Koko kuukauden ajan ennen neiti Carrollin häitä oli rouva Ronald
uskollisesti ollut uskonnollista opetusta antavan katolisen papin
oppilaana. Melkein joka päivä, usein keskeltä kiusauksia, oli hän
mennyt herra de Ravelin luo. Hän ei aavistanut, kuinka oudolta hän
näytti tässä työhuoneessa, jonka vihreät seinät olivat täynnä kirjoja
ja huone niin sanoakseni täynnä uskon henkeä. Harvinaisen hienosti
puettu kaunis amerikatar istumassa korkeaselkäisellä tuolilla
vastapäätä vanhaa pappia, joka selitti hänelle katkismusta, se näky
olisi viehättänyt niin sieluntutkijaa kuin taiteilijaakin.
Herra de Rovel oli ensiluokkainen jumaluusoppinut. Hän olisi mielellään
karsinut pienekkäitä taikauskoja, joutavia taruja, jotka ikäänkuin
loiskasvit peittävät katolisuuden suurta puuta ja hämmentävät sen
kauniita piirteitä. Hän syrjäytti ne päättävästi rouva Ronaldin vuoksi
ja koetti saattaa esille dogmien logiikan ja yhtenäisyyden, joka
on kuin luotu vetämään puoleensa anglosaksilaista henkeä. Hän oli
opettanut rouva de Kéradieuta, jonka luona hän usein seurusteli, ja
tunsi jo jonkun verran amerikatarta. Nykyaikaisempana, älyllisesti
kehittyneempänä oli Helena hänelle mielenkiintoinen tutkimisen
kohde. Hän oli sekä ihastunut että hämmästynyt Helenan ajatustavan
selkeydestä, itsenäisyydestä ja joustavuudesta, katsoen hänen
erikoisessa määrässä edustavan Uutta Maailmaa, josta hän odotti
Kirkolle joko mahtavaa apua tai peloittavaa vihollista, vaikeasti
ohjattavaa itsepäistä lasta. Kun rouva Ronald ilmoitti hänelle
päättäneensä kääntyä katolinuskoon, teki hän sen muodossa, joka häntä
suorastaan järkytti.
— Minä olin pelännyt, sanoi hän, että katolisuus on liiaksi takapajulle
jäänyt. Minä näen, että se päinvastoin on meille miltei liiaksi
edistynyt! Se sisältää tieteellisiä aineksia ja aatteellisuutta, ja
voi tyydyttää nykyaikaista henkeä. Luulenpa ettei kukaan vielä ole
sitä ymmärtänyt: siitä johtuvat inkvisitsionin kauhut ja muu, mistä
teidän Kirkkoanne moititaan. Puras, jonka avulla taiteilija kaivertaa
mestariteoksia, voi raivostuneen käsissä muuttua murha-aseeksi!
Kuunnellessaan tätä mitä luontevimmalla äänellä lausuttua selitystä
jäi herra de Ravel monen sekunnin ajaksi mykäksi hämmästyksestä. Hän
oli usein tuskallisesti koettanut ymmärtää Kirkon tekemiä julmuuksia,
tämän saman Kirkon, jonka ensimäisenä periaatteena oli ollut: »älä
tapa!» Hän oli salassa tuntenut häpeää sen julmuuksista ja rikoksista;
hän oli omasta kohdastaan koettanut niitä sovittaa jokapäiväisellä
uhrautumisella ja yhä suuremmalla lempeydellä. Ja sen selityksen,
jota hän turhaan oli etsinyt, antoi hänelle tuo nykyaikainen,
selkeänäköinen, käytännöllinen amerikatar. Se tehosti aikojen
valistumattomuutta. Hän katsoi rouva Ronaldiin ilmeeltään kiitollisena,
ja tahtoen tunkeutua pohjaan saakka kysyi sitten:
— Eivätkö ensimäiset olleet sitä ymmärtäneet?
— Eivät täysin! He ovat kuolleet, raakalaiset ovat tappaneet: täytyy
elää, tehdä työtä, auttaa toinen toistansa... Saatte nähdä, herra
apotti, että katolisuus saavuttaa lopullisen kehityksensä Amerikassa.
