Bramiinin tahto oli ihmeellisen suggestion avulla vaikuttanut rouva
Ronaldin sieluun. Se oli vapauttanut hänen ajatuksensa, tehnyt
Sant'Annan muiston voimattomaksi. Sen vaikutus ei ollut ohimenevää,
se ilmeni yhä voimakkaampana, salaperäisesti kehkeytyen. Helena alkoi
tuntea uutta iloa elämisestään, kauneudestaan. Hänen silmänsä kirkastui
jälleen seesteiseksi, hänen kasvonsa avoimiksi, hänen hilpeytensä
luontevaksi. Hän lähetti Doralle kauniita pukuja, tiedusteli kuulumia
hänen pojastaan, mitä hän ei koskaan ennen ollut saattanut tehdä.
Ja tämä kaikki tapahtui ilman vähintäkään väkinäisyyttä hänen
mielenlaatunsa oli yksinkertaisesti muuttunut. Mutta otsallaan
tunsi hän yhä bramiinin kaksi sormea. Joka päivä samalla hetkellä,
jolloin hän oli joutunut kosketuksiin bramiinin kanssa, palasi tämä
järkähtämättömän täsmällisesti hänen mieleensä; Helena tunsi jälleen
hänen katseensa tenhon, tunsi muutaman sekunnin liikutusta ja sen
jälkeen erikoista hyvän tunnetta.
Herra de Limeray huomasi pian tämän muutoksen. Rouva Ronald oli
ilmeisesti jälleen saavuttanut mielensä tasapainon. Hänen kasvonsa
olivat jääneet hieman vakaviksi, mutta niistä oli kadonnut se
pateettinen ilme, joka niin monta kertaa oli ilmaissut hänen
lemmentuskansa. Ja vielä pätevämpi todistus: kun puhuttiin
Sant' Annasta, ei hänen katseensa enää kaihtanut, ei suunpieli
värähtänyt. »Ruhtinas» ajatteli aluksi, vanhan tottumuksensa mukaan:
»Kuka se on?» Hänen epäluulonsa kohdistuivat Willie Greyhin. Hän
huomasi pian tehneensä mielettömän päätelmän. Mitä siis oli nuoressa
amerikattaressa tapahtunut? Oliko hänen paranemisensa aikaansaanut
joku taitava rippi-isä vai jokin suuri pettymys? Hermostuneena, kun
ei osannut arvata, toivoi kreivi, että jokin varomaton sana jonakin
päivänä antaisi hänelle arvoituksen avaimen.
Viikkoa ennen Ronaldien paluuta Amerikkaan esitti kreivi de Limeray,
joka oli ollut heidän luonaan aamiaisella, Helenalle, että he
menisivät katsomaan kansainvälistä maalausnäyttelyä Georges Petit'n
salonkiin. Hänellä oli erikoinen harrastus käydä taidenäyttelyissä
kauniiden naisten kanssa. Castiglionen hotellista Séze-kadulle on
lyhyt matka; he läksivät kulkemaan jalkaisin. Kävellessä alkoi rouva
Ronald kertoa Bodinière'issâ kuukausi sitten kuulemastaan bramiinin
esitelmästä. Jostakin selittämättömästä vaistosta oli hän tähän saakka
siitä vaiennut. Hän kertoi mitä Cetteradshi oli sanonut menneistä
mestareista. Hän kuvasi tämän olentaa ja pukua innolla ja ihailulla,
jotka huvittivat kreiviä, ja kysyi sitten äkkiä, hipaisten juuri sitä
salaisuutta, jota hän ei tahtonut ilmaista, niinkuin naisten ja lasten
tapa on:
— Uskotteko te suggestion voimaan?
— Epäilemättä!... Mehän harjoitamme sitä enemmän tai vähemmän
alinomaisesti toisiimme nähden, joskuspa itsemmekin suhteen. Se
on se kyky, joka luultavasti on valloittajaan ja kansanjohtajat
suurena voimana. Sanotaan, että sen avulla voi parantaa mieli- ja
hermosairaita, mutta parantajia on luullakseni vähän.
— Cetteradshi on ainakin yksi. Hänen katseessaan, hänen sanassaan
on tavaton tenho. Häntä kuunnellessamme olimme kuin hypnotisoituja,
meidän »sydämemme tulivat palaviksi», kuten Raamattu sanoo. Me olisimme
antaneet hänelle kaikki, mitä hän olisi tahtonut, rahamme, tavaramme,
apumme...
— Eikö hän teiltä mitään pyytänyt?
— Ei mitään.
