XXV.

Kihlapari saapui Pariisiin kesäkuun ensi viikolla. Doran ja hänen

enonsa kohtaus muuttui hyvin myrskyiseksi. Ensimäistä kertaa ei

tytön onnistunut tyynnyttää eikä lepyttää enoansa. Herra Ronald

moitti häntä sangen ankarin sanoin kunniattomuudesta Jack Ascottia

kohtaan. Ja selitti, että kun hän oli suostunut olemaan läsnä

vihkimätilaisuudessa, tapahtui se ainoastaan huomaavaisuudesta hänen

äitiänsä kohtaan. Mutta sitten meni hän yli rajan sanomalla, että kun

tämä viimeinen holhoojanvelvollisuus oli suoritettu, ei hän aikonut

ylläpitää minkäänlaatuisia suhteita kreivitär Sant'Annan kanssa. Siitä

kiivastui puolestaan neiti Carroll ja vastasi, että Lelo riitti hänelle

täydellisesti ja että hänen kanssaan voi hän ketään muuta kaipaamatta

kulkea maailman halki.

Tapa, jolla herra Ronald vastaanotti tulevan nepaansa, heijasti

vielä näitä sanoja. Se oli nuhteettoman kohtelias, mutta jääkylmä.

Molemmat miehet tutkivat toisiaan uteliaina. Kreivi oli havaitsevinaan

amerikkalaisessa pappismiehen näköä ja sitten, muistaen Helenan sanoja,

mietti hän itsekseen: »Komea mies, kieltämättä... mutta tehty muuta

kuin rakkautta varten. Minä peräydyin liian aikaisin!» — päätteli hän

italialaisella kyynillisyydellään.

Herra Ronald ei voinut olla ihailematta Sant'Annaa. Tämä vanhan ja

sangen kauniin suvun edustaja vaikutti häneen väkisinkin. Siitä

huolimatta sai hän hänestä epäedullisen käsityksen:

— Vaarallinen tyhjäntoimittaja — selitti hän astuessaan Helenan

huoneeseen, — niitä miehiä, jotka häikäilemättä ottavat toisten vaimoja

ja morsiamia. Päällepäätteeksi nolla; vain sellainen kana kuin Dora oli

saattanut asettaa hänet Jack Ascottin edelle.

Nämä piiskaniskuiset sanat eivät kohdanneet Doraa, mutta sattuivat

sen sijaan rouva Ronaldiin mitä kirvelevimmin. Vaistomainen suuttumus

levitti hänen sieraimiansa ja, tahtoen puolestaan iskeä hänkin, vastasi

hän halveksivalla äänellä:

— Kas vain tiedemiehiä! Heitä kuullessaan voisi luulla, että heidän

syvempi tuntemuksensa elämän salaisuudesta antaa heille ylevämmän

mukautumiskyvyn, mutta vähäisimmänkin vastoinkäymisen sattuessa

unohtavat he periaatteensa ja oppinsa eivätkä ole sen filosofisempia

kuin tavalliset kuolevaiset... Sinä esimerkiksi, joka uskot, että me

olemme vain Jumalan luomia, joka joka hetki julistat vapaan valinnan

mahdottomuutta, sinä pidät Doran avioliittoa hänen rikoksenaan: onko

siinä logiikkaa?

Herra Ronald näytti joutuvan hämilleen ja hetken kuluttua laski hän

lempeästi kätensä vaimonsa olalle:

— Sinä olet oikeassa — sanoi hän hymyillen ajattelevien miesten

harvinaista ja ihmeellistä hymyä. — Muistutat minulle aina tällä tavoin

totuudesta, kun perinnäisestä taipumuksesta siitä hairahdun. Doran

elämässä on nähtävästi ollut määrätty tapahtuvaksi jokin uskottomuus:

vaikka on väärin moittia häntä siitä, ei sitä kuitenkaan voi olla

säälittelemättä, varsinkaan kun tämä uskottomuus tekee onnettomaksi

niin hyvän pojan kuin Jack Ascott on.

Leppyneenä näin nöyrästä ja vilpittömästä puheesta Helena jatkoi

lempeämmällä äänellä:

— Tosiaan, kaikki, mikä on tapahtunut Amerikasta lähdettyämme, todistaa

meidän kulkevan tuntematonta päämaalia kohti. Muuten, jos orkesterin

soittajat olisivat vapaat antautumaan omille mielijohteilleen, syntyisi

vain hirvittävä epäsointujen sekamelska. Koska me olemme maan päällä

suorittamassa Korkeimman työtä, täytyy kunkin löytää oma kirjoitettu

osansa ja, oli se sitten kaunis tai ruma, iloinen tai suruinen, soittaa

se sellaisenaan loppuun saakka. Sitä ilman ei yksikään sopusointu olisi

mahdollinen.

