Neiti Carrollin ja kreivi Sant'Annan siviilivihkiminen tapahtui 10.
heinäkuuta. Italian konsulaatista tultaessa saattoi Lelo morsiamensa
vaunuihin, joissa rouva Carroll, rouva ja herra Ronald istuivat. Hän
suuteli Doran kättä ja puhutteli häntä sitten italialaisen tavan mukaan
uudella arvonimellä:
— Näkemiin, kreivitär! sanoi hän kasvoilla liikutuksen hymy.
Dora punastui mielihyvästä ja yllätyksestä.
— Ethän tahdo toki väittää, että minä nyt olen naimisissa! huudahti hän
koomillisesti kauhuissaan.
— Ehdottomasti!... Jos tahtoisin, voisin viedä sinut luokseni Grand
Hotelliin. Laki oikeuttaa minut siihen.
— Naimisissa! Ja minä kun en edes kuunnellut mitä meille luettiin! Mitä
minä sitten olen sinulle luvannut?
— Sokeaa alistumista, ehdotonta kuuliaisuutta!
— Mutta sehän on hirvittävää!
— Älä pelkää, minä koetan tehdä alistumisen ja kuuliaisuuden sinulle
helpoksi! sanoi kreivi rohkeasti.
Kun vaunut lähtivät liikkeelle, kohtasi Lelon katse Helenan kalpeat,
kangistuneet kasvot, joista oli luettavana ylpeää halveksumista. Heidän
katseensa sattuivat yhteen kuin kaksi kalpaa, ja tyydytetyn koston
tunne nosti nuoren miehen huulille sen Sant'Annain julman hymyn, jonka
muuan Italian kuuluisimpia maalareita on kankaalle ikuistanut.
Kirkollisen vihkimisen toimitti seuraavana päivänä nuntsionvirastossa
kardinaali Clari. Läsnä olivat markiisi ja markiisitar d'Anguilhon,
de Ké+radieut, Vergat, varakreivi de Nozay, kreivi de Limeray
ja muutamia roomalaisia. Kappelissa, joka oli yltäänsä kukilla
koristettu, muodostui toimitus tuttavalliseksi ja viehättäväksi.
Erinomaisen aistikkaasti puettu Dora oli sangen viehättävä.
Milloinkaan ei hänen kasvoillaan oltu nähty niin vakaata ja ylevää
ilmettä. Vihkimistoimituksen jälkeen syötiin aamiaispäivälliset
Continental-hotellissa. Aterian aikana sai nuori pari sähkösanoman,
joka sisälsi Leo XIII:n siunauksen, minkä epäilemättä kardinaali
Salvoni oli hankkinut.
Taakan mukana tulee voima: Helena oli koko ajan, kuten elämän suurina
päivinä usein sattuu, elänyt kuin unessa, epätodellisuudessa. Aterian
jälkeisessä vastaanotossa näytteli hän loistavasti sukulais-osaansa.
Hän pakinoi hilpeästi tuon ja tämän kanssa. Hänen poskillaan oli ehkä
hiukan tavallista hehkeämpi puna, hänen äänensä särähti joskus, hänen
naurunsa oli hermostunutta, mutta sitä ei huomannut kukaan muu kuin
herra de Limeray.
Nuori pari, joka meni viettämään kuherruskuukautensa ensi päiviä
Fontainebleauhon, poistui aikaisin. Rouva Ronald syleili Doraa, kätteli
Leloa. Tämän hyvästelyn suoritettuaan lähestyi hän herra de Limerayta,
joka katseli häntä ihmetellen.
— Uskotteko te, kysyi Helena äkkiä, että rakkaus on todellista
luonnossa tavattavaa, oleellista ainetta?
Kreivi katsahti nuoreen naiseen hiukan hätääntyneenä ikäänkuin peläten,
että tämän järki oli äkkiä sammunut. Helenan ilme kuitenkin rauhoitti
häntä.
— Rakkausko oleellista ainetta? — toisti hän vähän typertyneenä,
niinkuin aikanaan Sant'Anna. — En tiedä, en ole koskaan tutkinut sitä
tieteellisesti — lisäsi hän hymyillen. — Ehkäpä kyllä, tosiaankin!...
— Sitä se on, sanoi Helena vakuuttavalla äänellä. — Kun mieheni esitti
minulle sen väittämän, laskin leikkiä hänestä ja tieteestä. Nyttemmin
olen varma, että he ovat oikeassa.
— Mikä teidät on saattanut siihen uskoon?
— Doran avioliitto.
Sitten hän, ikäänkuin peläten tulevansa antamaan perään tuntemalleen
tarpeelle avata tunnustamattomista soimauksista, surusta ja
loukkaantumisesta pakahtuvan sydämensä, ojensi äkkiä kätensä kreiville.
Vanha herra kumarsi ja suuteli sitä hiukan pitempään kuin tavallista.
— Minä jätän sekä aatteen että tapahtuman teidän filosofisen
mietiskelynne alaiseksi! sanoi rouva Ronald, huulillaan hymyn häive. —
Näkemiin.
— Nuo amerikattaret ovat hämmästyttäviä, hämmästyttäviä, päätteli herra
de Limeray poistuessaan.