I.

Juko Pynninen, tämän kirjan noin kolmivuotias sankari, oli äitinsä

lemmikkipoika. Siksipä olikin hän saanut jo kaksivuotiaana hylätä mekon

ja pukeutua miesten tavoin housuihin ja alkaa opetella miesväen

tietoisia eleitä.

Ja äiti puolestaan oli häneen kiintynyt niin, että ei ollut raaskinut

vieroittaa häntä rinnasta, vaikka tämä kolmivuotias kansalainen oli jo

ulkonaisilta eleiltänsä usein täysmies. Ainoastaan mairittelemalla oli

se häntä houkutellut tottelemaan sen verran, kuin oli aivan

välttämätöntä, kuten joskus pesemään silmänsä, tai syömään itsensä

kylläiseksi. Ei siis ihme jos Jukosta olikin kehittynyt tanakka miehen

alku, jolla oli miltei kaikissa asioissa oma pää ja itsenäiset

ajatukset ja joka osasi jo itse valvoa oikeuksiansa.

Varsinkin rinnasta vieroittaminen oli äidille ollut vaikea tehtävä.

Joskus oli hän sitä yrittänyt, mutta silloin oli Juko aina nostanut

semmoisen itkun ja porun, että äidin oli tullut sääli. Hyvitellen ja

sovitellen oli hän silloin aina alistunut ja voitokkaana, hieman

vihaisena, miehekkäästi puhahdeilen oli poika silloin aina työntänyt

pörröisen päänsä äidin rintaa vasten ja vedellyt lihavilla huulillansa

maitoa täysin, voitokkain siemauksin.

Hänellä oli Kepu-niminen veli, joka oli jo vuotta vanhempi kuin hän.

Aluksi oli se ollut äidin hemmotteluiden johdosta hänelle

mustasukkainen ja kostanutkin, kun vain äidin silmä ei sitä nähnyt:

joskus oli nipistänyt, joskus souvattanut niin rajusti että pullea

poika oli pyörinyt kätkyessä sen laidasta laitaan, kuin puolikko

laivassa myrskysäällä, ruvennut parkumaan ja siten kutsunut äidin

apuun. Mutta vähitellen oli Kepukin viisastunut, huomannut että

tuollaisesta Jukon hemmotteluista oli hyötyä hänellekin, jos kohta ei

välittömästi: Äidin päivät näet menivät noissa hemmotteluissa niin

tarkkaan, että sillä ei ollut aikaa pitää häntä kurissa, joten siis

hänkin sai rauhassa kehittää luontaisia taipumuksiansa. Sattuipa joskus

vielä niinkin, että hän koetti kiinnittää äidin mielen ja rakkauden

yksinomaan sen lemmikkipoikaan Jukoon. Kerrankin, kun hän oli särkenyt

kahvikupin, pisti hän Jukoa terävällä tikulla, toivossa että se

rupeaisi siitä huutamaan ja siten kiinnittäisi äidin ajatukset

rauhottelupuuhiin. Eikä hän tullutkaan siinä väärin laskeneeksi.

Niin olivat veljekset siis saaneet kehittyä vapaasti, kuten luonnon

ihmisen tuleekin. Ainoastaan ympäristön yhteinen vaikutus oli jossain

määrin vaikuttanut heihin kasvattavasti ja tavallaan siis ehkäissyt

aivan vapaata kehitystä. Niinpä oli heihin jo pienestä pitäen

imeytyneet miesten miehekkäät eleet, joita he olivat alati nähneet ja

niiden sangen koristelemattomat, usein aivan voimakkaat puheenparret ja

erikoissanat. Ne olivat imeytyneet heihin niin, että tuntuivat heistä

aivan luonnollisilta ja siten oli varsinkin Jukosta kehittynyt

kansalainen, jolla nuoresta iästänsä huolimatta oli jo kaikki

aikamiehen eleet ja puhetavat. Varsinkin tämä nuorempi veli, Juko

Pynninen, oli osottanut niiden oppimisessa suurta lahjakkuutta ja

synnynnäistä taipumusta: pönäkkänä, kädet housuntaskuissa, viisaan ja

miehekkään näköisenä seisoksi tämä tanakka pojannaskali usein ja

tarkasteli ihmisten puuhia ja pani mieleensä miesten eleitä ja

puhetapoja.

