Boccadorin katu 4!... Koko illan soi tämä bramiinin osoite Helenan
korvissa, ja äkkiä sai hän räikeän päähänpiston. Cetteradshilla oli
varmaan suuri henkinen voima, hän oli sen tuntenut. Miksei hän, Helena
menisi pyytämään hänen apuansa, niinkuin Jules Bois oli neuvonut?
Suggestion avulla saattaisi bramini kukaties haihduttaa hänestä
Sant'Annan kuvan, joka oli niin syvälle hänen sieluunsa syöpynyt ja
joka hetki, vastoin hänen tahtoansa, otti hänet valtaansa? Amerikatar
ei milloinkaan epäröi kauan: niin, hän koettaa suggestiota; miksei voi
tehdä koetta.
Seuraavana päivänä meni rouva Ronald Boccadorinkadulle jo kello kahden
aikaan päästäkseen sisään ensimäisenä. Kaksi vanhanpuoleista herraa oli
häntä ennen odottamassa. Edellinen tarjosi numeronsa hänelle nähtävästi
päästäkseen rakentamaan keskustelua. Helena kiitti, mutta pysytti
jäätävällä olennollaan hänet loitolla.
Tasan kello kaksi avasi eräs tummapukuinen hindu oikeanpuolisen oven.
Helena nousi äärettömän jännittyneenä. Palvelija viittasi häntä
seuraamaan. Mentiin toisen huoneen läpi ja tultiin suureen saliin,
johon samalla hetkellä Cetteradshi ilmestyi. Syvään kumarrettuaan
isännälleen poistui palvelija itämaalaisen kuulumattomin askelin.
Bramiini tervehti vierastaan jäykällä, ylhäisellä päännyökkäyksellä ja
viittasi istumaan tuolille istuutuen itse korkeaselkäiseen nojatuoliin
pöydän ääreen — pöytä oli täynnä papereita, joiden joukossa näkyi
kellastuneita vanhoja kääryjä.
Kuningas ei olisi voinut tehdä Helenaan niin kunnioitusta herättävää
vaikutusta kuin tämä valkovaippainen hindupappi. Helena ei tahtonut
rohjeta puhutella häntä. Täytyi kuitenkin sanoa jotakin! Hänen
maailmantottumuksensa tuli hänelle avuksi.
— Olin eilen kuuntelemassa luentoanne — alkoi hän sydämentykytyksestä
väräjävällä äänellä. — Se kiinnitti suuresti minun mieltäni... Minä
olen amerikatar; New Yorkissa harrastetaan paljon henkisiä ilmiöitä...
Ikävä kyllä on joukossa petkuttajia, ja olemme usein joutuneet ovelien
silmänkääntäjien narrattaviksi... Minä tahtoisin tietää ovatko
magnetismi, suggestio, hypnotismi luonnollisia vaiko yliluonnollisia
voimia.
Helena oli naisten tapaan alkanut kaartaa kaukaa pääasiaa.
— Ne ovat luonnollisia voimia — vastasi bramiini epäröimättä — ja
ihmisen jaloimpia, mutta — niiden kehittäminen ei ole helppoa. Jos
mieli tulla oikeaksi magnetisoijaksi, täytyy viettää sangen puhdasta
elämää, olla täysin terve ja harjaannuttaa herpoutumatta tahtoansa.
Kaikilla papeilla on epäilemättä enemmän tai vähemmän suggestion
voimaa, sehän on juuri heidän vaikutusvaltansa salaisuus. Pyhimyksillä
on ollut sitä sangen suuressa määrässä ja juuri sen voiman avulla he
ovat parantaneet ruumiin ja sielun, tehneet ihmeitä.
— Niin, niin sen täytyy olla! — sanoi rouva Ronald vilkkaasti. — Eilen
kuunnellessani teitä tunsin kuin sisäistä kohotusta, entistä suurempaa
halua hyvään.
Papin silmissä tuikahti ilon välke.
— Olen onnellinen, että sanani on tehnyt teihin sen vaikutuksen.
— Minä tunsin, että teillä on suuri voima, ja olen herra Jules Bois'n
neuvon mukaan tullut pyytämään teitä auttamaan minua...
— Missä suhteessa?
Helena punastui, loi katseensa alas, eikä saanut mitään sanotuksi.
— Puhukaa! — sanoi bramiini käskevän lempeästi.
— Niin... tuota... Minä tahtoisin parantua rakkaudesta, joka kalvaa
elämääni, joka näännyttää minut, joka on toivoton — lausui rouva Ronald
hermostuneella päättäväisyydellä, joka ilmaisi hänen kärsimystänsä. —
Minä olin ajatellut, että te voisitte minua auttaa. Se näyttää teistä
ehkä oudolta...
Katsoen huolestuneena bramiinia hän sitten lisäsi:
— Toivoakseni ette pidä minua hulluna?
— Päinvastoin uskon teidän olevan sangen viisaan! vastasi Cetteradshi
vakavasti.
— Ah! sen parempi! — sanoi nuori nainen helpotuksesta huoaten. —
Nähkää, minä tiedän, että rakkaus ei ole muuta kuin ainetta, niinkuin
valo, jonkinlaista eetteriä.
