Tuo pieni kohtaus kasinossa oli kyllästyttänyt rouva Ronaldin
Monte-Carloon; hän oli jo seuraavana päivänä halunnut lähteä Cannesiin.
Oleskeltuaan siellä viikon päivät oli hän miehensä, veljensä ja tätinsä
kanssa palannut Pariisiin, missä kaikki asettuivat asumaan Castiglionen
hotelliin.
Tietoisuus rakkaudestaan Sant' Annaan oli tuottanut Helenalle
typertymystä, jonkinlaista oman itsensä inhoamista ja syvää
nöyryytystä. Hänen voittonsa Ouchyssä oli lopultakin ollut vain tappio.
Profetallinen ennustus, jolle hän oli nauranut, palasi hänen mieleensä.
Hän oli saattanut miehen kiusaukseen ja tämä oli hänet ottanut vastoin
hänen tahtoansa; oli vienyt hänen sydämensä hänen tietämättään;
hän oli mennyt ansaan kuin pikku koulutyttö. Tämä ajatus saattoi
kiusallisen punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän oli luullut olevansa
haavoittumaton ja valinnut tunnusmerkikseen salamanterin! Mikä valhe!
Mikä pilkka!... Ja suuttuen viattomaan elukkaan, joka ei ollut antanut
hänelle kimmoisuuskykyään, heitti hän harmissaan korulippaaseensa,
johon sama tunnuskuva oli kaiverrettu, tuon timantti- ja smaragdikorun,
jota hän niin ylpeänä oli kantanut.
Helenan mielen hämmennystä ei kestänyt kauan Hänen arvokkuutensa,
hänen säädyllisyytensä tarttuivat heti aseisiin tätä tunnetta vastaan,
joka häntä loukkasi, joka tuntui hänestä tahralta. Hän oli tutkinut
hiukan kaikkia uskontoja, olipa jonkun aikaa ottanut osaa n.s.
kristillisten tietäjäin kokouksiin joissa harrastetaan metafyysillisiä
parannuskeinoja. Hän luuli, kuten nämäkin, että luja tahto kykenee
aikaansaamaan ihmeitä ja että ajatus pahentaa tautia pitämällä sitä
kiinni ruumiissa. Niinpä koetti hän estää ajatuksiansa askartelemasta
onnettoman rakkautensa kanssa. Mutta kaikista näistä ponnisteluista
huolimatta rakkaus eli hänessä ja ilman häntä, synnyttäen joukon
tunteita, jotka joskus olivat aivan yksinvaltiaita. Hän puheli,
huvittelihe, sommitteli pukujaan, ja kaikkien ulkonaisen elämän
ilmiöiden läpi kuuli hän kuitenkin italialaisen hehkuvan äänen,
tunsi hänen silmiensä hyväilyn. Hänen ihailunsa ilmaukset, hänen
tunnustuksensa palasivat herkeämättä Helenan muistoon. Luzernissa ja
Ouchyssä saadut vaikutelmat, jotka näyttivät vain pujahtaneen hänen
sieluunsa, olivatkin sinne jääneet pysyvästi ja palautuivat nyt
tarkkapiirteisinä ja niiden tenho tuntui vasta nyt oikein vaikuttavan
häneen. Helena kamppaili turhaan tätä salatenhoa vastaan; kerran
ahdistuksissaan kykenemättömyydestään sitä karkoittamaan huudahti hän
ääneen:
— Oh, varmaan johtuu tämä siitä inhoittavasta latinalaisesta verestä,
jota minulla on suonissani!
Hän alkoi harhailla pitkin Pariisia, niinkuin oli harhaillut Roomassa,
umpimähkään ja ypöyksin. Omituisesta vaistosta karttoi hän Gabrielin
puistokatua; sen varjoisen puistokujan näkykin, missä Sant'Anna oli
häntä seurannut, oli hänelle tuskallinen, ja ohikulkiessaan loi hän
aina siihen pelästyneen katseen.