— Vertauksesi on sangen sattuva — sanoi herra Ronald huvitetun

näköisenä — ja maailmaa voi toisinaan kuvitella valottomana, mutta ei

sopusoinnuttomana.

— Oh, jos tämä täytymysusko voisi todella juurtua mieleemme, mikä lepo!

mikä rauha! sanoi Helena katse intoutuneena.

Ja koko kuukauden aikana joka oli hänelle elämän surullisin, yritti

hän epätoivoisena tarrautua ajatukseen, että hän eli välttämätöntä

kohtaloansa. Kuullessaan, että Doran vihkiäiset tapahtuvat Pariisissa,

oli hänen ensimäinen vaistonsa pakeneminen; sitten muisti hän

kuulleensa sanottavan, että poltteen poistamiseksi palohaavasta tulee

sitä korventaa tulisilla hiilillä: hän tahtoi sitä koettaa. Niin, hän

tulisi kärsimään hirvittävästi olemalla läsnä tässä tilaisuudessa;

mutta se varmaankin räikeällä tavalla hänet parantaisi. Oli mahdotonta

edelleen rakastaa Doran puolisoa!... Kukaan ei petä meitä ovelammin

kuin me itse: ei häntä Pariisissa pidättänyt yksinomaan parantumisen

toivo, vaan salainen, tunnustamaton halu jälleen nähdä Leloa.

Helenan rakkaus Sant' Annaan oli järkivaltaista: kiitos mielikuvituksen,

jonka kunnioitus omaa personaa kohtaan oli pitänyt puhtaana, kiitos

amerikkalaisen temperamentin, oli sen olemuksessa sangen vähän

aineellisuutta. Vaikka se ei ilmennyt hurjina haluina, raivoisana

mustasukkaisuutena, ei se silti ollut tuskattomampaa. Omituista kyllä,

oli se hänessä synnyttänyt kiintymyksen ja uhrautumisen tarvetta.

Hän tuli ajatelleeksi, että hän tosin oli kuulunut miehelleen, mutta

ei koskaan hänelle antautunut, ja kerran yksin ollessaan avasi hän

vaistomaisesti sylinsä. Sitten hän suuttumuksesta ja häpeästä punastuen

huudahti ääneen:

— Minä olen hullu! hullu!

Ja syyttäen siitä latinalaista vertaan, jota hän piti äidinpuolisen

perimyskatsomuksensa mukaan heikkoutena, ei hän ollut ihan väärässä.

Siitä johtui se kauneuden ja sopusuhdan harrastus, joka hänet oli

antanut Lelon saaliiksi. Ja näiden hänen ominaisuuksiensa tenhoamana

piti hän Leloa korkeampana olentona, jonka edellytyksiä vain ei

oltu riittävällä koulutuksella kehitetty. Hän luuli, sitä itselleen

tunnustamatta, että hän olisi voinut ohjata kreivin jalompiin

pyrkimyksiin kuin mitä hänellä nyt oli, ja koko hänen olemuksensa oli

kääntynyt tuota italialaista kohti ikäänkuin hän, Helena, olisi ollut

tosiaan luotu häntä täydentämään.

Hänen rakkautensa ei ollut ihan seokseton. Ehdottomasti puhdasta

rakkautta ei ole. Mutta seos juuri usein antaa ihmistunteille niiden

voiman, samoin kuin erinäisille metalleille. Helena kadehti Doralta

kunniaa saada kantaa Sant'Annan kaunista nimeä, kreivittären arvoa,

oikeutta saada jatkaa ikivanhaa rotua, ja tästä koitui hänelle vielä

yksi kärsimyksen aihe. Nyt, kun hän oli täysin tietoinen rakkaudestaan

Leloon, hämmensi tämän läsnäolo häntä enemmän kuin milloinkaan ennen.

Niiden muutamien minuuttien aikana, jolloin he jälleen tapasivat,

oli hänen äänensä liikutettu, hänen hermostuksensa ilmeinen.

Kreivi huomasi sen ja tarkasteli häntä ilkimielisesti. Hän yritti

ihastuneilla katseillaan enentää Helenan sydämen tykintää. Hän käytti

ja väärinkäytti säälimättä tenhovaltaansa. Hyväilevä ja kavala loiste

välähteli hänen silmissään, miehen voiton ilo punasi hänen aistillisia

huuliaan, mutta Helena, joka tunsi kaiken tämän, riensi ottamaan

tahtonsa avukseen ja sai itsensä vieläkin hallituksi; uhmasi häntä

rohkeudella, joka herätti Lelon ihastusta ja synnytti hänessä hurjan

halun osoittaa sitä suutelolla.