— Tekö tiedätte sen, te! — huudahti pappi niin hämmästyneenä, että
hänen vaskipatsasasentonsa järkähti.
— Eräs tiedemies sanoi sen minulle ja minä nauroin sitä. Nyt olen
vakuutettu, että se on totta.
— Se on totta, vakuutti hindu. Tiedemiehet ovat todellisia jumalan
välineitä. Tieto tulee meille määrättynä aikana, mutta he tuntevat sen
usein ennakolta. Se aika, jolloin rakkautta tutkitaan tieteellisesti,
ei ole kaukana. Se on luonnon suuria aineita, joka kantaa elämää, iloa,
surua.
— Niin ja minä olen ajatellut, että henkisen voiman täytyy olla tätä
sokeaa voimaa mahtavampi.
— Ei ole sokeita voimia — selitti bramiini — on vain sokeita ihmisiä.
— Kenties... No niin, eilen — kuultuani teitä ajattelin, että te
voisitte antaa toisen suunnan minun ajatuksille, vapauttaa minut
villityksestä, jonka vallassa turhaan taistelen, sillä se on
villitystä — toisti Helena kiihtyneenä. — Koska teille on mahdollista
aikaansaada yhteyttä ihmisten välillä, täytyy teidän helposti voida
se katkaistakin! — lisäsi Helena ikäänkuin olisi puhunut jostakin
sähkövirrasta.
Pappi ei hymyillyt.
— Sen kyllä voin tehdä, vastasi hän vakuuttavasti.
— Niinpä vapauttakaa minut! vastasi rouva Ronald rukoilevalla äänellä.
Mihin uskontoon te kuulutte?
— Katoliseen. Minä olen kääntynyt.
Sen parempi. Onko teillä vakaa halu, luja tahto saada rauha?
— Onko!... Oh, te ette tiedä, ette voi tietää, lausui Helena äkisti,
kuinka tuskallista toivoton rakkaus on. Se on pahempi kuin ruumiillinen
kipu.
Outo ilme, kevyt liikutuksen väre karehti bramiinin kasvoilla. Se oli
kuin säälin heijastus. Sitten muuttui hänen ilmeensä taas jäykäksi. Hän
kohdisti nuoreen naiseen katseen, joka ei nähnyt hänen hyasinttivärisiä
hiuksiansa, hänen kauneuttansa, hänen hienoa pukuansa, vaan näytti
tahtovan hänen otsansa läpi lukea hänen sieluansa.
— Koettelemus, jonka olette kestänyt, on ollut teille hyväksi —
lausui Cetteradshi hitaasti — se on kehittänyt teidän korkeimpia
ominaisuuksianne, vähentänyt joutavanpäiväistä turhuuttanne. Tulonne
minun luokseni on merkki siitä, että sitä on kestänyt nyt kylliksi.
Minä voin tehdä siitä lopun. Minä voin lopullisesti kääntää teidän
ajatuksenne hyvää, onnettomia, vähäväkisiä kohti ja antaa teille
veljeydentunteen, joka tekee armeliaisuuden jumalaiseksi iloksi.
Tahdotteko sitä?
— Kaikesta sydämestäni!
Silloin nousi Cetteradshi, ja kosketti sormillaan amerikattaren otsaa.
Hänen vartalonsa näytti suurenevan, hänen kasvonsa saivat tavattoman
tarmon ilmeen. Hänen silmänsä olivat kuin valon ja voiman silmät, hänen
huulensa mutisivat hiljaa. Hänen sormiensa kosketuksesta tunsi Helena
ensin sydämentykytystä, ankaraa liikutusta, jopa vastahakoisuutta,
mutta sitten äkillistä rauhaa.
— Nyt menkää rauhassa! määräsi bramiini.
Rouva Ronald nousi. Hän oli kuin jonkinlaisessa hurmiotilassa ja tunsi
omituista kevennystä.
— Minun on hyvä olla, mutisi hän.
— Minun ajatukseni, minun tahtoni pysyvät teidän luonanne niin kauan
kuin se on tarpeellista, kunnes olette parantunut.
— Mitenkä saatte sen tietää?
— Tulen sen tuntemaan, vastasi Cetteradshi yksinkertaisesti.
Rouva Ronald oli kylliksi amerikkalainen ymmärtääkseen, että papin,
yhtä hyvin kuin lääkärinkin, tuli saada korvaus voimastaan ja
taidostaan. Mutta ensimäistä kertaa oli rahan tarjoaminen hänestä
ujostuttavaa. Hän kopeloi pari sekuntia käyntikorttikoteloansa,
otti siitä viidensadan frangin setelin ja pannen sen pöydälle sanoi
häveliäästi:
— Hyväntekemistä varten.
— Se on tapahtuva — vastasi bramiini kevyesti kumartaen.
Sitten soitti hän kelloa ja hindulainen palvelija saapui saattamaan
vierasta ulos. Cetteradshi kohotti uudelleen sormea ja sanoi:
— Rauha olkoon teille nyt ja aina!