XXX.

Rakkaus oli antanut rouva Ronaldin samoin kuin Dorankin elämälle toisen

suunnan, ja viimeiset kaksikymmentä kuukautta olivat hänellekin olleet

vilkkaan toiminnan aikaa.

Hänen uskonnonmuutoksensa oli New Yorkin koko hienostossa herättänyt

suurta huomiota. »Kotimaisten Naisten» johtajatar hylännyt Amerikan

episkopaalisen kirkon kääntyäkseen roomalaiskatoliseksi! Se oli

solvaisevaa. Oltiin tosin siksi vapaamielisiä, ettei riistetty

kunniatoimia pois, mutta hänen kääntymisensä loukkasi sitä enemmän,

kun katolilaisuutta pidetään Yhdysvalloissa yleensä irlantilaisuutena

ja köyhien uskontona. Turhamielisyys on sen levenemiselle tavattomana

esteenä. Sinä päivänä, jolloin hienoston kääntymiset tulevat muotiin,

on se melkein voittanut. Siihen mennessä näyttää se kuitenkin edistyvän

jokseenkin ripeästi. Saadaanko se lopullisesti juurtumaan? Uskonnot

ovat niinkuin siemenet: maa, johon ne putoavat, ne joko elvyttää tai

tappaa.

Kun Helena oli palannut kotimaahansa, haastateltiin häntä ja

ahdisteltiin kyselyillä. Hänen oli kestettävä hirvittäviä hyökkäyksiä.

Hänen ystävänsä kummastelivat, että hän oli omaksunut törkeästä

taikauskosta kokoonpannun uskonnon. Hän vastasi heille mahdollisimman

varmalla äänellä, että oli olemassa alempaa ja ylempää katolisuutta

— mistä hän sen keksi, ties Herra! — ja että tämä jälkimäinen, hänen

omaksumansa, oli sangen edistynyt uskonto, tulevaisuuden uskonto.

Apotti de Rovel olisi varmaan tästä selityksestä ollut kummissaan ja

kauhuissaan.

Rouva Ronald ei tosin löytänyt uudesta uskonnostaan sitä täydellistä

rauhaa, jota hän oli toivonut, mutta kyllä suurempaa sisällistä

tyydytystä, ja se saattoi hänet laajaan toimintaan hyväntekeväisyyden

alalla. Hän oli näinä kahtenakymmenenä kuukautena siinä saanut aikaan

niin paljon, että muutamat hänen ystävättärensä väittivät hänen

käyttävän armeliaisuutta keimailun palveluksessa.

Tämä uusi elämä tempasi hänet irti vaarallisista muistoista,

kuitenkaan parantamatta häntä rakkaudesta, jonka hän oli tuonut

mukanaan Euroopasta. Se ei näyttänyt olevan karkoitettavissa: uskonnon

ja hyväntekeväisyyden yhdistetyt voimat olivat olleet voimattomat

poistamaan sitä hänen sydämestään. Kun hän sai kirjeen Roomasta, oli

hän viikkomääriä alakuloisena. Doralla oli tapana kertoa hänelle

kaikki, ja hän teki niin edelleenkin, vaikka ei saanut siihen

yllykettä. Lelon nimi oli joka sivulla eikä tämä nimi ollut kadottanut

salaista voimaansa rouva Ronaldin suhteen. Hän huomasi mielipahakseen,

ettei hän ollutkaan siitä vapautunut. Hän pelkäsi ja toivoi näiden

kirjeiden saapumista. Hän luki ne ensin hätäisesti ikäänkuin ne

olisivat häntä polttaneet, ja tutki ne sitten taas uudelleen ja

uudelleen. Ja hän katsoi murheellisena Willie Greyn taulua, _Titanian

hulluus_, jonka hän oli sijoittanut pukuhuoneensa seinälle. Ei hän

siinä katsonut aasinpäätä, vaan rakastuneen naisparan kasvojen ilmettä.

Hän olisi tahtonut rakastaa samaten, hurmioon antautuen, sokeasti.

Mutta hän tointui pian ja kiitti vilpittömästi Kaitselmusta, joka ei

ollut sallinut hänen langeta hirvittävään kiusaukseen Ouchyssä.

Näinä heikkouden hetkinä Helena turvautui epätoivoissaan mieheensä.