* * * * *

Mutta ryhdymme nyt asiaa käsittelemään, tarkastamaan miestä, joka oli

suuri jo pienenä.

Vihdoinkin oli äiti pakotettu vierottamaan rakkaimman poikansa

rinnasta, niin raskas kuin se askel hänelle olikin. Vanhan tavan mukaan

oli hän salaa voitanut rinnanpäänsä tervalla, johon oli omituista makua

antamaan sekotettu maliheinää. Jukoa tuo outo maku oli heti tympäissyt

ja hän oli alkanut kartella koko imemistä, ja niin seisoi nyt pikku

mies tärkeässä elämän vaihteessa. Äiti taas, ettei nuoressa miehessä

heräisi epäluulo ja petos siten paljastuisi, aivan kehotteli lastansa:

"Juko!... Eikö se Juko-lapsi tule nyt imemään?... Ju-uuko!" leikitteli

hän kerrankin semmoisen kehotuksen lopussa pitkään, äidin omituisella

mairittelevalla tavalla.

Mutta nyt yritti Juko sittekin vielä kerran. Seisaaltansa käsin kurotti

hän huulensa päästäksensä herkulliseen ravintoon käsiksi. Äiti, joka

istui penkillä, kumartautui, että lapsi paremmin ylettyisi, silitteli

sen pörröistä päätä ja hyvitteli surkuttelevalla äänellä:

"Juko-rukka!... Se on äidin poika, se Juko!... Onko se Juko äidin

poika?" koetti hän viekkaasti mairitella.

Mutta Juko hylkäsikin äkkiä koko rinnan, ja nyt kuvastui hänessä koko

ympäristö, etenkin sen mies: Hän näet seisoi taas hajareisin, kädet

housuntaskussa, kuin jotain miettien, syläistä töpäytti sitte

tietoisesti ja lausui maidosta:

"Voi taatana kun te on pahaa!"

"Mikä te on pahaa?" leikitteli äiti kiirehtien, hellästi matkimalla, ja

ryhtyen pyyhkimään Jukon suuta esiliinallansa, jatkoi kuin anoen:

"Annahan kun äiti pyyhkii lapsensa suun!... No Juko!"

"Et taa!" kivahti silloin jo Juko, jota äskeinen vastoinkäyminen rupesi

jo harmittamaan.

"No ... no Juko?" yritti vielä äiti taivutella, mutta poika siitä jo

suuttui, riistäytyi pois käsistä ja toisti jo aivan ärjäsemällä:

"Ei taa!"

Äiti jättikin hänet rauhaan. Juko oli alussa ikään kuin välinpitämätön

ja pyyhki hihalla suunsa. Mutta sitte alkoi hän tuntea ikäänkuin nälkää

ja ehkä juuri sen johdosta ajatella asiaa, ei tosin erittäin syvästi,

mutta sen verran, että alkoi vaistomaisesti suuttua jollekin yleensä.

Viis hän välitti siitäkään, mille hän suuttui. Hän vain alkoi

umpimähkään juonitella, ensin ikäänkuin varovasti, tai kuin alkuun

päästäksensä. Hän alkoi puoli-itkien ikäänkuin itsekseen väyvättää:

"Väy ... väy ... väy ... väy!"

"Vauvako se on Juko pojalla?... Vauvako?" koki äiti sotkea asiaa

leikillä. Juko katsahtaa muljautti häneen ja lakkasi väyvättämästä,

odottaen, että äiti vieläkin leikittelisi, jolloin hän saisi oikein

suuttua.

Mutta äiti ei sattunutkaan jatkamaan hemmottelevaa leikin laskuansa.

Hetken odotti vielä Juko, ja kun ei mitään tullut, meni hän äitinsä luo

sitä ärsyttämään. Kieltääksensä muka sitä enää leikittelemästä ja

matkimasta "väy ... väy", hän löi äitiä polveen ja tiuskaisi:

"Et taa matkia?"

