se ei enää auttanut. Isä tarttui heidän niskaansa,

nosteli heidät kauluksesta pitäen kuin kissan pojat yksitellen pöydän

takaa lattialle ja uhkasi:

"Koettakaahan vielä kerran mennä sinne pöydän taa kamuamaan, niin

koetan minä ovatko harjakset päässä miten lujassa!"

Juko katsahti häneen synkkänä, alta kulmainsa ja alkoi hiljakseen,

loukatuin mielin nyyhkyttää, vihaista, uhkaavaa itkun tapaista,

hilliten toki itseänsä niin ettei varsinainen itku päässyt puhkeamaan

nyt sopimattomalla ajalla.

* * * * *

Onneksi poistui toki isä joksikin aikaa tuvasta. Juko sai nyt

tilaisuuden keventää ylen täyttä sisuansa. Viku oli ottanut hänen

puuhevosensa ja oitis riensi hän sitä riistämään takaisin. Tietysti ei

Vikukaan luovuttanut saalistansa aivan ensi käskystä ja niin alkoi

nahina. Sitä kiihdytti vielä eräs luonnollinen seikka: Kepu, joka oli

aina saanut olla sotajalalla itsepäistä veljeänsä vastaan, asettui

tietysti Vikun puolelle, yllyttäen äidistä salaa, hiljaa:

"Elä anna, Viku..."

Se rohkaisi Vikua. Hän pakeni vuoroin, vuoroin taas puolustautui

paikallansa. Juko suuttui ja selitti ärjäisemällä:

"Te on minun hevonen!"

"Viku! ... Elä anna!" kuiskasi taaskin Kepu, äitinsä korvia vältellen.

Taistelu kiihtyi. Juko riisti väkivallalla omaansa ja Kepu koki äitiä

silmällä pitäen kuiskuttaa puoliansa pitelevälle Vikulle:

"Elä anna, Viku!... Nyhtäise ennen häntä pois!"

Ja Viku koki seurata neuvoa, koettaen salakähmää nyhtää hevosen

tappurahäntää pois. Nyt Juko itki, alussa hiljemmin, mutta kun se ei

näyttänyt tehoihtevan, lisäsi hän ääntä ja alkoi parkua. Äiti tuli

hätään. Luonnollisesti asettui hän lempipoikaansa puolustamaan, löi

kämmenellään Kepun päälakeen niin sanotun pääkakkaran ja soimasi:

"Mitä sinä yllytät siinä Vikua ottamaan lapsen hevosen!"

Kepu nyreytyi ja ryhtyi kissaa härnäämään. Äiti riisti Vikulta hevosen,

antoi sen omallensa ja aikoi pyyhkiä sen nenän esiliinansa helmalla.

Sitä ei Juko toki sallinut, riistäytyi äkeissään pois käsistä, vei

hevosensa tikkutalliin ja jurotteli pahalla päällä, mieli katkerana ja

valmisteli jo uutta sisun purkausta.

Ja kohta muistikin hän taas tervan. Mieleen muistui näet imeminen.

Nälkä alkoi vaivata. Hän yritteli jo itkua, mielenosotusta äitiä

kohtaan. Äiti koetti sitä ehkäistä hellittelyillä. Hän älysi jo että

lapsella on nälkä ja hälventääkseen sen epäluulotkin tarjoili hän

aluksi, petosta salatakseen, taas rintaansa, äidin viattomalla

kavaluudella ihmetellen:

"No mikä sille nyt äidin kullalle tuli kun se ei huoli enää äitiltä

mitään!"

Hän suli aivan hellyydeksi ja yritti silittää Jukon päätä ja

surkutteli:

"Voi, voi sitä äidin kultaa ... sitä äidin pikku pulua, kun se ei enää

äidistä huoli!"

Mutta moinen viekkaus jo oli Jukosta liikaa. Loukkautuneena, katkerana

ja vihaisena tempautui hän pois äidin silittelyistä ja äännähti

ynseästi, miltei halveksivasti, kuin itsekseen:

"Vielä tiinä tilittää!"

"Eikö se äiti saa enää silittääkään!" koki äiti vielä rakentaa

sovintoa. Mutta se oli myöhäistä. Jukon mieli oli täysi ja hän alkoi

entistä katkeramman juonittelun. Äiti riensi tekemään hänelle

voileivän, toi sen ja tarjoili surkutellen:

"Nälkähän sillä on lapsella ... nälkä on pienellä, nälkä."

Herttaisesti tarjosi hän nyt voileipää aivan käteen ja rauhotteli:

"Jukopa syö nyt voileivän... Ja sitte lapsi kasvaa isoksi ja saa

hevosen ... ja uskollisen ystävän ja... No Juko-rukka!... Syö voileipä,

kun äiti antaa omallensa!" käänsi hän hyvittelynsä asiaan.

Mutta ei. Vihastunut poika vain nykäsi hartioitansa ja ähähti:

"Enkä työ!"