Pappi ei voinut olla hymyilemättä.
— Toivoakseni Amerikka pitää arvossa sen dogmeja.
— Kyllä. Mutta se löytää niiden hengen, sen hengen, joka elähyttää.
Helenan oleskelu luostarissa, hänen käyntinsä Roomassa, varsinkin
viimeinen, olivat jo totuttaneet hänet moneen seikkaan, jotka ilman
sitä olisivat häntä tympäisseet. Uskonnon ulkonaiset menot miellyttivät
häntä täydellisesti. Kun pappi oli selittänyt hänelle sakramentit,
kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Minä ymmärrän, sanoi hän, ne ovat suurenmoisia tunnuskuvia.
— Tunnuskuvia! huudahti herra de Rovel; mutta, lapseni, te ette ole
laisinkaan ymmärtänyt! Ne ovat ehdottomia totuuksia.
Helena hymähti hiukan, sitten hän pyyhkäisi sillä päättävällä äänellä,
jolla amerikatar lausuu vakaumuksensa, pöydän puhtaaksi kaikesta, mikä
hänestä oli vain vanhan maailman tunteilua:
— Ehdottomia totuuksia yksinkertaisille, lapsille; teille, minulle
tunnuskuvia.
Pappi aikoi vastustaa; mutta jokin ilme nuoren naisen kasvoissa ehkäisi
sen.
Tuo sana »tunnuskuva, symbooli», tuli hänelle tuikkeeksi, jonka
valossa hän saattoi nähdä oppilaansa sieluun. Perisynnin oppi,
kolminaisuuden, lihaksitulemisen, lunastuksen salaisuudet olivat
hänelle vain symboleja! Sillä tavoin hän ne siis käsitti! Herra de
Rovelia kauhistutti, hän oli aina sielun pohjaan saakka järkytetty. Hän
valvoi kokonaisen yön punniten tunnossaan, saattaisiko hän hyväksyä
rouva Ronaldia kirkon jäseneksi. Tuntien mahdottomaksi saada häntä
omaksumaan dogmeja muutoin päätteli hän, että uskonnon harjoitus tuo
täydellisemmän uskon hänelle. Usko yksin voi tehdä oikeauskoiseksi;
se oli tehnyt muitakin ihmeitä! Pappi oli muuten arvannut, että nuori
nainen kärsi jotakin salavaivaa, että hän ei katolisuudesta etsinyt
uusia vaikutelmia, vaan siveellistä tukea. Hän ei katsonut oikeudekseen
sitä häneltä kieltää. Ja sitten... ja sitten voisi hänen esimerkkinsä
saattaa monta muuta kääntymään.
Rouva Ronald ajatteli lakkaamatta tunnustusta, joka hänen oli tehtävä.
Oli hetkiä, jolloin hän ei uskonut voivansa siihen mukautua; toisinaan
taas tunsi hän vastustamatonta tarvetta. Kun hän tuli johonkin
kirkkoon, värisytti rippituolin näky häntä; se veti häntä puoleensa,
hirvitti ja tenhosi. Hän tunsi muuten kaikkia niitä epäilyksiä ja
ahdistuksia, joita jokainen kääntynyt on kokenut.
Joka kerta kun hän oli palannut Pariisiin, oli hän tuntenut tarvetta
käydä Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarissa. Hänen siellä
viettämänsä vuosi oli häneen jättänyt sangen suloisen muiston,
ikäänkuin suitsutuksen tuoksun. Johtajatar, joka ei ollut muuttunut,
otti hänet aina vastaan äidillisen herttaisesti. Emilie-äiti oli
viehättynyt hänen terveen ja vapaan nuoruutensa sulosta. Kaikista
ulkomaalaisista, jotka olivat olleet hänen johdettavinaan, oli Helena
herättänyt hänessä suurinta myötätuntoa ja arvonantoa. Kun tämä nyt
ilmoitti hänelle päättäneensä kääntyä katolinuskoon, säteilivät
hänen kasvonsa; hän tarttui Helenan käsiin ja huudahti lapsellisessa
uskossaan:
— Ah, lapseni, mikä onni! Pyhä Neitsyt itse, jolle te olette tuonut
niin paljon kukkia, on antanut teille tämän armon.
