— Puolisona moitin. Vaimolla ei ole oikeutta ryhtyä sellaisiin
alotteihin. Nyt tulee Lelo vastustusvaistosta astumaan askeleen taapäin
rauhoittaakseen omaisiansa.
— Vähät siitä, minä olen saanut pienen hyvitykseni. Ja huomenna tietää
koko maailma mitä puoluetta me olemme.
— Niin, mutta muistakaa sananpartta: hiljaa hyvää tulee!
Kun vihdoin kello yhden aikana aamulla viimeiset vieraat olivat
poistuneet, antoi Dora viimeiset määräyksensä ja meni tapaamaan
miestänsä, joka tänä iltana ei ollut tuntenut tarvetta mennä
haukkaamaan raitista ilmaa.
Tullessaan pieneen saliin, missä Lelo odotti häntä uunin edessä synkän
näköisenä, naurahti hän hermostuneesti ja meni sitten hänen luokseen,
kumarsi päätään kädet ristissä otsallansa ja sanoi:
— Älä lyö minua kuoliaaksi!
Hän oli tässä asennossa niin lystikkään näköinen, että Lelon oli vaikea
pidättää hymyä.
— Minä olen tehnyt väärin, lisäsi Dora sitten suoristautuen.
— Ah! sinä olet niin armollinen, että myönnät sen!
— Olen, kun omatuntoni on sen minulle sanonut... vaikka liian myöhään.
Halu kostaa sinun eilinen tylyytesi sai vietellyksi minut... ja se
toivoni, että näkisin sinut italialaisena.
— Italialaisena! — toisti Lelo avaten silmänsä selälleen. — Ja mitä
minä sitten muka olen?
— Roomalainen. Sinun sukusi on roomalainen; sillä on uskonto, mutta ei
isänmaata. Isänmaa on lippu eikä kirkko.
Sant'Anna oli kuin puulla päähän lyöty.
— Ei vähät mitänä!
— Se on totuus. Sinun pojastasi tulee kuitenkin joka tapauksessa
italialainen; ethän sinä voi olla toista leiriä kuin hän.
Kreivi kehräsi hermostuneena viiksiänsä. Kreivitär jatkoi:
— Minä en moiti sinun omaisiasi...
— Sinä olet sangen armollinen!
— Minä en heitä moiti — jatkoi Dora hämmentymättä — sillä he tuskin
saattavat ajatella toisin kuin ajattelevat; mutta he yrittävät vetää
sinua takaisin Vatikaaniin ja se raivostuttaa minua.
— Sinua raivostuttaa se, että minä en kuulu hovipuolueeseen. Sinä et
niinkään välitä minun tulemisestani seremoniamestariksi kuin että
itse pääsisit kuningattaren hovirouvaksi. Te amerikattaret olette
kyllääntymättömiä. Ennen pitkää vaadit minua käyttämään napolilaista
ruhtinasnimeä, joka kuuluu meidän suvullemme.
— En, en milloinkaan. En ole toki niin typerä, että tahtoisin vaihtaa
ihanan historiallisen Sant'Annan nimen toiseen, jota kukaan ei koskaan
ole Roomassa kuullut. Ja muuten suljettu kruunu minua tympäisee.
— Se on toki hyvä!... Ja nyt olkaamme valkoisia... valkoisia! — toisti
kreivi raivokkaana — sinä olet sen julistanut, ja minä en sinun tekoasi
peruuta: se saa sinulle riittää... Mutta niin kauan kuin äitini elää,
on meidän kartettava valtiollisia mielenosoituksia. Minä en tahdo
häntä tämän enempää loukata enkä kiusata. Sinä pidät sitä moitittavana
tunteiluna: mutta semmoinen tunteilu kuuluu kerta kaikkiaan minun
latinalaiseen luonteeseeni, ja minä pyydän sinua muistamaan sitä
vastaisen varalta. Huomenna tulevat nuo kirotut sanomalehdet
kuuluttamaan sinun valkoista ateriaasi, toiset minua kiitellen, toiset
häväisten. Siinä kaikki, mitä olet voittanut!
— Minä en tullut ajatelleeksi sitä seurausta, sanoi Dora hämillään, —
olen pahoillani...
— Ei, sitä et tullut ajatelleeksi. Jos ylimalkaan on harkitsevia
naisia, niin on niitä sangen vähän, ja sinä et totisesti kuulu
niihin!... Teidän olisi pitänyt tietää, että Vanhan Maailman ihmisiä
ja oloja ei käsitellä niin vapaasti. Roomaa ei rakennettu päivässä,
sanoo sananlasku, eikä sitä yhdessä päivässä hävitetäkään, ei edes
amerikatarten voimalla —
— Mutta eihän tämä lopultakaan ole niin kovin suuri onnettomuus, sanoi
Dora hiukan kärsimättömänä. — On aina kunniakasta rohjeta tunnustaa
kantansa.
— Kun se on välttämätöntä, kyllä... mutta kun se ei tuota muuta kuin
ikävyyksiä, niin se on typerää.
Kreivitär kietoi käsivartensa miehensä kaulaan.
— No, Lelo, etkö jo ole moittinut minua riittävästi! Nyt voit olla
tyytyväinen.
Nuori nainen oli siinä miehensä edessä sangen kaunis sulavassa
puvussaan, kukkatuoksuisena, hehkuvin poskin, pitkien ripsien välistä
kiiluvin silmin. Sant'Anna käänsi katseensa pois karttaakseen tämän
nuoruuden ja sirouden viettelystä, yrittipä irroittautua syleilystäkin,
mutta kreivitär ei hellittänyt ja kylläkin tavattomasta mielijohteesta
— jos ajattelee entistä neiti Carrollia — sanoi hän:
— Mennään katsomaan pikkupojua!
Ja äkkiä leppyneenä, kasvot heltyneinä poikaansa ajatellessa, kreivi
seurasi vastustamatta.