"Syö nyt äidin lintu!" suli äiti yhä hellemmäksi ja tarjosi taas. Poika

nykäytti olkapäitään aivan kiukkuisesti ja äsähti:

"Työ itte!"

Ja turhia olivat kaikki houkutukset. Juko ei jaksanut niellä häntä

kohdannutta loukkausta ja alkoi jo itkeä jollotella. Siinä itkun seassa

nousi taas terva-asia kurkkuun ja hän sopersi, vihjatakseen että hän

sen asian tietää, voileivästäkin kuin itseksensä, hiljaa ja ynseästi:

"Telvaleipää vielä työttäiti!"

Äiti arvasi nyt, että Jukolle oli kerrottu asia, paljastettu petos. Hän

koki sotkea:

"Tervaleipääkö!... Mitä se Juko nyt puhuu! Hyi!... Kuka nyt tervaisi

lapsen ruuat!"

Kaikki turhaa. Jukon mieli oli myrtynyt sillä hän oli nyt asian perillä

ja kaikki koristelut pahensivat vain sitä asiaa. Hän itki nyt, seinään

päin seisten onnettomana, mutta itsepäisenä. Äiti oli neuvoton. Ei

mikään rauhoitus enää auttanut. Vihdoin tuli isä tuvassa käymään ja

tuskastuneena koko poikaan sanoi jo äidille:

"Anna sen vekaran huutaa ja pane itse vesi kiehumaan, että saa sen sian

kaltata!"

Ja äiti ottikin sen neuvon huomioon, menipä vielä pitemmällekin. Kun

itku ei ruvennut taukoomaan, alkoi hän mairitellen kehoitella:

"Itkepäs nyt äidin kulta oikein kovasti!... Itke nyt kultasirkku, niin

että äitikin kuulee!"

Se oli odottamaton käänne ja sotki Jukon koko suunnitelman ja

menettelyn. Hieman tyhmistyneenä katsahti hän jo äitiinsä ja aivan

itsestään alkoi itku helpota. Sen huomattuansa jatkoi äiti aivan

rukoilemalla:

"Itke nyt äidille, herran terttu!... Itkethän Juko?... Ju-uko!"

Ja niin hän jatkoi. Poika oli kohta ymmällä. Vihaisena hieroksi hän

silmiänsä ja ikään kuin alkoi häpeillä tappiotansa. Äiti jatkoi

pyyntöänsä. Poika ei vastaa. Nyt äiti sanoi jo hartaasti, lupaillen:

"Äiti ostaa sitte lapsellensa palkaksi mesileipää, kun Juko nyt oikein

itkee... No, Juko!"

"Enkä itke!" äänsi Juko itseksensä, tuskin kuultavasti. Ja kun äiti yhä

vain jatkoi hellää pyyntöänsä, koki hän hillitä itkunsa aivan tyyten,

otti sylin täyteisen tyynyn penkiltä ja mutisi sitä sänkyyn kantaessaan

kuin itsekseen ynseästi, Vornasen renki Pekan puhetapaan, tosin itkun

jätteet kurkussa muristen:

"Tättä pitäiti niille vielä itkeä ja palkua ... kuin palemmillekin!"

* * * * *

Oikeastaan hän kantoi tyynyn sänkyyn aikoen nousta sinne virumaan.

Mutta sillä välin oli Kepu hautonut äskeisen äidin antaman pääkakkaran

johdosta kostoa. Hän olikin keksinyt keinon: Hän oli näet huomannut

miten tervajuttu suututti Jukoa, oli älynnyt asian ja neuvoi nyt Vikua

hiljaa, kavalasti:

"Viku!... Sano, Viku, Jukolle että hän on tervan syöjä... Tahi kuule...

Sano, jotta hän on tervahuuli... Sen huulet kun ovat tervassa!"

Ja Viku tietysti täytti käskyn, sillä olihan hänelläkin nyt hevosjutun

johdosta pientä vihan aihetta Jukoa kohtaan. Sopivan ajan tullen, kun

äidin korva vältti, sanoi hän tälle:

"Telvahuuli!"

Oitis älysi Juko asian ja haukkui vastaan:

"Entät mikät tinä itte olet!"

Ja hän muisti nyt että Vikun kieli -- kuten hänen omansakaan -- ei

kääntynyt vielä r-ääntä lausumaan. Siihen Vikun sorakielisyyteen hän

nyt iski, lisäten halveksivasti, mieli synkkänä:

"Tolakieli!... Et otaa ällääkään tanoa!"

Viku masentui. Äiti kuuli jutun. Tietysti se huvitti häntäkin ja hän ei

voinut olla siihen puuttumatta. Miltei iloisin mielin leikitteli hän,

samalla Jukoa hyvitellen:

"Eikö se Viku osaa ärrää sanoa?"

Juko katsahti häneen ääneti. Äiti jatkoi:

"Mutta äidin Juko se ei ole sorakieli!... Se poika se osaa ärrän

sanoa... Sanopas nyt Juko ärrä!..."

