Rakkaus oli antanut rouva Ronaldin samoin kuin Dorankin elämälle toisen
suunnan, ja viimeiset kaksikymmentä kuukautta olivat hänellekin olleet
vilkkaan toiminnan aikaa.
Hänen uskonnonmuutoksensa oli New Yorkin koko hienostossa herättänyt
suurta huomiota. »Kotimaisten Naisten» johtajatar hylännyt Amerikan
episkopaalisen kirkon kääntyäkseen roomalaiskatoliseksi! Se oli
solvaisevaa. Oltiin tosin siksi vapaamielisiä, ettei riistetty
kunniatoimia pois, mutta hänen kääntymisensä loukkasi sitä enemmän,
kun katolilaisuutta pidetään Yhdysvalloissa yleensä irlantilaisuutena
ja köyhien uskontona. Turhamielisyys on sen levenemiselle tavattomana
esteenä. Sinä päivänä, jolloin hienoston kääntymiset tulevat muotiin,
on se melkein voittanut. Siihen mennessä näyttää se kuitenkin edistyvän
jokseenkin ripeästi. Saadaanko se lopullisesti juurtumaan? Uskonnot
ovat niinkuin siemenet: maa, johon ne putoavat, ne joko elvyttää tai
tappaa.
Kun Helena oli palannut kotimaahansa, haastateltiin häntä ja
ahdisteltiin kyselyillä. Hänen oli kestettävä hirvittäviä hyökkäyksiä.
Hänen ystävänsä kummastelivat, että hän oli omaksunut törkeästä
taikauskosta kokoonpannun uskonnon. Hän vastasi heille mahdollisimman
varmalla äänellä, että oli olemassa alempaa ja ylempää katolisuutta
— mistä hän sen keksi, ties Herra! — ja että tämä jälkimäinen, hänen
omaksumansa, oli sangen edistynyt uskonto, tulevaisuuden uskonto.
Apotti de Rovel olisi varmaan tästä selityksestä ollut kummissaan ja
kauhuissaan.
Rouva Ronald ei tosin löytänyt uudesta uskonnostaan sitä täydellistä
rauhaa, jota hän oli toivonut, mutta kyllä suurempaa sisällistä
tyydytystä, ja se saattoi hänet laajaan toimintaan hyväntekeväisyyden
alalla. Hän oli näinä kahtenakymmenenä kuukautena siinä saanut aikaan
niin paljon, että muutamat hänen ystävättärensä väittivät hänen
käyttävän armeliaisuutta keimailun palveluksessa.
Tämä uusi elämä tempasi hänet irti vaarallisista muistoista,
kuitenkaan parantamatta häntä rakkaudesta, jonka hän oli tuonut
mukanaan Euroopasta. Se ei näyttänyt olevan karkoitettavissa: uskonnon
ja hyväntekeväisyyden yhdistetyt voimat olivat olleet voimattomat
poistamaan sitä hänen sydämestään. Kun hän sai kirjeen Roomasta, oli
hän viikkomääriä alakuloisena. Doralla oli tapana kertoa hänelle
kaikki, ja hän teki niin edelleenkin, vaikka ei saanut siihen
yllykettä. Lelon nimi oli joka sivulla eikä tämä nimi ollut kadottanut
salaista voimaansa rouva Ronaldin suhteen. Hän huomasi mielipahakseen,
ettei hän ollutkaan siitä vapautunut. Hän pelkäsi ja toivoi näiden
kirjeiden saapumista. Hän luki ne ensin hätäisesti ikäänkuin ne
olisivat häntä polttaneet, ja tutki ne sitten taas uudelleen ja
uudelleen. Ja hän katsoi murheellisena Willie Greyn taulua, _Titanian
hulluus_, jonka hän oli sijoittanut pukuhuoneensa seinälle. Ei hän
siinä katsonut aasinpäätä, vaan rakastuneen naisparan kasvojen ilmettä.
Hän olisi tahtonut rakastaa samaten, hurmioon antautuen, sokeasti.
Mutta hän tointui pian ja kiitti vilpittömästi Kaitselmusta, joka ei
ollut sallinut hänen langeta hirvittävään kiusaukseen Ouchyssä.
Näinä heikkouden hetkinä Helena turvautui epätoivoissaan mieheensä.