Rouva Ronaldin suureksi mielihyväksi ei Doran ja hänen äitinsä

onnistunut saada kyllin suurta huoneustoa Castiglionen hotellissa,

joten he olivat asettuneet Continental-hotelliin. Aavistamatta

aiheuttamaansa kärsimystä tuli neiti Carroll joka päivä antamaan

tädilleen tietoja tapahtumista. Hän laahasi hänet mukaansa

ompelijattarien ja korukauppiaiden luo, kertoi mitä hänen sulhasensa

oli sanonut ja puhui heidän tulevaisuussuunnitelmistaan. Kun Helena

jälleen oli yksin, tunsi hän itsensä niin murjotuksi kuin olisi

häntä ruoskittu. Hän ei tuntenut vihaa Doraa kohtaan; mutta Doran ja

markiisitar Vergan läsnäolo teki sen vastenmielisen vaikutelman, jonka

sen välineen näkeminen aiheuttaa, jolla teitä on syvästi haavoitettu.

Ei mikään tuottanut rouva Ronaldille niin suurta virkistystä kuin hänen

jokapäiväiset keskustelunsa herra de Rovelin kanssa. Katolisuudessa

on salattu voima, joka vaikuttaa sieluun niinkuin rakkaus sydämeen ja

jota ei hevin voi välttää. Papin vakuuttava puhe alkoi kehittää rouva

Ronaldissa epämääräistä kääntymisen halua, joka hänen järkytetyssä

mielessään oli syntynyt: eräänä päivänä kysyi hän mieheltään, olisiko

hänestä vastenmielistä, jos hän, Helena, kääntyisi katolisuuteen.

Herra Ronald oli hiukan ihmeissään ja katsoi vaimoonsa hämmästyneenä:

— Vastenmielistäkö? Ei lainkaan, mutta mikä hullu päähänpisto! Uskonnot

ovat vain erinäisiä henkisiä voimia. Eikö sinun nykyinen uskontosi

riitä sinulle?

— Ei, vastasi Helena, kääntäen päänsä pois.

— Sitten, kultani, käänny katolisuuteen, jos se sinua huvittaa! —

virkkoi hymyillen Henrik niinkuin jollekin lapsenoikulle.

Herra de Limerayn seura oli Helenalle toinen arvokas viihdyke.

Ensimäisen tyydytyksen jälkeen, jota kreivi oli tuntenut nähdessään

hänet niin sen rakkauden masentamaksi, jota Helena oli uhmannut, tunsi

hän nyt lämminsydämistä sääliä tätä puhdasta ja vilpitöntä naista

kohtaan. Joskus sentään taiteilija hänessä nautti tämän ihmeellisen

muutoksen näkemisestä. Helenan kauneus oli tullut suloisemmaksi,

ikäänkuin samettimaisemmaksi. Hänen nykyinen sieluntilansa oli

antanut hänen kasvoilleen uuden ilmeen, hänen huulillaan oli pieniä

hermostuneita värähtelyjä, sieraimet olivat liikkuvammat. Hän oli ollut

avo- ja kirkassilmäinen nainen; nyt hän, huomaamattaan, vaistomaisesti

koettaen peittää salaisuuttaan, ajatuksiaan, liikutustaan, loi

pitkäripsisten silmäinsä katseen alas. Tämä liike, joka äkkiä verhosi

suuret, ruskeat silmät, oli niin viehättävä, että herra de Limeray

vähän säälimättömästi joskus sitä tahallaan tavoitti, milloin pitkään

katsomalla, milloin jollakin vartavasten harkitulla sanalla.

Antaakseen hänen ajatuksilleen toisen suunnan tarjoutui hän näyttämään

Helenalle vanhaa Pariisia, jonka hän tunsi hyvin. He kävivät Ile

Saint-Louis'n ja Marais'n vanhoissa hotelleissa, ja kreivi kertoi

hänelle näiden historian hyvillään voidessaan muutamaksi hetkeksi

temmata hänet irti raskaista ajatuksista. Vaikka hänen sivistyksensä

ehkä oli hiukan pintapuolista, oli hän paljon lukenut ja muisti

paljon. Hän harrasti musiikkia ja maalaustaidetta ja puhui rakkaudesta

herkästi kuten ainakin mies, joka on rakastanut usein, joskaan ei ylen

syvästi, ja säilyttänyt viehättävän kiitollisuuden naista kohtaan.