— No, sitä parempi! — sanoi herra de Limeray leikkisällä äänellä. —
Yhtäkaikki, varokaa leikkimistä magnetismilla, suggestiolla ja kaikilla
semmoisilla vaarallisilla ilmiöillä. Jos on olemassa hyviä edustajia,
niin on huonojakin... Muistakaa Edenin opetusta, oi Eeva! — lisäsi
kreivi hienosti hymyillen.
Sézen kadun näyttely saattoi tuskin huvittaa muita kuin taiteilijoita
ja erikoisia asiantuntijoita. Siellä oli vain luonnoksia ja tutkielmia,
jotka palauttivat mieleen suurten ja kuuluisain taulujen syntymistä.
Salissa oli vain vähän väkeä, kun rouva Ronald ja herra de Limeray
saapuivat. Silmäiltyään hiukan ympärilleen kääntyivät he Willie Greyn
pinkoseinämää kohti. Nuoren mestarin värinsävy teki sen jo kaukaa
tunnettavaksi.
— _Titanian hulluus!_ — huudahti kreivi huvitettuna. — Sitä kanaljaa!
minulle hän ei ole milloinkaan puhunut näistä luonnoksista! Hän olisi
voinut luovuttaa ne minulle korvaukseksi itse taulusta, joka suureksi
mielipahakseni pääsi livahtamaan käsistäni... Mutta eikö juuri teidän
veljenne ollut sen ostaja?
Liikutuksen väre karehti nuoren naisen kasvoille.
— Hän sen osti — lahjoittaakseen sen minulle, — vastasi hän omituisesti
naurahtaen. — _Titanian hulluus_ on nyt minulla. Se on minun
pukuhuoneessani.
— Pukuhuoneessanne! sanoi herra de Limeray hämmästyneen näköisenä.
— Hyvässä seurassa, olkaa siitä varma: Leloirien ja Corellien kanssa.
— Peijakas! Te vaatetatte pukuhuonettanne muhkeasti.
— Niin. Kun vietän siellä jokseenkin paljon aikaa, olen sijoittanut
sinne kauniita tauluja. Se viihdyttää silmää; siitä heijastuu aina
hiukan kauneutta...
Herra de Limeray tarkasteli Willie Greyn luonnoksia. Varsinkin
viimeistä, johon hän oli kiinnittänyt katseensa.
— Mestariteos! sanoi hän. Tuossa metsänkolkassa on päivännousun ja
kevään tuntua. Titania on ihana tuolla sammal- ja orvokkivuoteellaan.
Näkee, että hän juuri on herännyt. Aasia kohtaan kääntyneessä katseessa
on juuri semmoista unen ja lemmen hurmiota, joka luo haaveiluja...
Mutta tässähän meillä on heti esimerkki suggestiosta! — huudahti kreivi
kasvot äkillisen keksinnön kirkastamina.
— Esimerkki suggestiosta? toisti rouva Ronald oudostuneena.
— Selvästi! Ja Shakespeare'issa!... Ah, se ei ole hullumpaa!...
He istuivat tauluja vastapäätä oleville tuoleille.
— Ettekö muista? Oberon ja Titania ovat tulleet näkymättöminä
Teseus-ruhtinaan häihin. Kumpikin erikseen oman keijukaissaattueensa
kanssa. He ovat riidassa, kun Titania oli kieltäytynyt luovuttamasta
puolisolleen erästä paashiansa, kaunista intialaista lasta, erään
kuolleen ystävättärensä poikaa. He kohtaavat eräässä metsänkolkassa,
riitelevät, toruvat ja morkkaavat toisiaan, niinkuin tavallinen
inhimillinen aviopari. Titania pysyy kiellossaan: Oberon päättää
suutuksissaan pakottaa hänet rakastamaan alempaa oliota, leijonaa,
sutta tai apinaa, samantekevä... Sivumennen sanoen, kekseliäs kosto!
— Sangen halpamainen, päinvastoin! sanoi Helena. Nöyryyttää naista,
joka teitä vastustaa, onko se miehen työtä?
— No, no, emme me sentään ole niin huonoja. Tosin lähettää Oberon
lähettinsä, Puckin, etsimään erästä pientä lemmenkukkaa, jonka
Cupidon henkäys on punannut. Hän painaa sen Titanian silmille sanoen:
»Sinä heräät, kun joku alhainen olento on lähelläsi. Sinä olet häntä
jumaloiva, ikävöivä, kärsivä hänen vuokseen, olkoonpa se vaikka karhu
tai kissa...» Eikö se ole suggestiota?
