Kaksikymmentä kuukautta on kulunut. Nämä kaksikymmentä kuukautta olivat
Dora Sant'Annan elämässä tavatonta toimeliaisuuden aikaa.
Aluksi häämatka ja sen kaksi pysäyspaikkaa: ensin Fontainebleau; toinen
St. Moritz; sitten paluu Italiaan ja asettuen Frascatin ruhtinaalliseen
huvilaan, jossa Lelo oli syntynyt. Nuori vaimo tapasi suurenmoisen
asunnon, Jul. Romainin maalaaman taulukokoelman, harvinaisilla
marmoreilla silattuja saleja, mutta mukavuuden puute tuntui hänestä
jäätävältä. Hänen taiteellinen aistinsa ei ollut erikoisen kehittynyt.
Onko vanhojen esineiden harrastus kuten väitetään, rappeutumisen
merkki? Doralla ei sitä ainakaan ollut: hän harrasti yksinomaisesti
vain kaikkea uudenaikaista. Seiniä peittävät gobeliinit, kallisarvoiset
kokoelmat, italialaiset lippaat jättivät hänet kylmäksi. Hän olisi
pitänyt mukavia kamareja, hyvin varustettuja kylpyhuoneita kaikkia
näitä kullattuja saleja parempana. Hän ryhtyi työhön ja muutamassa
päivässä oli hän sieltä täältä haalittujen huonekalujen, ullakolta
löydettyjen esineiden avulla järjestänyt asuttavamman, lämpimämmältä
vaikuttavan huoneiston.
Lokakuussa vei Lelo hänet äitinsä luo Soraan, Umbriaan. Tämän
vierailun ajatus oli häntä rasittanut kuin painajainen. Hän saapui
lujasti päättäneenä olla herttainen, koettaa voittaa uusien
omaistensa suosiota. Hän kohtasi niin jäykkää vihollisuutta, ettei
hänen kiltteytensä olisi voinut sitä poistaa. Kreivitär Sant'Annan
vastaanotto oli kohteliasta, mutta masentavan kylmää. Herttuatar
Avellina hänen kälynsä osoitti hänelle jonkinlaista suojelevaa
ystävyyttä, joka kävi hänen hermoilleen. Ensi hetkestä herätti
vaikutelma, että hän ei miellyttänyt, hänessä vaarallista ärtymystä:
uhmallakin esitti hän uudenaikaisuuttaan, näytti luonteensa huonoimpia
puolia ja sai aikaan, että suvun kesken yhä enemmän sääliteltiin Lelon
huonoa vaalia.
Kun vuokralaisia, jotka asuivat Sant'Annan palatsin ensimäisessä
kerroksessa ei voitu saada muuttamaan, vuokrasi nuori pari Bocca di
Leone-kadun varrelta Fardellin palatsin, joka oli enemmän rahamies-
kuin ruhtinaspalatsi, mutta loistavasti kalustettu ja varustettu
suurenmoisella kasvihuoneella, joka herätti emäntien kateutta.
Huolimatta näennäisestä hutiloimisestaan oli rouva Vergalla todella
suuri järjestyskyky. Hän tunsi Rooman ylhäisön perinpohjin ja antoi
ystävättärelleen hyödyllisiä neuvoja. Dora saikin pian kokoon
miellyttävän seurapiirin. Jotta italialainen alkaisi säännöllisesti
käydä jossakin talossa, on emännän oltava herttainen, symmpaattinen ja
pöyhkeilemätön; nuorella amerikattarella oli kaikki nämä ominaisuudet
ja lisäksi oli hän hauska, omaperäinen, hänellä oli ihmeen kauniit
silmät ja luonteva käytös: kaikki Lelon ystävät kiittelivät häntä
pilviin saakka. Paljon vähemmän menestystä oli hänellä naisten
piirissä. Paremman puutteessa arvostelivat he säälimättömästi hänen
äkkinäisiä eleitänsä, hänen liian äänekästä puhetapaansa, hänen
piittaamattomuuttaan muodoista. Omasta puolestaan ei hänkään tuntenut
mitään myötätuntoa italiattaria kohtaan. Hän ei saattanut ensinkään
heitä ymmärtää. Heidän synnynnäinen viehkeytensä herätti hänessä
epämääräistä levottomuutta. Hänen oli helppo sanoa olevansa heitä
edellä opissa ja elämän ymmärryksessä, mutta hän tunsi heissä salaista
voimaa, jota hän ei osannut määritellä, joka häntä salassa huolestutti
ja peloitti. Pakotettuna seurustelemaan kälynsä kanssa joutui hän
tämän luona kosketuksiin mustan seurapiirin kanssa. Siellä kohtasi hän
suurta kohteliaisuutta ja herttaisuutta; hänelle osoitettiin erikoista
hyväntahtoisuutta, mairittelevaa huomaavaisuutta, mutta hän vainusi sen
syyn ja pysytteli puolustuskannalla.