Ranskalainen pakina, jota johtaa todellinen herrasmies, on herkullista

kuin ranskalainen ruoka sèvres-porsliinilta syötynä. Kaunopuheiset

ja sukkelat sanat eivät vielä riitä luomaan sitä mitä sanotaan

»causerieksi» — pakinaksi — täytyy lisäksi saada aikaan jonkunlainen

magneettinen kosketus kuulijain kanssa. Anglosaksit — englantilaiset

ja amerikkalaiset — ovat siihen liiaksi pidättyviä tai itsekkäitä:

he puhuvat, he eivät pakinoi. Helena ymmärsi antaa arvoa herra de

Limeraylle; tämän myötätuntoisuuden ja herkkyyden hienostama pakinointi

oli hänelle alati uusi nautinto. Kreivi taas ei olisi pyytänyt muuta

kuin saada olla hänen uskottunsa. Ranskatar ei kukaties olisi voinut

vastustaa kiusausta uskoa huolensa tälle vanhalle, ritarilliselle ja

hellälle herralle, mutta rouva Ronald oli luonteeltaan liian suljettu

näin avatakseen sydäntänsä: jo kunnioituksen velvollisuudesta miestään

kohtaan ei hän milloinkaan olisi suonut itselleen tätä huojennusta;

hänestä tuntui, että vain papille kävisi tunnustaminen tämänlaatuisia

huolia.

Niin suuresti kuin kihlapari olikin kiiruhtanut vihkiäistensä

valmistuksia, lykkäytyi aika kuitenkin ja toimitus määrättiin

tapahtuvaksi vasta 11. heinäkuuta. Joko ei herra Beauchamp jostakin

tunnustamattomasta syystä tahtonut olla tilaisuudessa läsnä, tai

vaativat asiat häntä Amerikkaan, joka tapauksessa ilmoitti hän, että

hänen oli pakko lähteä, ja pysyi päätöksessään Doran pyynnöistä

huolimatta. Sofia-täti, joka oli saanut Euroopasta kyllikseen, tahtoi

seurata häntä, ja molemmat lähtivät Pariisista kesäkuun viimeisellä

viikolla.

Charley oli pyytänyt sisartaan hänen puolestaan vastaanottamaan erään

Willie Greyn maalaaman taulun — »mestariteoksen», oli hän sanonut

suostumatta kuitenkaan lähemmin selittämään sen aihetta. Viikkoa

jälkeen hänen lähtönsä tuotiin se rouva Ronaldille lukitsemattomassa

laatikossa, jonka hän suuresti uteliaana avasi. Onneksi osui hän

olemaan yksinänsä, sillä taulun nähdessään, kävi hän aivan kalpeaksi:

hänen veljensä oli arvannut hänen salaisuutensa.

Taulu esitti »Titanian hulluutta», tämän haltiatarten kuningattaren,

joka taikajuoman vaikutuksesta rakastuu epäsikiöön, aasipäiseen

ihmisolentoon. Eräässä metsänkolkassa, johon sarastuksen ensi säteet

luovat salaperäistä valoa, oli Titania, ihmeen kaunis vaaleatukkainen

nainen, yllään valkoinen kultareunustainen puku, puoleksi makuullaan

sammal- ja kukkapenkillä. Vähän ylempänä näkyi aasin pää, jonka

ihmismuotoinen ruumis häipyi pensaikkoon: tämän aasin kaulaan oli

hän heittänyt ruusuköynnöksen, jonka päitä hän vielä piteli. Elukka

katsoi häntä ihmettelevän ja typerän näköisenä. Mutta Titanian katse

oli täynnä sanatonta jumalointia, hänen puoliavoimella suullaan oli

autuas hymy, hänen kasvojansa kirkasti onnellisuuden säteily. Oikealta

ja vasemmalta vilkkui lehvistöstä ihmisolentoja, jotka näyttivät sinne

vartavasten piiloutuneen pälyämään rakastuneen naisraukan hulluutta ja

ilmaisivat halveksumista, pilkkaa tai sääliä.

Se oli samalla kertaa maalarin ja runoilijan teos, väreiltä ja

tunnelmalta erinomaisen vaikuttava. Rouva Ronald katseli taulua kauan

aikaa, hänen silmänsä kostuivat ja kyynelten valuessa pitkin poskipäitä

sijoitti hän taulun takaisin laatikkoon mutisten:

— Helenan hulluus! Helenan hulluus!...