— On todella!
— Ja silmänsä avatessaan näkee Titania aasinpäisen tyhmyrin. Tämä
on hänestä jumalaisen kaunis. Hän rakastuu siihen silmittömästi,
Peittää hänet kukkasilla j.n.e... Saadakseen anteeksi hairahduksensa
luovuttaa hän puolisolleen paashin, jota hän ei ollut tahtonut vaihtaa
kuningaskuntaan. Oberon on tyydytetty ja säälistä päättää hän palauttaa
Titanian järkiinsä. Sitä varten painaa hän toista kukkaa, en tiedä
minkälaatuista, hänen silmilleen ja sanoo: »näe, niinkuin näit ennen!»
— Niin ja ylväs keijukaisten kuningatar huomaa rakastaneensa
arvotonta... Titania parka!
— Kenellä meistä ei ole ollut pettymyksiä? Ne ovat tuskallisia, mutta
eivät nöyryyttäviä: tavallisesti omassa itsessämme on ne ominaisuudet,
joita rakastetussa oletamme. Minä olen ainakin kahteenkymmeneen kertaan
lukenut tarinan Titanian hulluudesta, joka on kuin helmi _Kesäyön
unelmassa_. Joka kerta olen siinä löytänyt jotakin uutta, ja nyt löydän
siinä vielä suggestion.
— Sitä siinä on! sanoi rouva Ronald. Se on kumman nykyaikainen!
— Minä uskon todellakin, että ne, joita sanomme mestareiksi, ovat
kirjoittaneet jonkinlaisina meedioina suuren innoituksen vallassa
kirjat, joista ihmiskunnan on otettava selko. Tarvitaan vuosisatoja
niiden ymmärtämiseen. Ne saattavat ihmiskuntaa sen vaelluksen päähän
saakka, sillä niihin sisältyy kaikki filosofia, kaikki sielutiede,
kaikki tiede. Ihminen on tavailemaan tuomittu olio, joka ei täällä
maan päällä opi milloinkaan sujuvasti lukemaan. Me emme ole vielä
ymmärtäneet Raamattua, emme Dantea, emme Shakespeare'iä. Siinä heidän
kuolematon viehätyksensä. Muuten, ensi lukemalla ymmärretty kirja ei
jää eloon... Siitä johtuu mieleeni, rouva Ronald, että olen teille
suuressa kiitollisuuden velassa?
— Tekö minulle?
— Niin... siitä, mitä kerran sanoitte minulle rakkaudesta.
— Ah! Mutta on kumma, etteivät runoilijat ja romaaninkirjoittajat vielä
ole käyttäneet hyväkseen tieteen keksintöä. Sehän voisi antaa heille
niin paljon uusia näkökohtia tässä ikuisessa aiheessa.
— Se on totta. Esimerkiksi rakkauden parantaminen suggestion avulla...
se olisi suurenmoista.
Näistä ilman mitään sivuajatusta lausutuista sanoista sävähtivät rouva
Ronaldin kasvot niin punaisiksi, että kreivi aivan hätkähti. Ja silloin
hän äkkiä ymmärsi. Hänellä oli arvoituksen avain.
— Esimerkiksi, jatkoi hän säälimättä, uhkea valkopukuinen bramiini,
semmoinen kuin teidän Cetteradshinne, laskemassa käsiänsä kauniin
naisen, nykyaikaisen Eevan päälle, karkoittaakseen viettelijän kuvaa:
_Titanian parantuminen_. Mikä ihana taulu! Minä puhun siitä Willie
Greylle. Minä näen sen jo hengessäni.
Helena nousi äkkiä:
— Ja minä näen, että me emme näe mitään, sanoi hän hiukan kuivahkolla
äänellä. Tuossahan on Carrier-Bellense'in tauluja.
Herra de Limeray seurasi rouva Ronaldia vastustelematta. Hän kulki
hänen kanssaan tunnollisesti kautta salin taululta taululle, mutta oli
ilmeisesti hajamielinen. Hän tarkasti Helenaa salassa. Cetteradshi siis
oli aikaansaanut tämän ihmeen! Rouva Ronald oli tunnustanut tunteensa
hänelle! Oli mennyt hänen luokseen hakemaan parannusta! Taulu, jota hän
oli kuvitellut, painui kreivin mieleen.
»Minä saan Titaniani», ajatteli hän.
Ja sitten hän katsellen Helenaa toisti ihastuneena itsekseen:
»Amerikattaret ovat ihmeellisiä, ihmeellisiä!»