"Eikö äiti saa Juko-poikaansa matkia?" pani äiti asian leikiksi ja

silloin voi jo Juko ruveta täysissä tosissaan juonittelemaan ja

itkemään:

"Väy ... väy ... väy ... väy!"

* * * * *

Tätä menoa oli jo kestänyt kotvanen. Äiti pani parastansa, mutta Juko

siitä vain yltyi, odottaen lisälohdutusta. Vihdoin heitti äiti hänet

rauhaan. Hyvän tovin juonitteli poika yksinänsä. Huomattuaan että äiti

oli hänet nyt jättänyt rauhassa juonittelemaan, suuttui hän, tuli

katkeramieliseksi ja huusi jo parkumalla.

Mutta nyt kohtasi häntä se onnettomuus, että äidin täytyi lähteä

joksikin aikaa pois huoneesta. Se häntä suututti, sillä hän ei

viitsinyt itkeä ja juonitella, kun ei ollut ketään sitä kuulemassa. Kun

siis äiti viipyi, lakkasikin hän itkemästä ja kuivaili pikkurystyillään

silmiänsä, samalla nikahdellen ja vihoitellen.

Mutta kohta palasi äiti. Juko odotti, toivoi äidin alkavan häntä

hemmoitella. Mutta ei. Äiti puuhaili keittohommissa. Vielä hän odotti.

Taaskin turhaan. Silloin, herättääksensä äidin huomiota, hän ärjäsi

äkkiä:

"Enkä huoli tittii!"

"Eikö se Juko-lapsi huoli enää äidin tissiä!" oli leikkisä äiti

ihmettelevinään ja lisäsi asian oikeaa laatua sotkeaksensa:

"Huoli nyt, hyvä Juko!... Huolithan?"

"Enkä huoli!" puistaisi suuttunut mies kyynäspäitänsä.

"No voi, voi sitä Jukoa!... Pitää nyt lapsen huolia!" leikitteli äiti

edelleen. Nyt poika jo ärjäsi.

"Enkä huoli!... Elä tiinä kiutaa!"

Ja suuttuneena siitä että häntä muka kiusattiin imemään, alkoi hän nyt

itkeä aivan onnettomaksi tekeytyen. Viimein suututti se viereisessä

huoneessa nukkuvaa isää. Se tuli ja sanoi äidille ovelta:

"Etkö sinä nyt saa tuon penikan suuta tukkeutumaan!"

Äiti joutui tavallaan ristituleen. Hän koetti nyt rauhotella hellästi:

"Elä itke, lapsi-kulta ... tahi isä suuttuu..."

"Tuuttukoon!" tyrkkäsi Juko kyynäspäillänsä, salaten siten sitä

vaikutusta, mikä isän esiintymisellä sittekin häneen oli. Koko hänen

elämänsä oli nyt noin vähässä ajassa tullut katkeraksi ja hän vannoi

uhkaillen, tosin varovasti ettei isä kuulisi:

"Vaikka miten tuuttuiti, niin... Et taa!" käänsi hän ärjäisyksi kun

äiti pyyhki hänen nenänsä alustaa. Alkoi uusi juonittelu. Äiti ei

tiennyt miten saada tämä itsepäinen, elämän muutoksen katkeroittama

mies tyyntymään ja unohtamaan kolmivuotisen menneisyytensä.

* * * * *

Onneksi sattui silloin toinen veli, Kepu, leikkimään puhaltelemalla

olenkorrella saippuakuplia. Siihen turvautui nyt äiti, viekastellen:

"Katsohan, Juko, kun Kepukin puhaltaa saippuakuplia!... Katsohan

kulta-Juko!... Noin koreita kuplia se Kepu puhaltaa! Katsohan, Juko!"

"Enkä katto!" äsähti poika, mutta ei kumminkaan malttanut olla

vilkaisematta. Ja oitis kiinnittävätkin nuo loistavaväriset kuplat

hänen mieltänsä siinä määrin, että kun äiti ei enää kehotustansa

toistanut, hän itse uudisti, äitiänsä siten uuteen pyyntöön ärsyttäen:

"Uhallakaan en katto!"