Vaikka Dora koetti näyttää täydellisesti viihtyvänsä tässä
roomalaisessa ympäristössä, tunsi hän siinä jonkinlaista
painostusta, vapauden kaihoa, eli kuten hän sanoi, tarvetta saada
»venyttää itseään». Hän oli onnellinen, kun hänen äitinsä oli hänen
lähettyvillään: rouva Carroll ei ollut palannut Amerikkaan; hänellä
oli huoneisto Quirinal-hotellissa. Dora kävi häntä tervehtimässä joka
päivä; se oli hänen aamukävelynsä päämäärä. Iltapäivisinkin saapui hän
usein äitinsä jokapäiväisiin vastaanottoihin, keskelle sikermää vanhoja
amerikkalaisia neitejä ja rouvia, jotka muinoin olivat häntä hylkineet
ja nyt kävivät lepyttelemässä. Rouva Carroll oli mitä parhaissa
väleissä vävynsä kanssa. Tällä oli aina sanottavana hänelle sieviä
sanoja, hienoja huomaavaisuuksia, ja hän puolestaan siitä kiitollisena
oli hukuttaa nuoren parin lahjoihin.
Doran ja kreivitär Sant'Annan välit eivät olleet yhtä sydämelliset.
Heidän molemminpuolinen vihollisuutensa ilmeni kaikessa: oleellisessa
ja olemattomassa. Doran puolison sukulaiset olivat, totta puhuen,
ainoana pilvenä nuoren kreivittären elämässä. Hänen oli kuitenkin
onnistunut, kuten oli päättänyt, valloittaa puolelleen kardinaali.
Doran isä, joka oli ollut etevä biljardinpelaaja, oli opettanut hänelle
tämän taidon heti kun hänen pienet kätensä pystyivät työntämään
kepillä palloa. Hänestä oli tullut sangen taitava biljardinpelaaja.
Ja tämä taito auttoi häntä suuresti Hänen Korkea-arvoisuutensa
suosion saavuttamisessa. Kardinaali Salvoni harrasti näet myöskin
biljardipeliä: hän oli hämmästynyt ja ihastunut tavatessaan nuoressa
amerikattaressa arvoisensa vastustajan; tämän silmämitan varmuus,
taitava ja suora peli antoivat hänelle mitä parhaan käsityksen Doran
luonteesta. Näissä tilaisuuksissa oppi hän muutenkin kreivitärtä
paremmin tuntemaan ja arvostelemaan.
Huolimatta kylmästä ja korskasta ulkonäöstään suhtautui kardinaali
ihmisten kärsimyksiin säälivästi. Don Agostino, hänen avuliaisuutensa
järjestelijä, oli yksinkertainen maalaispappi, jolla oli P.
Vincentin sydän. Hän asui eräässä Salvonin palatsin kolkassa, vietti
elämänsä tuomalla apua ja lohdutusta ja pääsi joka hetki vapaasti
kirkkoruhtinaan puheille. Lelo oli kertonut tämän vaimolleen. Eräänä
iltana kuuman biljardiottelun jälkeen, jonka kardinaali oli voittanut,
oli Dora hetkisen hänen kanssaan kahden kesken. Hän työnteli hetken
aikaa hermostuneesti palloja biljardilla ja sanoi sitten, hiukan
punastuen.
— Minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin.
— Pyytäkää, pyytäkää, tyttäreni! — vastasi kardinaali äskeisestä
voitostaan vielä hyvällä tuulella.
