Yleensä tunnetaan italialaisia vähän ja huonosti. Heitä luullaan
kiivaiksi, intohimoisiksi, helposti syttyviksi ja petollisiksi. Se on
suuri erehdys. Tuli, joka vilkastuttaa heidän silmiään ja eleitään ja
värittää heidän huuliaan, on vain pintapuolista. He ovat kylmäjärkisiä,
laskevia, varovia intohimoisine eleineen, heikkoja voimasanoineen,
itsekkäitä hyvyyden ja alttiuden ilmeineen. Heidän kielensä, jonka
luulisi olevan vain kitaraa varten luotu, on päinvastoin ankaraa,
ylhää, vaikeaa taivutella. Se ei sovellu pakinointiin eikä romaaniin,
mutta se on mainio runouden ja filosofian väline. Italian rotu ja
kieli ovat säilyttäneet kauan klassillisen sopusoinnun ja jäykkyyden.
Vihdoin on niiden kehkeytyminen alkanut; ja tämä kehkeytyminen, jota
jälleen saavutettu vapaus on edistänyt, näyttää kasvavan sivistyksen ja
ulkomaisten avioliittojen avulla, viittaavaan loistavaan tulevaisuuteen.
Italialaisilla ja ranskalaisilla on tosin ollut sama äiti, mutta
ei samaa isää. Italialaiset ovat latinalaisen rodun vanhempia ja
laillisia poikia; se on antanut heille kauneutensa, eleittensä
ylevyyden, naisellisen viehkeytensä. Sitten raiskasivat barbaarit
taistelutantereilla jaloa naista ja tästä raiskauksesta ovat
ranskalaiset syntyneet. Gallialaiset ja frankkilaiset ovat jättäneet
heihin leimansa, jotakin unelmistaan, älystään; he antoivat heille
notkean ruumiin, töykeät, säännöttömät piirteet, joita sentään
äidin sielu jalostaa ja henkevöittää. Tämä velipuolisuus selittää
sen salaisen vastakohtaisuuden, joka on olemassa molempien kansojen
välillä, heidän kinansa, heidän sovintonsa, vihan ja hellyyden
puuskansa. Heidän luonteittensa perinnäinen erilaisuus on varsinkin
huomattavissa rakkaudessa ja avioliitossa. Amerikattarille on
uskonkappale, että italialainen on ulkomaalaiselle parempi puoliso
kuin ranskalainen, ja se on kiistämätöntä. Hänen luontonsa, vaikka
hienostunut, on paljoa yksinkertaisempi. Aviollisessa elämässään
hän ei tarvitse taidetta, mielikuvitelmia, ihanteellisuutta.
Hän tahtoo, että hänen vaimonsa on sievä, antaa hänelle lapsia,
rajoittaa mahdollisimman vähän hänen vapauttaan, ei rasita häntä
tunteilemisella ja säästää hänen hermojansa. Kuten markiisitar Verga
oli sanonut, on hän uskoton, mutta luotettava. Jos joku hyvä tilaisuus
sattuu, hän katsoo jo miesarvonsa vaativan siihen tarttumista: se
on vain ulkopinnan uskottomuutta ja hänen ulkopintansa on hyvin
arkatunteinen. Hän harrastaa erikoisesti anglosaksilaista rotua:
salatusta valintavaistosta etsii hän englannitarta ja amerikatarta.
Nämä puolestaan tuntevat vastustamatonta vetovoimaa italialaiseen.
Tottuneina toimen miehiin ihastuvat he ihmeen helposti tuohon laiskaan
ja unelmoivaan olentoon. He eivät häntä ymmärrä, mutta he rakastavat
häntä sitä suuremmin kuvitteluin. Niin oli Dorankin laita. Hänen
puolisonsa oli hänelle elävä arvoitus, joka kiinnitti hänen mieltänsä,
vimmastutti ja hurmasi häntä.