Rouva Ronald sai hänen ilonsa kukkuralleen pyytämällä saada suorittaa
vannoutumisensa luostarin kappelissa. Hän tahtoi tulla katolisen kirkon
helmaan saman alttarin edessä, jota hän todellakin oli usein kukittanut
ja joka hänestä tuntui niin tuttavalta.
Sanoessaan vaimolleen, että hänestä oli yhdentekevää, jos Helena
kääntyi katolinuskoon, oli herra Ronald hiukan liioitellut oman
henkensä avaruutta. Lähemmin mietittyään tuli hän ajatelleeksi sitä
kohua, minkä tapahtuma synnyttäisi New Yorkin seurapiireissä ja
hänen suvussaan, ja hän katui antamaansa suostumusta. Helena oli
alussa säännöllisesti kertonut hänelle uskonnollisen käännytyksensä
edistymisestä, mutta havaittuaan, että tämä keskustelunaihe näytti
Henrikiä rasittavan ja kylmentävän, oli hän lakannut siitä puhumasta.
Herra ja rouva de Kéradieu, ja kreivi de Limeray ja Neitsyt Maarian
Taivaaseenastumisen luostarin johtajatar olivat sitten tässä suhteessa
hänen ainoat uskottunsa; hän karttoi huolellisesti mainita aikeistaan
veljelleen, ja tädilleen ja Doralle. Kun hänen oli määrä lähteä
Skotlantiin 1. elokuuta ja palata sieltä Amerikkaan, pyysi hän
kirkollisen vastaanoton tapahtuvaksi 20. heinäkuuta. Herra de Rovel
suostui siihen estelemättä.
Edellisenä päivänä oli hänen kestettävä synnintunnustuksen kauhea
koettelemus. Tämä toimitus vaatii niiltä, jotka eivät siihen ole
tottuneet lapsuudestaan, suoranaista sankaruutta. Muutamia minuutteja
oli Helena mykkänä, ohimot ja sydän tykkien, kykenemättömänä saamaan
sanaakaan suustansa. Silloin tuli pappi hänen avukseen. Hän rohkaisi
häntä tunnustuksen tekoon tenhoavalla hyvyydellä. Pian alkoikin
henkinen tenho vaikuttaa hänen sieluunsa ja salaperäisen sopotuksen,
varjosta kuuluvan hiljaisen äänen hypnotisoimana hän ei lopulta enää
nähnyt herra de Rovelia. Silmät tuijottaen rippituolin valkoiseen
pintaan — teki hän tunnustuksensa. Tietämättään loi hän siihen
uutta henkeä. Ilman mitään synnin, persoonallisen rikoksen tuntoa,
ikäänkuin olisi hän lääkärille selittänyt ruumiillisia vammojansa
ja kipujansa, jotta tämä ne parantaisi, levitti hän papin silmäin
eteen puutteellisuutensa, pintapuolisuutensa, turhamielisyytensä,
viheliäisen kateutensa, onnettoman rakkautensa, jotta tämä auttaisi
häntä niistä pääsemään irti, siveellisesti nousemaan. Harvoin oli herra
de Rovel kohdannut niin vilpitöntä hyvään pyrkimystä, rakastunutta
synnintunnustajaa, joka oli niin harras karkoittamaan sielustaan
kunnian ryöväriä. Kun hän oli kuullut nuoren naisen tunnustuksen,
vakuutti hän, että Helena oli katolisuudesta löytävä sen voiman, jota
hän tarvitsi. Sitten lausui herra de Rovel synninpäästön sanat ja
lisäsi lempeästi:
— Menkää rauhassa.