— Nähkääs... minun ei ole tapana syödä yksin kaikkia hyvyyksiä, mitä
minulle on annettu. Kun nyt elän täällä, pitäisi siitä olla Rooman
köyhille jotakin hyötyä. Minä pyytäisin, että te mainitsisitte minulle
semmoisia perheitä tai henkilöitä, joita voisin auttaa puutteesta,
nostaa itseavustuksen kannalle. Minä ryhtyisin siihen mielelläni, sillä
ainoalla ehdolla, että he sitten vuorostaan tekevät muille, mitä minä
teen heille. Ei mitään armeliaisuutta, vaan ainoastaan keskinäistä
avustusta: se on minun järjestelmäni.
Tällä kertaa avasi kardinaali silmänsä suuriksi ja antoi niistä näkyä,
kuinka erinomaisesti tämä tarjous häntä miellytti.
— Hyvä on, minä lähetän luoksenne Don Agostinon, ja te selitätte
hänelle järjestelmänne — sanoi hän hymyillen. — On tarpeen valvoa
sen sovelluttamista, sillä puutetta kärsivien keskuudessa on paljon
heikkoutta.
Laskien sitten kätensä miniäpuolensa olalle lisäsi hän lämpimästi:
— _Dio vi benedica, figlia mia!_ Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni!
Minä iloitsen kovasti, että ainakin näissä asioissa tulemme aina hyvin
toimeen keskenämme.
Eikä Dora ollut unohtanut selittää Don Agostinolle aatteitansa
hyväntekeväisyyden alalla. Tätä ne tietenkin aluksi syvästi
hämmästyttivät, mutta lopulta oivalsi hän, että niissä oli hyvää, ja
antautui sieluineen, ruumiineen nuoren amerikattaren järjestelmään.
Hän oli ihastunut siitä innosta, millä nuori kreivitär seurasi
suojattejansa, antoi hänelle anteeksi hänen kerettiläisyytensä, ja
lauloi hänen ylistystään joka ihmiselle ja rukoili hänen puolestaan
lapsellisen ja liikuttavan hartaasti.
Kymmenen kuukautta häiden jälkeen oli kreivittärellä ilo lahjoittaa
puolisolleen poika, ihmeellisen kaunis ja virkeä lapsi. Hän tunsi
siitä sitäkin suurempaa tyydytystä, kun hänellä oli ollut aikaa
havaita, kuinka voimakas rodun ja isyyden tunne on italialaisessa.
Perillisen syntyminen ei parantanut hänen välejään anoppinsa kanssa.
Tuntien asemansa äitiytensä nojalla lujemmaksi käyttäytyi hän vielä
tylymmin. Joka aamu vei imettäjätär pikku Guidon Sant'Annan palatsiin.
Iltapäivällä vietiin hänet Pinciolle. Doran omaksuma englantilainen
kasvatustapa tuotti hänelle moitteita: pää paljaana, jäsenet vapaina
vietiin lapsi ulkoilmaan, oli sää mikä tahansa, ja tämä kaikki vielä
Roomassa! Se oli sulaa hulluutta. Äitinsä pyynnöstä oli Lelo koettanut
aikaansaada muutosta: mutta Dora oli tarmokkaasti selittänyt, että
hänen aikomuksensa oli kasvattaa poikansa amerikkalaisittain, hankkia
hänelle lihaksia ja terveys, joka tarvitaan toimelliseen elämään.
Alituinen pelko, että pikkupoju joutuu näiden uudistuksien uhriksi,
ylläpiti isoäidin sydämessä sammumatonta katkeruutta.
Yleensä oli Doralla näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa ollut
paljon menestystä. Eräänä iltana huhtikuun alussa hämmästytti hän
torstaivastaanotossaan vieraitansa sähkövalolla, jota oli antanut
laajassa mitassa järjestää Fardellin palatsiin. Palatsin kauniit,
italialaiset salit olivat siitä saaneet ikäänkuin uutta elämää.
Uusi valo teki kyllä uudenaikaisen, mutta miellyttävän vaikutuksen.