Ja Henrikin hyvyys, hänen henkinen ylemmyytensä ja hänen ruumiillinen
kauneutensa auttoivat häntä mitä tehokkaimmin Sant'Annan kuvan
karkoittamisessa. Hän muisteli ylpein mielin Monte Carlossa sattunutta
välikohtausta — miehekästä tapaa, jolla hän oli kurittanut röyhkeää
ihailijaa. Helena näki hänen uhkean vartalonsa, hänen säihkyvät
silmänsä. Ah! siinä oli oikea mies! Ja hänen mieleensä muistui
turvallisuuden tunne, jota hän oli tuntenut tarttuessaan miehensä
käsivarteen niin monikuukautisen eron jälkeen. Ajatus, ettei hän
enää ollut se rikokseton nainen, joksi Henrik häntä luuli, teki
hänet nöyremmäksi. Hän oli vaatimattomampi, vähemmän käskeväinen
miehensä suhteen ja kunnioitti enemmän tämän työtä. Kun herra Ronald
tuli tapansa mukaan istumaan hänen ihmeellisen peilipöytänsä ääreen
pakinoidakseen ennen päivällistä, ei Helena enää, kuten ennen,
takertunut joutavuuksiin, vaan seurasi häntä niin tarkkaavasti kuin
mahdollista. Ja heidän välillään syntyi mielenkiintoisia keskusteluita.
Helena ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta todistaakseen, että hänen
korkeampi katolisuutensa — jonka keksimisen kunnian hän saattoi
vaatia itsellensä — oli sopusoinnussa tieteen kanssa. Hän teki sen
voitonvarmalla, kekseliäällä tavalla, joka huvitti sanomattomasti herra
Ronaldia. Ja alinomaa johti hän miehensä keskustelemaan rakkaudesta.
Hän tahtoi yhä kuulla tämän selittävän, että se on luonnonvoimaa,
joka vaikuttaa eliöihin samaan tapaan kuin valo. Silloin keskeytti
hän pukeutumisensa viimeistelyn, jäi liikkumattomaksi, kampa tai
untuvatöyhterö kädessään ja kauniit, ruskeat silmät puhujaan
kiintyneinä kuunteli intohimoisen tarkkaavasti, kun toinen selitti
käsitystään elämästä, kaikkeudesta, tieteellistä filosofiaansa, joka
yksin pystyy saavuttamaan totuuden, ja sitä kuullessaan tuli hän
paremmin tietoiseksi siitä, ettei hän ollut muuta kuin jumalaisen
tahdon elävä ilmaus, ja tämä tietoisuus antoi hänelle rauhan, jota
mikään muu ei ollut voinut hänelle antaa.
Herra Ronald puolestaan tunsi vaimoansa kohtaan sitä hurmautunutta
hellyyttä, jota voi tuntea vain sitä kohtaan, jonka on ollut vähällä
menettää. Hän laski vaimossaan tapahtuneen viehättävän muutoksen uuden
uskonnon ansioksi ja siitä kiitollisena saattoi häntä joskus katolisiin
kirkkoihin. Niinpä kaikki se, jonka olisi luullut erottavan Helenaa ja
hänen puolisoansa, joutuikin yhdistämään heitä kiinteämmin ja syvemmin.
Mutta kuten Dora oli sanonut markiisi Vergalle, herra Ronald oli
lähetetty Pariisiin edustamaan Yhdysvaltoja kansainvälisessä
kemistikongressissa. Helena oli tullut häntä saattamaan, ja he olivat
jälleen asettuneet asumaan Castiglionen hotelliin.
Rakkauteen tai tuskaan liittyvien paikkojen jälleen näkeminen voi
säälimättömästi herättää nämä eleille. Rouva Ronald havaitsi sen sangen
pian, kun hän vartavasten lähti kulkemaan samoja paikkoja, missä
Sant'Anna ensi kertaa oli ruvennut häntä seuraamaan. Mutta kesken tätä
kulkuansa muisti hän Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarin,
osti sylyksen kukkia ja ajoi sinne.
Siellä alttarin ääressä rukoiltuansa tunsi hän kuitenkin tyyntyvänsä ja
lausui itsekseen liikuttavan luottavasti:
»Lopulta kaikki vielä kääntyy hyväksi!»