Hän ei ollut kerskunut sanoessaan markiisi Vergalle valavansa öljyä
heidän aviovaunujensa pyöriin. Hän oli oppinut punnitsemaan sanojansa,
lieventämään äkkipikaisuuttansa. Rouva Carroll, joka tunsi hänen
luonteensa, ei ollut kummastuksestaan tointua. Avioliittoonsa saakka
oli Dora todellakin ajatellut vain itseänsä; nyt hän unohti itsensä
eikä se tuntunut hänestä edes katkeralta. Lelo oli tullut hänen
ainoaksi huoltonsa kohteeksi; Dora ajatteli vain hänen nautintoansa,
eikä omaansa. Hän näki sangen selkeästi miehensä puutteet ja
heikkoudet, mutta luki ne hänen kasvatuksensa syyksi. Hän piti hänen
perhettänsä vastuunalaisena hänen huonosta tuulestaan, pienestä
vilpistään, itsepäisyydestään. Tätä perhettä, yksinomaan sitä vastaan
kohdistui nuoren naisen suuttumus... Anoppiaan ja kälyään hän soimasi
tämänkin illan myrskyisestä päättymisestä, kun hän raivosta vapisevin
sormin riisuutui ja toisti:
— Vai niin ovat asiat!... No hyvä, saammehan nähdä!
Miehelle on yleensä ihmeteltävän helppoa unohtaa tekemänsä vääryydet.
Italialainen osaa ne korjata paremmin kuin kukaan; hän on siinä
mestari. Seuraavana aamuna saapui Lelo kasvot hyväntuulisuutta
säteilevinä ja ehdotti, että he iltapäivällä lähtisivät ajelemaan
phaeton-vaunuilla. Tämä oli Doran suurimpia nautintoja. Hän ei
rohjennut rangaista itseänsä kieltäytymällä: hän suostui mutta täysin
arvokkaasti välinpitämättömän näköisenä. Hän oli muuten yöllä keksinyt
loistavan ajatuksen, josta hän nautti jo ennakolta.
Samana iltana oli heillä päivälliskutsut Yhdysvaltain lähettilään
kunniaksi. Kutsumakirjeet oli lähetetty jo viikkoa ennen. Näillä
päivällisillä, joille oli kutsuttu diplomaattikunnan jäsenet,
roomalaisia, hänen lankonsa ja kälynsä, tulisivat kaikki
pöytäkoristukset olemaan valkoisia. Valkoisia! Aivan valkoisia! Se oli
se loistava ajatus, joka yöllä oli hänen päähänsä pälkähtänyt. Ah!
hänen miestään yritettiin johtaa takaisin mustaan puolueeseen! Hyvä on!
Hän tekee valtiokaappauksen ja leimaa lopullisesti hänen puoluevärinsä!
Mikä voitto ja kosto! Tämä ajatus ylläpiti koko päivän vahingonilon
kiiltoa hänen silmissään. Hän pyysi Lelon uskomaan koko järjestelyn
hänen haltuunsa; hän halusi nähdä, selitti hän, eikö hän voisi hyvin
suoriutua semmoisesta tehtävästä yksin. Lelo ei saisi ennakolta mitään
nähdä eikä kysyä. Lelo lupasi hilpeästi, ettei hän kuule eikä kurkista.
Sattuma edisti Doran suunnitelmaa. Aamiaisen aikana sai kreivi
sähkösanoman Frascatista, kilpa-ajotallinsa hoitajalta, että hänen
mielihevosensa oli sairas. Hän lähti heti matkaan eläinlääkäri
mukanaan. Kaikki kukat, jotka kreivitär oli tilannut, saapuivat
iltapäivällä ja hän vietti suljettujen ovien takana tuntimääriä pöytää
koristellen. Ja nautti ennakolta vaikutelmasta, minkä tämä kepponen
tekisi hänen lankoonsa, kälyynsä ja... puolisoonsa. Puolisoonsa!
Niin, se puoli asiaa ei hänelle tuottanut ehjää nautintoa. Kenties
hän suuttuisi? Hän ymmärsi äkkiä tekonsa koko kavaluuden. Hetken hän
jo katui, ajatellen kardinaalia, joka varmaan sitä paheksuisi, mutta
kohautti sitten olkapäitään. »Vähät kaikesta! Kerran kuitenkin täytyy
antaa asianmukainen opetus kaikille Sant' Annoille ja näyttää, mitä
ainesta amerikatar on!»
Lelo palasi Frascatista niin myöhään, että hän parahiksi ehti pukeutua.
Kello kahdeksan olivat kaikki vieraat koolla salissa. Kun palvelija
oli ilmoittanut päivällisen valmiiksi, tarjosi kreivi käsivartensa
Yhdysvaltain lähettilään puolisolle. Tullessaan ruokasalin kynnykselle
sattuivat hänen silmänsä suurenmoisesti koristettuun pöytään. Hän
kalpeni äkkiä ja puri huultaan saadakseen hillityksi suuttumuksen,
joka kiehahti hänessä. Valkoiset päivälliset!... Hänen vaimonsa oli
uskaltanut!... Ei kukaan voinut siitä erehtyä. Istuutuessaan vastapäätä
puolisoansa kohtasi Dora puolisonsa kiiluvan katseen: hän kesti
sen ilman uhmailua ja ilman heikkoutta, puristaen hiukan huuliansa
karaistakseen itseänsä. Kääntäen sitten päänsä herttua ja herttuatar
Avellinaan päin näki hän suureksi tyydytyksekseen näiden olevan
kiihdyksissään ja myrtyneenä.