Pakinoitiin, keskusteltiin, keimailtiin. Seurassa oli ylhäisiä
italialaisia tulisilmäisiä naisia, jotka kantoivat loistavasti
pukujaan, jotka eivät aina olleet parhaan maun mukaisia, ja
kuninkaallisia jalokiviä, ja vakaa- ja kylmäkasvoisia amerikattaria,
joista monet olivat paremmin puetut, mutta sittenkin vähemmän siroja.
Siinä omituinen eri rotujen ja kasvatusten vastakohtaisuus, elävä kuva
Vanhasta ja Uudesta Maailmasta. Ja näiden naisten joukossa kauniita
suurisilmäisiä miesten päitä, vartaloita, joiden miehevä ryhti antoi
mustalle puvulle ylevän ja todella miehekkään sävyn..
Yhä solakkana, avion ja äitiyden kaunistamana, puettuna
punervapohjaiseen valkoiseen pitsipukuun kulki Dora salissa
edestakaisin markiisi Vergan kanssa.
— Luuletteko, kysyi tämä, että miehenne suostuu vastaanottamaan
seremoniamestarin paikan, jota hänelle tarjotaan? Minä puhuin hänen
kanssaan tänä aamuna ja hän lupasi ajatella asiaa.
— Huono merkki! sanoi nuori nainen painaen päänsä alas. Kun
italialainen vastaa teille tahtovansa ajatella asiaa, merkitsee se,
että hän ei suostu, vaikka ei tahdo sanoa sitä suoraan. En tiedä
heikkouttako se on vai hyvyyttä.
— Molempia, vastasi markiisi hymyillen.
— Ehkä... Ei, nähkää. Lelo ei suostu. Hänellä on liiaksi suhteita
toisaalla. Ja hänen omaisillaan on häneen salaperäinen vaikutusvoima.
Hän ei tahdo sitä myöntää, mutta minä tunnen sen, hän on paljoa
vähemmän »valkoinen» kuin silloin, kun häneen tutustuin. Se on vähän
nöyryyttävää minulle. Minä lohdutan itseäni sillä, että ei hänen rakas
ystävättärensäkään, ruhtinatar Marina, ole sen paremmin onnistunut
häntä käännyttämään — sanoi hän hermostuneesti naurahtaen. — Muutoin
ällistyttää italialaisten luonne minua niin, että olen aivan ymmällä.
Te olette viehättäviä, mutta liukkaita kuin ankeriaat. Kun minä esim.
nuhtelen Leloa ja hän saa minuutinkaan mietinnän aikaa, todistaa hän,
että hairahduksen tekijä olenkin minä ja sillä hetkellä minä hullu sen
uskon.
— Niin, se on, juuri niin! sanoi markiisi sydämellisesti nauraen.
Sitten hän muuttuen taas vakavaksi lisäsi:
— Miehenne panee kuitenkin suurta arvoa teidän mielipiteellenne; hän
kysyy aina teidän ajatustanne.
— Mitä talous- ja raha-asioihin tulee... mutta muussa ei.
— On suuri onni, että teillä on poika. Se antaa teille vaikutusvallan,
jota ette milloinkaan muuten olisi saavuttanut anoppinne eläessä.
— Tiedän sen... Te italialaiset olette vielä täydellisiä itämaalaisia,
te ette vielä tunnusta naisen arvoa.
— Mahdollista!.. Mutta palataksemme asiaamme, teidän täytyy koettaa
taivuttaa Lelo vastaanottamaan tuo paikka.
— Minä yritän... mutta ilman onnistumisen toivoa! Hän ei tahdo antaa
uutta iskua äidilleen, joka ei ole vielä tointunut siitä, että hän meni
naimisiin amerikattaren kanssa.
— Olkoon, älkää siitä masentuko! Nähkää, markiisitar d'Anguilhon on
saanut miehensä asettumaan edusmiesehdokkaaksi. Ja hänet on juuri
valittu.
— Mitä joutavia!
— Ei, ihan totta. Ja jos kukaan näytti olevan luotu elämään
toimettomana, niin kai hän.
