II.

Tietysti ei äiti pannut isän äskeistä käskyä täytäntöön. Se olisi

kuitenkin ehkä jo semmoisenansakin vaikuttanut, sillä molemmat

veljekset käsittivät aivan tietämättänsä, että isän luonnossa oli

jotain samanlaista -- niin sanottua miehen luontoa -- kuin heissäkin.

Mutta äiti pilasi aivan tietämättään taas asian. Hän käsitti sen surun,

joka painoi Jukoa näin tärkeässä elämän vaiheessa, teki sen

onnettomaksi ja ärtyisäksi. Siksi oli hän nyt Jukolle tavallista

hellempi. Sen silmiä pyyhkien hyvitteli ja rauhotteli hän hiljaa kuin

isästä salaa puhuen:

"Ei äiti anna isän lyödä lastaan ... äidin omaa kultaa... Eihän äiti

anna... Eihän Juko?"

Juko puhahti vain, itkun jätteitä pidätellen ja hieroksi silmiänsä ja

oli jo tyyntyä. Mutta äidin vakuutus antoi hänelle uutta rohkeutta.

Hetkisen murjotettuansa unohti hän koko isän, alkoi juonitella ja

lopulta joutui Kepun kanssa tukkanuottasille.

Nyt ei äiti enää tiennyt mitä tehdä. Peläten isän jo sekaantuvan

asiaan, keksi hän keinon, millä pelastaa lapsi joutumasta

kuritettavaksi. Hän ehdotti yht'äkkiä:

"Meneekö Juko ja Kepu hakemaan Kärnän Matilta koiran pennun?"

Se auttoi. Riemastuneena huudahti Kepu: "Voi, Juko!... Mennään hakemaan

Kärnän Matilta koiran pentu!"

"Meneekö se Juko-poika?" mielisteli äiti edelleen. Juko aikoi antaa

äidin häntä rukoilla, mutta tämä sattuikin, aivan ääntään muuttaen

sanomaan:

"Ei Juko mene!... Kepu saa mennä yksin!"

Silloin oli Juko valmis: Nähdessään Kepun jo olevan lähtöhommissa,

alkoi hän kiskoa siltä hattua, uhkaillen:

"Tulenpat hakemaan koiran pennun!... Anna poit te hattu!"

Niin sai äiti heidät vihdoinkin, pitkien valmistuksien

jälkeen, matkalle. Sovinnossa he lähtivätkin. Heillä oli pienet

leikkikärrin-pahaset. Ne he ottivat mukaansa. Kepu veti niitä, aisoissa

juosten ja Juko juosta palleroitti jälestä, niin että koko poika

kallisteli juoksun tahdissa puolelta toiselle, sen mukaan kuin

lyhkäiset jalat liikkuivat. Toransa olivat he jo sopineet niin tyyten

että Kepu antoi Jukolle patukan ja käski hevosena olostansa

innostuneena:

"Juko! Lyö sinä sitte tällä minua, jotta minä oikein juoksen... Kun

sinä olet ajaja."

"Voi taakeli!" innostui Juko, saatuansa niin suuremmoisen tehtävän,

kuin hevosmiehenä olon. Hevosmiesluonto heräsi. Hän löi patukalla tietä

ja komensi sitä kuin hevosta:

"Ptuu, tinä pelhana!"

Kepu potki kärrin edessä, kuten vikuri hevonen, joka koettaa syöksähtää

ravaamaan, mutta ei pääse paikalta, koska ajaja pitelee ohjista. Ja kun

Juko ei joutunut, pyysi hän sitä:

"No nyt jo lyö, Juko!"

"Pah, luuna!" sivalti Juko patukalla umpimähkään. Kepu syöksyi täyteen

ravijuoksuun. Juko koki painaa vekeltää perästä, mikä lyhyistä sääristä

lähti, mutta ei jaksanut pysyä mukana, suuttui ja huusi:

"Elä jätä ... tahi kun minä tanon itälle!"

Kepu pysähtyikin ja kun Juko oli hänet saavuttanut, arveli hän sille,

hevosena olostansa ylpeillen:

"Jos sinäkin, Juko, olisit hevonen, niin sitte sinä kun oikein

juoksisit!... Juoksisithan, Juko?"