Ja Henrikin hyvyys, hänen henkinen ylemmyytensä ja hänen ruumiillinen

kauneutensa auttoivat häntä mitä tehokkaimmin Sant'Annan kuvan

karkoittamisessa. Hän muisteli ylpein mielin Monte Carlossa sattunutta

välikohtausta — miehekästä tapaa, jolla hän oli kurittanut röyhkeää

ihailijaa. Helena näki hänen uhkean vartalonsa, hänen säihkyvät

silmänsä. Ah! siinä oli oikea mies! Ja hänen mieleensä muistui

turvallisuuden tunne, jota hän oli tuntenut tarttuessaan miehensä

käsivarteen niin monikuukautisen eron jälkeen. Ajatus, ettei hän

enää ollut se rikokseton nainen, joksi Henrik häntä luuli, teki

hänet nöyremmäksi. Hän oli vaatimattomampi, vähemmän käskeväinen

miehensä suhteen ja kunnioitti enemmän tämän työtä. Kun herra Ronald

tuli tapansa mukaan istumaan hänen ihmeellisen peilipöytänsä ääreen

pakinoidakseen ennen päivällistä, ei Helena enää, kuten ennen,

takertunut joutavuuksiin, vaan seurasi häntä niin tarkkaavasti kuin

mahdollista. Ja heidän välillään syntyi mielenkiintoisia keskusteluita.

Helena ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta todistaakseen, että hänen

korkeampi katolisuutensa — jonka keksimisen kunnian hän saattoi

vaatia itsellensä — oli sopusoinnussa tieteen kanssa. Hän teki sen

voitonvarmalla, kekseliäällä tavalla, joka huvitti sanomattomasti herra

Ronaldia. Ja alinomaa johti hän miehensä keskustelemaan rakkaudesta.

Hän tahtoi yhä kuulla tämän selittävän, että se on luonnonvoimaa,

joka vaikuttaa eliöihin samaan tapaan kuin valo. Silloin keskeytti

hän pukeutumisensa viimeistelyn, jäi liikkumattomaksi, kampa tai

untuvatöyhterö kädessään ja kauniit, ruskeat silmät puhujaan

kiintyneinä kuunteli intohimoisen tarkkaavasti, kun toinen selitti

käsitystään elämästä, kaikkeudesta, tieteellistä filosofiaansa, joka

yksin pystyy saavuttamaan totuuden, ja sitä kuullessaan tuli hän

paremmin tietoiseksi siitä, ettei hän ollut muuta kuin jumalaisen

tahdon elävä ilmaus, ja tämä tietoisuus antoi hänelle rauhan, jota

mikään muu ei ollut voinut hänelle antaa.

Herra Ronald puolestaan tunsi vaimoansa kohtaan sitä hurmautunutta

hellyyttä, jota voi tuntea vain sitä kohtaan, jonka on ollut vähällä

menettää. Hän laski vaimossaan tapahtuneen viehättävän muutoksen uuden

uskonnon ansioksi ja siitä kiitollisena saattoi häntä joskus katolisiin

kirkkoihin. Niinpä kaikki se, jonka olisi luullut erottavan Helenaa ja

hänen puolisoansa, joutuikin yhdistämään heitä kiinteämmin ja syvemmin.

Mutta kuten Dora oli sanonut markiisi Vergalle, herra Ronald oli

lähetetty Pariisiin edustamaan Yhdysvaltoja kansainvälisessä

kemistikongressissa. Helena oli tullut häntä saattamaan, ja he olivat

jälleen asettuneet asumaan Castiglionen hotelliin.

Rakkauteen tai tuskaan liittyvien paikkojen jälleen näkeminen voi

säälimättömästi herättää nämä eleille. Rouva Ronald havaitsi sen sangen

pian, kun hän vartavasten lähti kulkemaan samoja paikkoja, missä

Sant'Anna ensi kertaa oli ruvennut häntä seuraamaan. Mutta kesken tätä

kulkuansa muisti hän Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarin,

osti sylyksen kukkia ja ajoi sinne.

Siellä alttarin ääressä rukoiltuansa tunsi hän kuitenkin tyyntyvänsä ja

lausui itsekseen liikuttavan luottavasti:

»Lopulta kaikki vielä kääntyy hyväksi!»

Voittoisa nainen · 第 36 / 42 题