— Mutta kyllä markiisitar on mahtanut tarvita aikaa miehensä
käännyttämiseen... Eurooppalaiset ovat kummallisia olentoja. Kun
amerikkalaiselle ehdottaa jotakin, vastaa hän heti myöntävästi tai
kieltävästi, mutta te näytätte ensin syventyvän itseenne, hirvittäviin
syvyyksiin saakka, ennenkuin päätätte. Minä alan tottua siihen, mutta
se voi vieläkin saattaa minut kiristämään hampaitani!... Tiedättekö,
että minä kahdessakymmenessä kuukaudessa olen tehnyt ihmeitä, mitä
tulee kaikkiin niihin tunnetuihin ja tuntemattomiin esteihin ja
ennakkoluuloihin, joita vastaan olen joutunut. Kun ajattelen sitä, en
voi olla ihailematta itseäni. Jos olisin jäänyt Amerikkaan, en olisi
koskaan saanut tietää, mihin pystyn.
— Minä myönnän, että tuntien teidän ja Lelon luonteet olisin luullut
aviovaunujenne kitisevän enemmän.
— Ah! Minähän valan yhtämittaa öljyä pyöriin, viisauden öljyä, joka on
sangen kallista! sanoi kreivitär vakavan näköisenä.
Sitten hän ikäänkuin vaihtaakseen keskustelun aihetta lisäsi:
— Tiedättekö muuten, että Ronaldit ovat Pariisissa?...
— Niinkö?
— Henrik on lähetetty edustamaan Yhdysvaltoja kansainväliseen
kemistikongressiin.
— Tulevatko he Roomaan?
— Roomaanko? Varmaankaan eivät: rakas enoni ei ole minulle antanut
vielä anteeksi naimistani. Me emme enää ole kirjeenvaihdossa.
Helenankaan kirjeet eivät enää ole erittäin sydämellisiä. Minä olen
jatkanut kirjeenvaihtoa hänen kanssaan vain ollakseni katkaisematta
tätä sidettä, joka samalla yhdistää minut kotimaahani... Omituista,
en ole milloinkaan rakastanut Amerikkaa niin kuin jouduttuani sieltä
erilleni.
— Kun kirjoitatte rouva Ronaldille, lausukaa hänelle minun
kunnioittavat terveiseni.
— Sen teen. Minä kirjoitan hänelle vielä tänä iltana pyytääkseni häntä
valitsemaan minulle muutamia somia kevätpukuja... Ja sitten lupaan
teille tehdä vielä viimeisen rynnäkön miestäni vastaan tuon paikan
vuoksi. Jos en onnistu tällä kertaa, palaan asiaan vastedes, kun jokin
toinen paikka on avoinna. Antakaa minulle aikaa: tiedättehän Lelon
luonteen!
Illanvietto oli päättymässä. Useimmat vieraat nousivat hyvästelemään:
se oli yleisen lähdön merkki; olikin miltei puoliyö.
— Odota minua, sanoi Lelo eräälle ystävälleen, minä saatan sinua
klubille saakka.
— Lähdetkö ulos vielä näin myöhään? kysyi Dora tyytymättömän näköisenä.
— Menen haukkaamaan raitista ilmaa. Minä palaan muutaman minuutin
kuluttua.
Käskettyään sammuttamaan valot meni kreivitär tapansa mukaan katsomaan
pikku Guidoa. Harvinainen hellyyden ilme kasvoillaan katseli hän
kuparinruskeiden kiharain peittämää kuvanihanaa päätä tarkastaen
samalla lapsen unta; sitten koskettaen varovasti pienokaisen käsiä
todetakseen lämpömäärän lähti hän pois kuulumattomin askelin.
Huolimatta miehensä usein toistetuista kielloista odotti hän häntä
melkein aina. Hänen päivänsä olivat niin täynnä, ettei useinkaan ollut
muuta aikaa kirjeiden kirjoittamiseen. Tänä iltana päätti hän sekä
kirjoittaa rouva Ronaldille että myöskin täyttää markiisi Vergalle
antamansa lupauksen. Hän halusi itsekin hartaasti Lelon kiinnittämistä
hoviin. Lelo oli esitellyt hänet kuninkaalle ja kuningattarelle. Hänen
monista pyynnöistään oli Lelo talven kuluessa saattanut häntä kahdesti
Quirinaalin tanssiaisiin. Lelo oli tähän suostunut jonkinlaisena
virallisena uhrauksena hänelle, mutta Dora tunsi hyvin, että hän katsoi
sen riittäväksi.
