Lelo oli pyytänyt neiti Carrollilta, että heidän häänsä vietettäisiin
mahdollisimman pian, ja tämä, joka oli osoittanut niin vähän intoa
tullakseen Jack Ascottin vaimoksi, oli ilomielin siihen suostunut. Hän
oli heti ryhtynyt kiiruhtamaan tarpeellisten paperien toimittamista.
Hänen kapionsa olivat lähetetyt New Yorkista Pariisiin. Ja nauraen
yllätystä, jonka hän aiheuttaisi ompelijattarelle, mutta samalla
kuitenkin hiukan häpeää ja itsemoitteita tuntien, antoi hän määräyksen
ommella liinavaatteisiinsa kreivillisen kruunun, joka lopullisesti
osoitti hänen kohtaloansa.
Hän suorastaan kylpi onnessa, ylpeydessä, turhamielisyydessä. Hän
oli penkonut Sant' Annojen sukuarkistoa, nähnyt jalokivet, joilla
hän tulisi itseään koristamaan, ja saanut selville, että hän tulisi
olemaan sangen ylhäinen, tasa-arvoinen Rooman ruhtinatarten kanssa.
Mikä voitto hänelle, jota moni New Yorkin hienostossa ei ollut
pitänyt kyllin hienosukuisena! Hänen omaisuutensa tuntui hänestä
mitättömyydeltä kaikkeen siihen verraten, mitä hän itse voitti. Mutta
hänen kunniakseen olkoon sanottu, että nämä aineelliset ja maalliset
mietelmät vain hipaisivat hänen mieltään. Yli kaiken hän sentään
rakasti Leloa. Kun näki Doran aivan erilaisena kuin hän oli ollut, ei
sitä voinut mitenkään epäillä. Rakkaus lisää itsekkyyttä miehessä,
mutta vähentää tai hävittää sen naisessa. Dora pelkäsi olevansa
sulhaselleen vastenmielinen, tutki hänen makuansa, alisti oman tahtonsa
sulhasensa toivomusten alaiseksi. Ensimäistä kertaa tunsi hän olevansa
riippuvainen toisesta oliosta, ja tämä riippuvaisuus ei häntä suinkaan
ärsyttänyt ja masentanut, vaan teki hänet päinvastoin onnelliseksi ja
ylpeäksi.
Yksi ainoa seikka häiritsi hänen iloansa: sen roomalaisen suvun
vihamielisyys, johon hän tulisi kuulumaan, äänetön, täydelliseen
kohteliaisuuteen peitetty vihamielisyys, jonka hän vaistomaisesti
tunsi. Hän oli aterioinut useita kertoja Sant'Annan palatsissa ja
koko ajan tuntenut olevansa epämiellyttävä, joka ainoan sanansa
osuvan harhaan. Omasta puolestaan ei hän myöskään käsittänyt noita
menneisyyteen takertuneita ihmisiä. He tuntuivat hänestä olevan
ikäänkuin seisahtuneita kelloja, ja kerran oli hän ärtyneenä tullut
lausuneeksi Lelolle, että hänen tekisi mieli panna sähkövirta kulkemaan
heidän päidensä kautta, jotta ne uudistuisivat ja pääsisivät vapaiksi
kaikista niihin kasautuneista ja niitä rasittavista ennakkoluuloista.
Kreivitär Sant'Annan seurapiirissä oli Doran kuitenkin onnistunut
saavuttaa kaksi ystävää: kardinaali Salvoni ja asianajaja Orlandi.
Hän ei ollut laiminlyönyt kirkkoruhtinaan ystävyyden tavoittamista.
Tämä miellyttikin häntä yhä enemmän. Hän tiesi vaistomaisesti,
että kardinaali oli huomattava voima, ja hän kunnioitti kaikkea
voimaa samoinkuin hän halveksi kaikkea heikkoutta. Kardinaali
johti keskustelun aina Amerikan oloihin ja kuunteli häntä ilmeistä
mielenkiintoa osoittaen. Hänen tulevan miniäpuolensa omaperäiset
sutkaukset saivat usein hymyn välähtämään hänen mustissa silmissään,
ja monta kertaa havaitsi Dora ilokseen kardinaalin puolustavan häntä
keskustelussa. Asianajaja Orlandi, jota hänen käytännöllinen älynsä ja
ruumiillinen ja henkinen reippautensa miellytti, sanoi arastelematta,
että tämä amerikatar oli juuri sellainen vaimo, jota Lelo tarvitsi.
Hän puolusti Doraa joka tilaisuudessa taitavalla tavalla ja osasi aina
tuoda esiin hänen hyviä puoliansa. Doran pyynnöstä oli Orlandi kertonut
hänelle Sant' Annain historian ja kreivittären luvalla yleisin piirtein
tehnyt selkoa suvun taloudellisestakin asemasta.
Neiti Carroll, joka kohteli äitiänsä kuin vanhempaa sisarta, oli
oudostunut siitä juhlallisesta kunnioituksesta, jota Lelo osoitti
äidilleen. Kun hän ensi kerran oli nähnyt Lelon polvistuvan äitinsä
eteen niinkuin pikkulapsen ja sitten suutelevan tämän kättä, oli hän
aivan mykistynyt hämmästyksestä, pökertynyt, ja hiukan huolestuneena
saanut vaikutelman, että hänen sulhasensa ei ole samaa vuosisataakaan
kuin hän itse.
Dora oli aluksi toivonut, että heidän vihkimisensä tapahtuisi
Roomassa, katolisen Kirkon koko loistolla; mutta kun hän sai tietää,
että menojen, hänen protestanttisuutensa vuoksi, täytyi olla ihan
yksityisluontoisia, ehdotti hän Pariisia, ja Lelo oli siitä salaisesti
hyvillään. Semmoinen vihkiminen miellytti häntä suunnattoman paljon
enemmän. Hänelle oli sangen lohdullista ajatella, etteivät ruhtinatar
Marina ja hänen äitinsä tulisi läsnäolemaan tilaisuudessa.
Asianajaja Orlandi oli turhaan koettanut saada Sant'Annan palatsin
ensimäisen kerroksen asukkaita muuttamaan järjestääkseen siinä asunnon
nuorelle parille. Sen kuullessaan oli Doran vaikea olla hypähtelemättä
ilosta. Ajatus asua pienen syrjäisen torin varrella metrin paksuisten
muurien takana ja saman katon alla anoppinsa kanssa oli häntä hirveästi
rasittanut. Nähdessään Lelon tyytymättömyyden ilmeen lausui hän
hilpeästi:
— Älä siitä välitä. Roomassa on aina tilaisuus saada ruhtinaallinen
asunto... Ja mehän voimme rakentaa oman palatsin.
— Rakentaa palatsin! huudahti kreivi, kun meillä on oma, joka on
rakennustaidon helmi!
— Niin, mutta josta puuttuu ilmaa ja valoa, sitä terveellistä valoa,
joka tappaa mikrobit... ja ennakkoluulot!
Äkillinen, surullinen ilme välähti Lelon kasvoilla. Esi-isien,
muinaisten Sant'Annain henki pani varmaankin vastalauseensa,
kuten rouva Ronald oli sanonut, uutukaista ja pyhyyttä loukkaavaa
nykyaikaisuutta vastaan.