Juko siitä innostui ja alkoi keskustelu. Nyt hän jo hevosena oloansa

ajatellen kehasi:

"Ja titte kun minä töitin heinää... Ja jot oliti häntä niin titä kun

minä heiluttaitin!... Ppah!" innostui hän ja löi taas tietä patukalla.

"Ii-ha-ha-ha!" hirnasi Kepu, painoi päänsä ryntäitänsä vasten, kuten

ohjaksista kovasti pideltävä, rimpuileva ori. Juko siitä innostui

ympäristön hevosmieheksi ja hänen hevosmiesluontonsa nousi niin, että

hän topakkana, kädet housun taskussa syrjässä seisten karjasi, kuten

oli kuullut isänsä karjaisevan oriille:

"Ptuu, tinä taakelin työtävä!"

Kepu rupesi silloin kamalasti potkimaan ja ärähtelemään, kuten

vihastunut, lyötävä ori. Hevosmiehen varmuudella katseli sitä Juko,

kädet entistä tietoisemmin housun taskuihin työnnettynä ja ärjäsi

isänsä tavoin:

"Nyt kun te tiinä vänkäilee!... Ptuu, konkali!"

* * * * *

Kun Juko oli aikansa siten hevostansa tepasteluttanut, antoi hän sen

ravata ja painoi itse perästä. Mutta äkkiä pysähtyikin Kepu. Hän oli

huomannut tiepuolesta keltapillikkeen ja ilmotti:

"Keltapillike!... Nyt, Juko, soitetaan sen pillillä!"

Niin he tekivätkin. Katkasivat kumpikin kukkansa, nyppivät siitä

pillikkeitä ja puhalsivat, että posket olivat pullollansa, samalla toki

jatkoivat he matkaansakin, hiljaa kävellen. Kepu ylpeili jo

soittimestansa:

"Kun olisi niin iso pilli kuin ... kuin..."

Hän tapaili sopivaa vertausta, ja jatkoi umpimähkää:

"Kun se olisi niin suuri kuin talo ... ja pelto ... ja mökki ... ja

kaikki, niin sitte kun sitä soitettaisi!... Soitettaisikos, Juko?"

"Toitettaiti!" kehäsi Juko. Toinen isonsi vertaustaan:

"Ja jos olisi niin iso iso pilli kun Vornasen talo ... ja kylä ... ja

vaikka niin iso, kuin koko maailma, niin soitettaisiko sittekin?"

"Toitettaiti kyllä!" puhalsi Juko pilliin posket pullollansa, ja kun

Kepu vieläkin lisäsi pillin suuruutta, ilmotti hän tietoisena:

"Vaikka oliti miten ito, niin toitettaiti!"

Mutta nyt yhtyi heihin Matikaisen pikkupoika Viku, joka oli Jukon

ikäinen, mutta juoksenteli vielä mekkoon puettuna. Se oli kuullut

puhuttavan Jukon äidin aikomuksesta vierottaa Juko rinnasta, tuli

juosta vekeltäen, että mekko heilui ja ilmotteli kiireesti, sanoja

tapaillen, hengästyneenä, kuin olisi asia ollut hyvin tärkeä:

"Juko hoi ... tinun äiti tano ... te tano jotta ... jotta te tano,

jotta hän ei anna enää tinulle tittii."

Juko ei käsittänyt asiaa selvästi, mutta vaistomaisesti hän toki alkoi

nyt aavistaa, että joku juoni on häntä vastaan punottu. Siksipä hänestä

tuntuikin Vikun ilmotus jonkunlaiselta ilkkumiselta. Hän suuttui

poikaan hieman, katsoi siihen vakavasti, kädet housun taskussa ja jo

antoi vastaan, vihastuneena murahtaen:

"Mikät tinä itte olet!... Kun ei ole vielä houtujakaan jalattati!"

Viku nauroi, suu irvellään, leveästi, kuin ilkkuen, nosti sitte

mekkonsa helmaa ja kehui: "Mutta onpa mekko!"

Hän kyyristyi kuin jotain tekemään, oli hyvällä tuulella ja jatkoi

kehumistaan:

"Ja itällä on tarkahoutut ja titte ... ja titte", tapaili hän jotain

muutakin. Kepu tuli uteliaaksi ja auttoi:

"Ja mitä sitte ... sillä isälläsi on?"

