Rouva Ronaldin paluu Pariisiin tuotti sangen suurta nautintoa herra
de Limeraylle. Väliajoilla jatkunut kirjeenvaihto oli antanut heidän
suhteilleen viehättävän tuttavallisen luonteen. »Ruhtinas» koetti heti
arvata amerikkalaisen ystävättärensä sydämentilan. Hän ei uskonut
onnettoman rakkauden pitkäaikaisuuteen kauniin naisen sydämessä. Mutta
tuskin oli heidän välillään mainittu kreivi ja kreivitär Sant'Annan
nimi, kun Helenan katseen kaihto ja äänen väri osoitti, ettei hän ollut
saavuttanut takaisin entistä vapaata olentoansa. Vaikka tämä hämmensi
herra de Limerayn teoriaa, ihastutti häntä huomio, että Helena oli
niin syvällinen tunteiltaan. Kreivillä oli tuhat tilaisuutta todeta,
että Helenan ei vielä ollut onnistunut unohtaa. Todellisuudessa näytti
Euroopassa olo olevan hänelle haitallinen. Lyhempi välimatkako hänen ja
Lelon välillä, vaiko Doran kirjeetkö sen vaikuttivat? Mitä hän teki,
mitä puhuikin, hänen ajatuksensa asuivat Roomassa.
Kun hän eräänä iltana palasi teatterista, oli hänen pöydällään suuri,
keltainen Italian postimerkeillä varustettu kirjekuori. Hän otti
sen, tunnusteli ja ja arvaten sisällön avasi vapisevin käsin. Kaksi
valokuvaa, kreivi ja kreivitär Sant'Annan! Hän nakkasi ne luotaan,
mutta paha oli jo tehty. Hän kärsi järjettömästi. Otti kuvat taas
esiin, tarkasteli Doraa ja huomasi hänen ilmeisesti kaunistuneen.
— Niin, hän pystyy vaikka mihin! lausui hän ääneen koomillisesti
suuttuneena ja nakkasi kuvan kauas luotaan.
Sattumalta oli herra Ronald samana aamuna ostanut erinomaisen
suurennuslasin ja unohtanut sen vaimonsa huoneeseen. Helena alkoi
sen avulla tarkastaa Lelon kuvaa. Hänen sydämensä alkoi tykkiä
ankarasti. Hän näki ihan läheltä nuo ihmeelliset silmät, hienon nenän,
puhdaspiirteiset huulet ja niillä hymyn, joka oli kuin hellä pyyntö.
Hän hypähti pystyyn aivan kalpeana ja sisällisten nuhteiden raatelemana
heitti kuvan tuleen. Se sattui putoamaan kasvot häneen päin ja näytti
palaessaan vielä katsovan häntä. Helena oli aivan jähmettynyt kauhusta
ja painoi kylmästä hiestä kosteaa otsaansa nenäliinalla.
— Se on kauheata, kauheata! sanoi hän ääneen.
Tämä välikohtaus järkytti hänen mieltänsä enemmän kuin mikään tapaus
koko tänä kahdenkymmenen kuukauden aikana.
Onni ja parantuminen tulevat kuitenkin usein yhtä odottamatta kuin
onnettomuus ja tauti. Eräänä aamuna Helenan lukiessa Pariisissa
ilmestyvää _New York Heraldin_ painosta sattuivat hänen silmänsä
ilmoitukseen, että samana iltapäivänä bramiini Cetteradshi pitää
Bodinièressä esitelmän »menneiden mestarien vaikutusvoimasta». Jules
Bois, okkultismin innokas ranskalainen saarnaaja, jonka nimi on
hyvin tunnettu Yhdysvalloissa, esittää bramiinin yleisölle. Helena
lähetti heti sanan eräälle amerikkalaiselle ystävättärelleen kutsuen
tätä tulemaan mukaan. Tämä suostui, ja kun molemmat amerikattaret
määräaikana saapuivat Bodinière'iin, onnistui heidän vielä saada hyvät
paikat.
Brahman pappi, nuori ja majesteetillinen mies, astui lavalle Jules
Bois'n ja erään tulkin saattamana. Pitkä, hienosta valkoisesta
silkistä tehty intialainen puku turbaaneineen, kaukaisen idän
lämpimänruskea ihon väri, musta tukka ja ennen kaikkea salaperäistä
hehkua loistavat suuret silmät kiinnittivät huomiota. Koko hänen
olennostaan huokui voimaa, puhtautta, lempeyttä. Hän käveli hetken
katsellen tiukasti kuulijakuntaa ikäänkuin ottaakseen sen valtoihinsa.
Tämä katse teki kaikkiin läsnäoleviin, varsinkin naisiin, huomattavan
vaikutuksen. Kun henkinen kosketus näin oli aikaansaatu, alkoi
Cetteradshi englanninkielellä, jonka hindulainen ääntäminen teki
sangen sopusointuiseksi, puhua »menneistä mestareista», Platonista,
Aristoteleesta, Budhasta, Kristuksesta. Hän vakuutti, että he
eivät olleet jättäneet meidän planeettaamme, että he olivat meidän
ympärillämme eetterissä, jossa henget elävät, suurina näkymättöminä,
että heillä oli alinomaista vaikutusvaltaa meidän kehitykseemme ja
sivistykseemme. Hän vakuutti vielä, että hänellä oli kouraantuntuvia
todistuksia heidän läsnäolostaan ja että heidän ja meidän välillämme
oli keskinäisiä kosketusmahdollisuuksia. Syntyi jännittynyt hiljaisuus.
Kaikki toivoivat kuulevansa ne taikasanat, jotka aukaisevat
haudantakaisuuden portit. Siinä petti bramiini, niinkuin kaikki
muutkin, mutta hän teki sen erinomaisen taidokkaasti. Hän selitti
että mieli päästä yhteyteen mestarien kanssa, täytyy olla korkean
henkisyysasteen saavuttanut monien inkarnatsioiden kautta. Silloin
kuului kuulijakunnan keskuudesta se huokaus, joka ihmisrinnasta
lähtee jokaisen pettyneen toiveen jälkeen. Pettymystä lieventääkseen
lisäsi Cetteradshi, että puhtaalla elämänvaelluksella, alituisella
pyrkimyksellä hyvään voi kuitenkin kiinnittää ylempien olentojen
huomiota puoleensa.
Bramiinin puhe ei sisältänyt Helenalle mitään uutta; mutta jostakin
syystä olivat hänen sanansa vaikuttaneet Helenaan tavattoman
viihdyttävästi. Kun hän puheensa loputtua ilmoitti ottavansa
asunnossaan Boccadorin kadun 4:ssä vastaan niitä, jotka tahtoivat
jotakin erikoista häneltä kysyä, kehoitti Jules Bois yleisöä käyttämään
tilaisuutta hyväkseen. Silkkipukuisen, valkoisen bramiinin rinnalla
teki eurooppalainen, nykyaikaisesti puettu okkultismin apostoli perin
mitättömän vaikutuksen.
Rouva Ronald huomasi heti tämän heikemmyyden syyn:
— Totisesti, sanoi hän ystävättärelleen, tämmöisistä asioista ei voi
puhua. Jos puku ja parta ovat viimeisen eurooppalaismuodin mukaan
leikatut. Täytyy olla ajettu naama, maahan ulottuva viitta... jopa
suorastaan siivet!
— Niin minä olen aina sanonut, vastasi rouva Carrington, joka ihaili
vaatteita, että puku on puoli ihmistä, filosofisella tavallaan.