Näillä tarkoituksettomilla retkillään päätyi hän usein menemään
sisään johonkin kirkkoon. Kärsimysveljesten kappeli Hoche-kadulla
ja Dominikaanien kirkko St. Honorén kaupunginosassa vetivät häntä
vastustamattomasti puoleensa. Katolisten pyhättöjen erikoisessa
hiljaisuudessa tunsi hän heti viihtyisämpää oloa. Hän rakasti
kirkollisia menoja, hän antoi niille nyt arvoa. Hengellisen musiikin
aaltoilu, liturgisten laulujen vakaat sävelet tyynnyttivät hänen
tuskaansa, niinkuin imettäjän kehtolaulut olivat lapsena haihduttaneet
hänen huolensa. Protestanttisuudestaan huolimatta tunsi hän Paduan
pyhän Antoniuksen, joka omituista kyllä näyttää olevan yhtä suosittu
Amerikassa kuin Ranskassa, ja mielensä masennuksessa oli hän mennyt
aina sellaiseen lapsellisuuteen saakka, että oli luvannut tälle suuren
summan, jos hän koskaan saavuttaisi unohduksen. Käytännöllisellä
vaistollaan, joka ei häntä koskaan jättänyt, päätteli hän, että koska
hänen tahtonsa yksin ei riittänyt kirvoittamaan hänestä tätä julmaa
rakkautta, joka myrkytti hänen elämänsä, täytyi ottaa toisia voimia
avuksi. Hän muisti, että kerran Roomassa, Bambinon edessä, jota
hänelle oli näytetty ja joka hänestä oli vain inhoittava puunukke,
oli hän erään vanhan maalaisvaimon silmissä nähnyt erikoisen loiston,
epäilemättä uskosta johtuvan, joka oli kerrassaan hänet muuttanut
ja luonut hänen kasvoilleen yliluonnollista kauneutta. Tämä muisto
askarrutti häntä. Hän muisteli menoja joissa hän oli ollut mukana
Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarissa ja puoliyön messussa
Blonayn linnassa. Tässä vanhassa roomalaisessa uskonnossa oli varmaan
jotakin salaperäistä voimaa: kukaties saisi hän apua siitä? Muuten
alettiin Amerikassa paljon puhua katolisuudesta. Se voitti alaa päivä
päivältä ja synnytti kiivasta väittelyä. Hän olisi mielellään tuntenut
sen perinpohjin, vaikkapa vain voidakseen siitä keskustella. Niinpä
pyysi hän rouva de Kéradieutä neuvomaan hänelle papin, jonka kanssa
hän voisi keskustella näistä asioista. Paronitar saattoi hänet apotti
de Rovelin, miehensä serkun luo, Ste-Clotildan seurakunnasta. Tämä
otti hänet vastaan isällisen ystävällisesti. Pysyen varovalla kannalla
selitti Helena, että hän ei ollut päättänyt muuttaa uskontoa: hän piti
katolinuskoa tenhoavana, mutta että sen dogmit eivät pelkäsi, sovellu
hänen nykyaikaiseen katsantokantaansa.
— Ei voi palata ajassa taaksepäin, tiedättekö, lisäsi hän vakavasti.
— Tietenkään ei, vastasi pappi hymyillen, mutta minä olen varma, että
katolisuus ei estä teidän henkenne kulkua eteenpäin... päinvastoin! Ja
minä asetun käytettäväksenne valaistakseni teille asia ja vastatakseni
kaikkiin kysymyksiinne.
Tämän jälkeen sovittiin, että Helena tulisi joka päivä kello kahden
ja kolmen välillä keskustelemaan uskonnosta herra de Rovelin kanssa,
ja hän lähti ihastuneena, että oli löytänyt uuden ja soveliaan
ajatusten-eristäjän.