"Tillä on vaikka mitä!" kerskasi siihen Viku, ylväänä isänsä

rikkauksista.

"Onko vaikka lakrissiakin ... ja rinkeliä ... ja mesileipää ja ihan

vaikka mitä?" luetteli Kepu kuin jotakin kysyäksensä. Juko murjotti

äsken kuulemaansa asiaa hautoen. Viku myönsi umpimähkään:

"On tiliä ... ja Vornaten akalla on pieni vauva."

Juko kuunteli epäluuloisena, ikäänkuin mieltänsä myrryttäen. Mutta Kepu

joka oli jo kuullut Vornasen Liisan pikkupojasta puhuttavan, tarttuikin

asiaan, kuten tuttuun aiheeseen ja suurenteli:

"Ja nyt kun se Vornasen Aku sitä lasta souvattaa... Ja se kun oikein

huutaa, se lapsi, niin sitte se Aku!..."

Viku aivan kykistyi nauraa hihittämään, kädet mekon taskuihin

pistettyinä. Hän ei itsekään tajunnut, mille hän nauroi ja kopeilikin

jo, jotain ylimalkaista kehuttavaa tapaillen, ylväästi:

"Ja titte kun te... Voi, voi!" loppuivat ajatukset kesken. Kepu silloin

riehahti:

"Pojat! ... Mennäänpäs katsomaan sitä Vornasen lasta!"

"Mennään!" ihastui Viku ja he lähtivät juosta pinkaisemaan Vornasen

mökille, niin että Vikun mekon helmat vain heiluivat. Juko jurotti

edelleenkin, mutta nähtyänsä, että toiset eivät häntä odota, läksi hän

juosta tökertämään perästä. Ja osaksi siitä syystä, koska hän tajusi,

että varsinainen huuto nyt ei auta, osaksi kun ei päässyt oikeaan

alkuun, juonitteli hän kuin yksiksensä: leuka tärisi juoksun tahdissa

ja samassa tahdissa väyvätteli hän puoli-itkien, kuin ajatuksettomana.

"Väy ... väy ... väy ... väy!"

* * * * *

Vornasen Aku oli Kepun ikäinen. Aluksi oli hän uuden veljensä tulosta

riemastunut, mutta jouduttuansa nyt sitä souvattamaan, oli hän

muuttanut mielipiteensä. Uusi tulokas oli hänestä nyt jo aivan

tarpeeton perheen lisä. Aivan kiitolliseksi oli hän tullut jo

isäänsäkin kohtaan, kuullessansa sen kerrankin uuden tulokkaan itkiessä

ikäänkuin nuhtelevan äitiä, huomauttaen:

"Sen siihen vielä piti viskata!... Ikäänkuin tästä entisestäkin

vekarasta jo ei olisi ollut kylliksi ristiä!"

Nyt hän taas souvatteli veljeänsä. Tuvassa ei ollut ketään muita ja

ajan kuluksi hän jo silloin hylkäsi kätkyen yksin ja etsi jotain

parempaa ajan kuluketta: Aluksi hän löi seinäpallia, mutta kun

semmoinen yksin lyöminen ei huvittanut, ryhtyi hän soittamaan

savikukolla.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt pari säveltä puhaltaa, kun porstuasta

kuului ihmisten ääniä. Hän luuli äitinsä olevan tulossa, säikähti,

heitti savikukon nopeasti penkille ja syöksyi, tukkapäänsä

pelastuksesta huolehtien, työnsä ääreen, alkaen souvattaa hartaasti,

ikäänkuin ei olisi työnsä äärestä hievahtanutkaan.

Mutta tulijat olivatkin meidän kolme tuttua poikaamme. He tulivat

varovasti, luullen talon isäntäväen olevan kotona. Oitis huomasivat

toki sen olevan poissa ja Kepu korjasi erehdyksensä -- liian hiljaisen

tulonsa -- syöksymällä päätä pahkaa sänkyyn, jossa laski häränpyllyn ja

kehasi:

"Nyt on hyvä, kun ei ole Akun isää eikä äitiäkään!... Onhan pojat?"