Ei vastausta. Jukon mielen oli Vikun häjy loukkaus myrkyttänyt

lopullisesti. Hän kömpi sänkyyn, heittäytyi sinne selällensä ja

murjotti. Äiti pyysi vielä:

"Sano nyt, Juko kulta: ärrä!... Tahi sano vaikka: ruis!"

Ei sanonut poika. Hän vaikeni kuin muuri, mutta toivoi toki, että äiti

jatkaisi pyyntöänsä. Mutta sekin toivo petti, sillä äidin täytyi lähteä

viemään siankalttausvettä isälle. Pienen mieli musteni. Kaikki näytti

nousevan häntä vastaan, yrittipä hän mitä hyvänsä. Kun äiti palasi,

eikä vieläkään uudistanut pyyntöänsä, ei hän voinut enää olla

purkamatta sitä vastaan sisuansa: Sängyssä selällään viruen, uhkasi hän

ikäänkuin olisi muka itsekseen puhunut:

"Enkä tano ällää!"

"No voi, voi sitä Juko parkaa, kuin se ei sano äidille enää

ärrääkään ... ei yhtä ärrääkään se enää äidille sano!" käänsi äiti

asiaa leikiksi. Mutta pyyntöänsä hän ei sittekään osunut nyt

uudistamaan. Hetkisen sitä turhaan odoteltuansa koetti Juko silloin

ärsyttää äitiänsä toistamaan saman pyynnön. Siinä mielessä hän entistä

jyrkemmin ja vihaisemmin mielin uhkasi:

"En uhallakaan tano ällää!"

Vieläkään ei äiti joutanut uudistamaan pyyntöänsä. Uudestaan koetti

Juko uhalla:

"Enkä työ voileipää, vaikka kuinka tiinä hikoilet!"

Nyt olisikin äiti taas alkanut rukoilunsa, mutta ei joutunut, sillä isä

huusi häntä avuksensa ja niin raukesi sekin Jukon ärsyttämissuunnitelma

turhaan. Ei ihme että ympäristön kehittämä voimakas, kansallinen

eripuraisuuden ja oikeuksiensa puolustamisen henki täytti nyt koko

hänen sielunsa. Hän suuttui umpimähkään koko maailmalle ja hänen

miehenluontonsa nousi sitä vastaan. On suorastaan ihme, että vaikka hän

kasvoikin näin riitaisessa ja kapinallisessa hengessä, hänestä sittekin

kuten hänen toisistakin kasvikumppaneistansa -- tuli myöhemmällä

iällänsä innokas osuustoiminnan mies ja valitaan kohdakkoin Kirvun

kunnallislautakunnan esimieheksi.

* * * * *

Mutta palaamme lopettamaamme kertomukseemme.

Nyt makasi hän sängyssä selällänsä nälkäisenä, yksin jätettynä, kasvot

likaisina. Kepu ja Vikukin oli poissa. Miten katkera oli hänen

mielensä, miten täysi hänen sydämensä. Ei auttanut muu kuin turvautua

lasten ainaiseen, ainoaan keinoon: itkuun. Hän alkoi nyt itkeä, alussa

väyvätellen, kuin laiskasti. Kohta koveni toki ääni, koveni sitä mukaa

kuin mieli yhä enemmän myrtyi. Nyt hän jo veteli pitkään, jurisemalla,

mutta vasta puoli-itkien:

"Yyyyy ... y-yyyy ... yyyyy!"

Välillä hän potkaista sätkäytti lyhyitä jalkojansa. Mieli vain musteni.

Nyt hän jo itki aivan öllöttämällä, joskus ulisemalla. Äiti oli ulkona.

Ei kukaan siis kääntänyt häneen huomiota. Se lisäsi suuttumusta. Hän

oli harmista haleta ja alkoi huutaa parkumalla.

Silloin sattui tulemaan Kärnän-Maija tuomaan Nallea. Hän tuli oitis

Jukoa lohduttamaan. Hyvitellen alkoi hän puhella:

"Itkeekö se Juko?... Voi, voi sitä Jukoa ... sitä Juko Pynnistä, kun se

osaa hyvästi itkeä!... Voi sitä Jukoa, miten se kauniisti itkeä osaa!"

Juko ei vastannut. Kärnän Maija aikoi kohennella hänen pää-alaistansa

mutta se huomio vain suututti Jukoa... Nyt Maija jo tiedusteli:

"Mitä se tämä Juko herra nyt itkee?... Hammastako se pakottaa

Jukolta?... Ju-ko!"

Juko sydäntyi. Maija sattui nyt lisäämään varomattomasti:

"Vai tervasivatko ne lapselta sen imettävän?... Tervasivatko ne

lapselta herkut?"

Silloin oli Jukon mitta täysi. Selällään viruen potkaista sätkäytti hän

lyhyitä sääriänsä vihaisesti ja äsähti Maijalle itkun seasta:

"Taatanaakot te tinua liikuttaa!"