Hän riisui juhlapukunsa, otti ylleen keveän viehättävän kotipuvun,
meni istumaan tulen ääreen ja alkoi kirjoittaa erään korkean
sähkölampun valossa kirjoitusalusta polvillaan. Hän täytti kahdeksan
sivua ohutviivaisella suurella käsialallaan, joka oli hänen
luonteelleen sangen tunnusomainen. Kirjeen valmistuttua katsoi hän
kelloa: se oli yksi. Lelo oli luvannut palata heti, mutta, kuten
tavallista, ei ollut pitänyt sanaansa. Tämä ajatus piirsi terävän
viirun nuoren amerikattaren huulien pieleen. Aina, kun kreivi lupasi
jotakin vaimollensa, oli hänen aikomuksensa se täyttää; mutta
tottuneena elämään huolettomasti hän antoi jonkun ystävän, jonkun
korttipelitilaisuuden, jonkun mitättömyyden houkutella itsensä
viipymään. Palattuaan esitti hän kekseliäitä anteeksipyyntöjä,
joita yksin italialainen keksii, helliä sanoja, jotka tekivät Doran
aseettomaksi. Hän antoi ja pahoitteli jälkeenpäin heikkouttansa.
Istuessaan siinä odottamassa yön hiljaisuudessa Dora ajatteli mitä
kaikkea näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa oli tapahtunut.
Vähitellen alkoi hänen ajatuksensa uupua väsymyksestä, mielikuvat
kävivät epämääräisiksi, ja hän nukahti.
Sant'Anna oli aikonut vain saattaa ystäväänsä klubille saakka, mutta
olikin sinne tultuaan mennyt sisään. Hänelle oli ehdotettu viittä
écarté-peliä; hän oli pelannut kymmenen, viisitoista, onni yhä
huonompana. Huono onni korttipelissä harmittaa italialaista enemmän
kuin rahan menetys: niinpä, kun Lelo kello kahden tienoissa astui
pieneen saliin, kynttilä kädessä, palttoo hartioille heitettynä, hattu
hiukan kallellaan, oli hän sangen pahantuulisen näköinen.
Sikeään alku-uneen vaipuneena ei Dora kuullut hänen tuloansa.
— Dora! sanoi hän.
Ja Dora hätkähti, avasi silmänsä ja oikaisi itsensä.
— Miksi et ole mennyt maata? On sietämätöntä tavata sinut aina kyyryssä
kuin kissa pälymässä minun palaamistani.
— Sinä lupasit palata heti; minulla oli eräs kirje kirjoitettavana ja
sitten halusin puhua kanssasi siitä paikasta.
Elleivät Doran silmät olisi olleet niin uniset, olisi hän miehensä
kasvoista havainnut, että hetki oli huonosti valittu.
— No, tässä olen! sanoi kreivi asettaen kynttilän uunin reunalle.
— Oletko sitä ajatellut, kuten olet luvannut Vergalle?
— Olen kyllä.
— Ja mitä aiot tehdä?
— Kiittää... ja hylätä.
— Oh! Lelo, minä olin toivonut...
— Siinä erehdyt... Minä en voi luopua vapaudestani ja saada niskaani
lisäksi vain selkkauksia.
— Sano mieluummin, että pelkäät loukkaavasi sukulaisiasi.
— Niin on. Sinä arvaat oikein.
— Minun toiveeni eivät siis tule kysymykseen? Äitisi ja sisaresi
merkitsevät sinulle enemmän kuin vaimosi.
— Sinä tahdot aikaansaada kohtauksen? Siinä tapauksessa hyvää yötä!
Ja Lelo otti kynttilänsä, käänsi selkänsä ja poistui salista.
Dora jäi vielä muutamiksi sekunneiksi kuin kivettyneenä istumaan,
punastui sitten korviaan myöten, silmät välähtivät ja suuttumus ohensi
hänen kasvojaan.
— Vai niin ovat asiat! huudahti hän ääneen.
— No hyvä, saammehan nähdä!