Mutta toiset eivät joutaneet vastaamaan, sillä Viku oli jo löytänyt

savikukon ja puhalsi siihen niin että posket olivat haleta. Silloin

Juko, joka oli omien asioittensa ja varsinkin Vikun äskeisen ilmotuksen

johdosta pahalla päällä, syöksyi soittajan kimppuun, alkaen vaatia:

"Anna poit te tavikukko!"

Viku juoksi pakoon ja puhalsi yhä kovemmin. Juko painoi perästä ja

vaati jo puoli-itkien, tiukasti, miltei ärjäsemällä:

"Anna poit te, kuule!... Anna tukkelaan!"

Mutta ei. Viku juoksi pakoon ja puhalsi. Silloin täytyi Jukon jo ruveta

parkumaan. Hän itki täyttä voimaa:

"Yyy! ... Y-yyyy! ... Y-yyyyy!" parkasi hän jo kun olisi ollut häntä

äkkiä veitsellä pistetty. Viku jo pysähtyi. Sen johdosta pääsi Juko

häneen käsiksi ja alkoi retuuttaa mekosta, yhä vain parkuen ja vaatien

kukkoa.

"Anna poit te kukko!... Anna poit!"

Meluun heräsi lapsi ja alkoi huutaa, niin että naama meni punaiseksi.

Viku säikähti sitä, luullen äidin tulevan hätään. Nopeasti viskasi hän

savikukon pois, ollaksensa äidin saapuessa muka viaton. Juko otti

kukon, puhahteli vihaisesti, pyyhki likaisilla käsillään silmäänsä ja

alkoi puhaltaa, ikäänkuin sulattaaksensa sydäntänsä, näyttämällä

toisille, että hän se nyt on savikukon herra.

Mutta taas kohtasi häntä kova onni: Toiset eivät välittäneetkään hänen

soittamisestansa mitään. Aluksi he näet huolehtivat omasta

turvallisuudestansa äidin tulon varalta, ja kun äitiä ei kuulunutkaan,

veti pikku lapsen itku heidän huomiotansa. He tarkastelivat huutavaa

lasta aivan läheltä, joten Jukon puhallus jäi aivan huomaamatta. Se

taas kaiveli ärtynyttä Jukon mieltä. Hän murjotti yksinänsä. Kepu

ihmetteli lasta:

"Voi kun sillä on punaiset kasvot!"

"Oi-joi!" oli Vikukin ymmärtävinänsä asiaa. Keskustelu kääntyi pikku

itkijään. Aku kehasi siitä:

"Se on äidin!"

Toiset katsoivat suu auki. Vihdoin tiedusti Kepu:

"Mistäs se äitisi sen sai?"

"Saunan karsinasta!" kerskasi nyt Aku, joka tuli tiedostaan ylpeäksi.

Kepu oli ymmällä, sillä hän oli saunan karsinasta löytänyt ainoastaan

sättiä. Siksipä hän utelikin, tökertäen:

"Entäs miten se sai sen sieltä karsinasta?"

"Se vain löysi sen ja sitte kääri riepuun... Ja sitte tuotiin äidille

vehnäistä ja piiroita ja kaikkia!" selitti Aku yhä viisaampana. Taas

puhalsi Juko, toivoen että se suututtaisi toisia. Mutta ei. Lapsi

parkui jo niin että oli pakahtua. Viku siitä innostui ylpeilemään:

"Voi pilu kun te huutaa!"

"Mitä se huutaa?" tiedusti Kepukin, mutta Aku ei tiennyt. Viku, jolla

oli pikku sisar, oli äitinsä hoitopuuhista yhtä ja toista huomannut,

arveli jo itkun syistä:

"Pittittääkö titä?"

Kukaan ei tiennyt. Aku koetti souvattaa parhaansa mukaan. Juko huomasi

olevansa aivan unohdettu. Hän suuttui, sydämistyi ja koetti herättää

huomiota, alkaen juonitella kovaäänisesti, ikäänkuin itsekseen uhaten:

"Enkä toita tavikukolla!"

Vieläkään eivät toiset joutaneet kääntämään häneen huomiota. Siksipä

hän hetkisen odotettuansa aivan ärjäsi:

"Enkä toita!"