Donna Pia tointui pian ja katsellen pöytää lausui ajattelemattomasti:
— Niinhän nämä ovat kuin kihlajaispäivälliset!
— Pikemminkin valtiolliset! vastasi kreivitär. Valkoinen on paikallaan,
kun saa kunnian vastaanottaa Italian kuninkaan luona olevan lähettilään
— lisäsi hän hymyillen maanmiehelleen.
— Ah! se on totta! Minä olin sen unohtanut! sanoi herttuatar ylhäisen
ylimielisesti. Se oli hyvin sievä ajatus.
— Eikö ollutkin? sanoi Dora mitä viattomimman näköisenä. Minua
ilahuttaa, että se teitä miellyttää.
Seurassa olevat roomalaiset yksin tunsivat sen katkeran
vihamielisyyden, joka näiden herttaisten sanojen alla piili. Hetkinen
tuntuikin ilmassa näiden molempain nuorten naisten vihollisuuden
synnyttämää outoa kylmyyttä. Mutta kreivitär sai hilpeällä mielellään
sen nopeasti haihtumaan ja aterian kestäessä onnistui hänen karttaa
kaikkea, mikä olisi saattanut jälleen seestynyttä mielialaa samentaa.
Päivällisten jälkeen oli määrä kokoontua kuulemaan musiikkia. Mutta
heti kahvin jälkeen poistuivat herttua ja herttuatar Avellina, kun
muka olivat vielä lupautuneet muualle. Ei kukaan läsnäolijoista jäänyt
muuhun käsitykseen kuin että tämä oli yksinkertaisesti valtiollinen
vastalause.
Markiisi Verga oli kuitenkin ainoa, joka aavisti koko totuuden.
Uteliaana toteamaan, oliko hän arvannut oikein, käytti hän sopivaa
hetkeä ja sanoi kreiville:
— Mikä mainio ajatus sinulla olikaan antaa valkoiset päivälliset!
— Oletko sitä mieltä?... Voit onnitella vaimoani, sillä ajatus
on hänen, se sinun olisi pitänyt arvatakin. Minulle se on ollut
täydellinen yllätys.
— Ah, ajatus ei ole hullumpi! Ei ollenkaan! huudahti markiisi nauraen.
— Minusta päinvastoin on! — sanoi Sant'Anna. — Noilla amerikattarilla
on piru mielessään!
— Kenelle sitä sanotkaan!... Mutta siinä on kreivitär kuitenkin tehnyt
sinulle palveluksen, ilmaisten sinun kantasi todellisen värin. Tämä
tukkii niiden suun, jotka väittävät sinun pysyttelevän odottavalla
kannalla siltä varalta, että enosi valittaisiin paaviksi.
Lelon kasvoilla välähti halveksumisen ilme.
— Tyhmyrit! Ne tuntevat minua huonosti. Jos minun enoni paaviksi
tultuaan noudattaisi edeltäjäinsä politiikkaa, niin pyrkisin minä heti
johonkin toimeen hovissa osoittaakseni uskollisuuttani Italiaa kohtaan:
sillä minä olen italialainen... Aduan tappion jälkeen olen tuntenut sen
joka säikeessäni, lisäsi hän katsoen synkästi maahan.
— Sitä en epäile. Toistaiseksi pidetään näitä Yhdysvaltain lähettilään
kunniaksi annettuja valkoisia päivällisiä rohkeana aloitteena. Älä
yritäkään sitä kieltää.
— Kun sitä en tee, tapahtuu se vain kunnioituksesta omaa itseäni
kohtaan. Dora ansaitsisi läksytyksen.
Tämän keskustelun aikana, jonka aiheen hän arvasi, oli Dora levottomana
pälyillyt herransa ja miehensä kasvojen ilmeitä eikä tuntenut itseään
oikein turvalliseksi. Muutamaa minuuttia myöhemmin pääsi markiisi
puhelemaan hänen kanssaan kahden ja sanoi hymyillen:
— Ah, kreivitär! kreivitär! liian nopeaa vauhtia!
— Moititteko minua?