Heti Pariisiin saavuttuaan oli rouva Ronald käynyt tervehtimässä
markiisitar d'Anguilhonia; hänestä tuntui todelliselta lohdutukselta
kuulla, että herra de Limeray oli vielä Paussa: hän pelkäsi
tämän läpitunkevaa katsetta ja hymyn hienoa ivaa. Ensimäisillä
torstaipäivällisillä, joille hän oli kutsuttu miehensä, veljensä ja
tätinsä kanssa, kohtasi hän kuitenkin kreivin. Hän oli varuillansa,
koetti näyttää huolettomalta ja iloiselta, mutta kreivi hämmästyi
melkein heti hänen muuttumistaan. Hänen kasvojensa yleisvaikutus tuntui
toisenlaiselta; ne eivät olleet niin loistavat, mutta lempeämmät,
ja suurissa ruskeissa silmissä oli hetkittäin ahdistuksen ja tuskan
ilmettä. Milloin karttoi hän kreivin katsetta, milloin taas uhmasi
sitä hermostuneella naurahduksella. Sanalla sanoen, hän vaikutti
syylliseltä ja häpeävältä lapselta. Ja vanha herrasmies, jolla oli
laaja naistuntemus, kysyi itseltään heti: »Kukahan se mies on?»
Väkisinkin tuli puhe neiti Carrollin avioliitosta. Markiisitar
d'Anguilhon, joka tunsi Sant'Annan, selitti, että kreivi oli
hurmaaja ja kuin luotu viehättämään amerikatarta. Herra Ronald oli
ankara sisarentytärtänsä kohtaan. Helena lisäsi, että herra Ascott
olisi paljoa paremmin soveltunut Doralle ja että hän oli jo paljoa
aikaisemmin huomannut, mihin päin asiat olivat kääntymässä. Hänen
äänessään oli intohimon sävyä, joka värähdytti herra de Limerayn
korvaa. Hän ryhtyi kyselemään Helenalta lähemmin Doran ja Sant'Annan
suhteen yksityiskohtia, ajoi hänet taitavasti aina pitemmälle ja
tuli vakuutetuksi. Sitten tutkisteli hän herra Ronaldia. Hän oli
sellainen ylemmyysmiehen tyyppi, josta kaikki määrättyyn suuntaan
kasvatetut naiset unelmoivat, mutta joka koskaan ei heitä tyydytä.
He tuntevat vaistomaisesti, että hän ei ole luotu heitä varten, että
hän menee heidän piirinsä ulkopuolelle: siitä heidän pettymyksensä.
Amerikkalainen oli komea, ilmeisesti älykäs mies; mutta hänen sileäksi
ajelluilla kasvoillaan oli se puhtauden ja kirkkauden ilme, joka
saavutetaan ainoastaan ajatuksen ylhäisissä ilmapiireissä. Hänen
kauniissa kaukokatseisissa etsijänsilmissään ei ollut ihmisintohimon
tenhoisaa loistoa, ja hänen ankara ja suljettu suunsa karkoitti
aistillisuuden ajatuksenkin.
Ikäänkuin Helena olisi arvannut herra de Limerayn mietteet, loi hän
mieheensä helliä katseita, kohdisti häneen suloisia sanoja — mikä
lopullisesti vahvisti kreivin päätelmät. Ja kreivin mieleen muistui
heidän taannoinen keskustelunsa Loiset'sta palatessa. Hän näki tämän
nuoren naisen sellaisena kuin hän oli tuona iltana, niin valkoisena,
niin haluttavana, kulkien hiljaa hänen rinnallaan, kääntäen hänen
puoleensa kirkkaat, elämäniloa säteilevät kasvonsa, selittäen olevansa
kaavoittamaton, pysähtyen näyttämään hänelle tunnuskuvaansa, pientä
kaulassa riippuvaa smaragdisilmäistä salamanteria, kylmää ja kiiltävää.
Herra de Limeray muisti antamansa varoituksen, katsoi häntä uudelleen,
ja tuntien hyvin inhimillistä, miehiselle sukupuolelle ominaista
sisäistä tyydytystä mietti hän:
»Totisesti, miehellä on ollut hetkensä!...»