Helena poistui rippituolista kuin unissakulkija, polvet notkuen, katse
harhailevana. Toinnuttuaan tunsi hän suloista kevennystä, sisäistä
tyydytystä, jommoista hän milloinkaan ennen ei ollut kokenut.
Seuraavana päivänä ilmoitti hän miehelleen menevänsä Auteuiliin erästä
uskonnollista toimitusta varten, sanoen vasta palattuaan ilmoittavansa
mitä. Hänen liikutuksensa ei estänyt häntä pukeutumasta viehättävästi.
Hän oli muuten sangen onnistuneesti sommitellut uskonluopumispukunsa:
pitsikoristeinen hame mustaa silkkimusliinia ynnä siihen soveltuva
kauluri, niinikään musta poimupäähine, siinä kimppu orvokkikukkia.
Luostarin kappeli oli koristettu kuin suurta juhlapäivää varten;
kasvatit olivat kutsutut olemaan toimituksessa läsnä. Tasan
kello yhdeksän saapui rouva Ronald, jota paroni ja paronitar de
Kéradieu saattoivat risti-isänä ja äitikummina. Arkkipiispan
luvalla oli hänet vapautettu hiukan tympäisevästä menosta, joka
pysäyttää vastakäännytetyn kirkon ovelle. Hän kulki siis vapaasti
rukousjakkaralle saakka, joka hänelle oli varattu, puhtaan ja kauniin
äänen laulaessa _Veni Creator_. Sen jälkeen nousi herra de Rovel
muhkeassa alttaripuvussaan alttarille. Nuori nainen vastaanotti ensin
ehdonalaisen kasteensakramentin ja sitten käsi Raamatulla lausui
entisestä uskostaan luopumisen ja uuden uskonsa tunnustuksen sanat.
Pappi luki messun ja antoi hänelle Herranehtoollisen; nauttiessaan
valkoista rippileipää ei hän tuntenut sitä uskonnollista hurmiota, jota
hartaimmat kokevat, mutta oli hänellä kuitenkin oman mielenlaatunsa
mukainen tunto kosketuksesta jumalaisen kanssa, kaiken sen kanssa,
mikä luonnossa on kaunista ja ylevää. Muutaman hetken liiteli hän
korkealla yläpuolella Doran, Lelon, viheliäisen rakkauden, lapsellisten
turhuuksien. Mutta jälleen maan pinnalle palattuaan ajatteli hän äkkiä
väristyksensekaista hämmästystä tuntien sen Kaitselmuksen tahdon
outoutta, joka oli päättänyt, että tämä Euroopan matka päättyisi Dora
Carrollille ja hänelle katolisen alttarin juurella, toiselle avioon,
toiselle uskonmuutokseen.
Messua seurasi _Te Deum_; Helena poistui kappelista tämän kiitosvirren
sävelten saattamana.
Emilie-äiti tarjosi herra de Rovelille, rouva Ronaldille ja de
Kéradieuille hienot aamiaiset. Luostarin sääntö ei sallinut hänen
itsensä ottaa niihin osaa, mutta hän istui mukana ja hoivasi
entistä kasvattiansa koko ajan äidillisen hellästi, hyväillen häntä
katseillansa ja selitellen, että hänelläkin oli osuutensa Helenan
kääntymisen valmistukseen.
Palattuaan hotelliin meni Helena suoraan puolisonsa luo ja kietoen
kätensä hänen kaulaansa sanoi ilosta loistavin silmin:
— Henrik, minut on vastikään otettu katolisen Kirkon jäseneksi.
Herra Ronald ei voinut olla osoittamatta yllättymistään ja
tyytymättömyyden ilmaisua.
— Lopulta minä vielä asetun — sanoi hän — niiden kannalle, jotka
väittävät, ettei Eurooppa sovi amerikattarille. Toiset turmelevat
siellä itsensä, menevät typeriin naimisiin, toiset ottavat avioeron
tai muuttavat uskontoa... Saattaisi, kautta kunniani ruveta uskomaan,
että kaikki tekevät siellä jonkin tuhmuuden; lisäsi hän irroittaen
kaulastaan vaimonsa käsivarret.