"Katso nyt!... Noin koreita kuplia se Kepu-veikko puhaltaa hyvälle

Jukolle!" tekeytyi äiti aivan imeläksi ja hyvitteli samalla

tosissaankin. Kotvasen aikaa sitä maanittelua jatkui. Vihdoin alkoi

taas äiti siihen väsyä ja huomattuansa taas jäävänsä yksin, heittikin

poika itkunsa, meni Kepu-veljensä kimppuun ja vaati jyrkästi tältä

olkipilliä ja kahvikuppia, jossa oli saippuavettä:

"Anna poit te pilli, jotta taa puhaltaa!"

Mutta tietysti ei Kepu ollut altis omaansa luovuttamaan. Hän tyrkkäsi

Jukoa pois ja ilmotti:

"Enkä anna!"

"Anna tukkelaan!" suuttui silloin elämän muutoksesta ärtynyt

kansalainen ja varustautui riistämään veljensä omaisuutta.

"Elä tule!" kielsi Kepu, otti saippuavesi-kahvikuppinsa toiseen

käteensä, toiseen pillinsä ja lähti viemään niitä turvaan. Juko

heittäytyi silloin lattialle mahallensa, tarttui takaa päin Kepun

oikeaan jalkaan kaksin käsin ja alkoi parkua. Kepu veti häntä

perässänsä, kokien yhdellä jalalla liikata lönttyyttää, varoen samalla,

ettei saippuavesi vain läikkyisi. Juko parkui kuin syötävä, jalasta

tanakasti kiinni pitäen, lattiaa pitkin siten vetäytyen ja huutaen:

"Anna poit te pilli!... Anna poit te pilli!"

Kepu potkasi jo toisella jalallaan taa päin, umpimähkään ja varoen

ettei äiti näkisi ja älähti samalla, äitiä sotkeakseen, veljeään väärin

syyttäen:

"Elä pure, kuule, kantapäätä!"

Mutta Juko huomasikin siitä ruveta puremaan ja uhkasi puraistessaan:

"Pulen kyllä!"

"Voi! ... äiti!... Juko puree!" älähti nyt Kepu jo ja nyt hänen ei enää

tarvinnutkaan valehdella. Veljesten välillä syttyi ilmi-taistelu.

Molemmat huusivat ja voivottelivat. Äiti asettui tietysti

lempilapsensa, Jukon puolelle, tukisti Kepua ja käski äkäisesti:

"Anna sukkelaan se saippuavesi ja pilli lapselle!... Mitä sinä niillä

itse teet ... iso pojan tölkki!"

Ja Kepun täytyi tietysti totella, varsinkin kun äiti uhkasi sanoa

isälle ja isä jo kolkuttikin seinää uhkaavasti. Hän vei kahvikupin

pöydälle, mutta ettei toinen velikään siitä hyötyisi, kaatoi hän sen

pöydälle pannessaan, muka vahingossa, samalla pitäen varaansa ettei

äiti näe. Juko siitä yltyi parkumaan kuin syötävä. Äiti löi Kepua

päälakeen, mutta tämä puolustautui, viattomaksi tekeytyen:

"Niin kun se itse kaatui ... kun Juko sysäsi sitä ensin!"

Nyt oli jo isä menettänyt malttinsa. Hän tuli ovelle ja käski äitiä:

"Ota nyt kerrankin patukka ja anna niille niin, että kintut ovat

kirjavina, niin herkeävät... Kun huutavat ja ulisevat siinä kuin pahat

vasikat!"

Pojat heittää muljauttivat häneen tyytymättömän, epäluuloisen katseen

ja synkkenivät, vaikenivat. Isä poistui, katsahti nuorimpaan

perilliseen vihaisesti ja arveli siitä kuin puoli itsekseen puhuen:

"Kuritta kasvanut kakara!... Mikä Juko Pynninen hänestä lopulta tulla

vääntäytyneekin!"