Charley Beauchamp ei ollut päässyt vapautumaan levottomuudesta,
joka häneen Ouchyssa oli tarttunut. Vaikka hän tiesi Helenan olevan
täti Sofian valppaan valvonnan alaisena, ei hän tuntenut itseään
turvalliseksi. Ja hän alkoi katsoa herra Ronaldin olevan väärässä ja
paheksui hänen itsepäisyyttään, mutta uskollisena amerikkalaiselle
periaatteelle, että kolmas ei saa sekaantua kahden kauppaan, ei hän
ollut sanallakaan kehoittanut lankoansa menemään vaimoaan tapaamaan.
Suruisuus ja alakuloisuus, jota hän alkoi huomata yhä selvemmin
herra Ronaldin ilmeestä herätti hänessä toivoa, että rakkaus vie
kuitenkin voiton ylpeydestä. Sitä odottaessa huolestutti häntä sentään
sisarensa yksinäisyys. Helena oli hänen mielestään liian nuori ja
liian kaunis viipymään Euroopassa ilman miehistä suojelusta. Hän
katsoi velvollisuudekseen matkustaa sisarensa luo, ja alkoi järjestää
asioitansa pitempää poissaoloa varten. Siihen meni kuitenkin jonkun
verran aikaa. Saadessaan tiedon Doran kihlauksesta kreivi Sant'Annan
kanssa tunsi hän salaista riemua, äkillistä helpotusta, jonka syytä
hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa. Hän oli vihainen Doralle,
tunsi vilpitöntä myötätuntoa Jack Ascottia kohtaan, mutta oli
pohjaltaan sangen tyytyväinen. Tämä kihlausilmoitus palautti yhtäkkiä
hänen mieleensä Luzernin Helenan keimailut ja joukon muistoja, jotka
saattoivat hänet kiiruhtamaan valmisteluitaan. Lähtönsä edellisenä
päivänä hän kävi tapaamassa lankoansa ja sanoi yksinkertaisesti:
— Minä lähden huomenna Eurooppaan... Onko sinulla mitään asiaa, minkä
voisin toimittaa?
— Ei ole, vastasi herra Ronald kääntäen päätään salatakseen
liikutustaan.
Niin oli Charley lähtenyt. Kun hän ei halunnut mennä Roomaan,
missä hänen olisi tarvinnut nähdä Sant'Anna, päätti hän pysähtyä
Monte-Carloon varmana siitä, että Helena mielellään tulisi sinne häntä
tapaamaan.
Ei mikään muuta naisen kasvoja niin kuin rakkaus tai äitiys. Kun
Charley näki sisarensa, hämmästyi hän tämän muodossa tapahtunutta
muutosta.
— Mitä sinulle on tapahtunut? huudahti hän. Oletko ollut sairas?
Helena punastui tietämättä minkävuoksi.
— Sairasko!... En vähääkään.
Sitten jatkoi hän levottomana:
— Olenko minä siis vanhentunut, rumentunut.
— Et, mutta muuttunut toisen näköiseksi.
— Se on vain merkki siitä, että sinä olet ehtinyt hiukan unohtaa minkä
näköinen minä olen, itse olen peilistä nähnyt itseni joka päivä samana.
Charley ei inttänyt, mutta levottomuus, joka taannoin oli saanut hänet
kiiruhtamaan asioitaan, tarttui häneen uudelleen.
Ympäristön vaihto tuotti rouva Ronaldille hetkellistä lohdutusta.
Monte-Carlon väräjävä valo ikäänkuin tunkeutui hänen olentoonsa.
Ympäröivät kukat, soitto, sini, tekivät hänelle hyvää. Kaikki tämä
vaikutti, että hänen sydämensä ahdistus vähitellen huojentui ja hän
luuli pääsevänsä painajaisesta. Doran ensimäinen kirje työnsi hänet
siihen takaisin sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Tässä kirjeessä, jossa Lelon nimi seisoi joka rivillä, ilmoitti Dora,
että häiden vietto oli määrätty kesäkuuksi ja tapahtuisi luultavasti
Pariisissa... Tästä sanomasta osoitti Helena suuttumustaan neiti
Carrolliin ja myötätuntoansa Jack Ascottia kohtaan sellaisella
tavalla, että herra Beauchampin kasvot saivat vakavan ja huolestuneen
ilmeen; Helena ei sitä edes huomannut. Mutta taivas, meri, ihana
seutu tuntuivat hänestä kolkoilta ja alakuloisilta — ja hän selitti
luodetuulen syyksi ärtyisyyden, jonka tuska hänessä synnytti.
Haihduttaakseen ajatuksiansa koetti hän peliä ja innostui pian
rulettiin. Huolimatta veljensä ja tätinsä vastusteluista vietti hän
suuren osan aikaansa kasinossa. Hänellä oli usein tavaton onni. Silloin
saattoi hän hetkeksi unohtaa Doran ja Lelon. Pian kiinnitettiin
häneen huomiota; häntä kutsuttiin »kauniiksi amerikattareksi»,
miljoonäärittäreksi, pidettiin leskenä tai eronneena vaimona, ja
ainoastaan herra Beauchampin alituinen läsnäolo suojeli häntä ja piti
seikkailujen etsijät loitommalla.
Eräänä iltapäivänä, kun Charley oli mennyt Cannesiin katsomaan erästä
sairasta tuttavaansa, meni Helena kasinoon bostonilaisten ystäviensä
kanssa. Nämä jäivät »trente-et-quaranten» ääreen. Helena, joka rakasti
vilkkaampaa peliä, jätti heidät siihen ryhtyäkseen kiihdyttävään
rulettiin. Eräs tummaverinen nuori mies, jolla oli punainen kravatti
ja siinä suuri musta helmi ja joka jo viikon päivät oli hiiviskellyt
hänen kintereillään, seurasi häntä ja livahti hänen taakseen. Rouva
Ronald asetti itsepintaisesti yhdeksän louis'ta yhdeksän-numerolle,
joka aamulla herätessä oli hänen mieleensä juolahtanut: hän uskoi
varmasti sillä voittavansa. Neljä kertaa jo oli hänen odotuksensa
pettänyt. Huohottaen seurasi hän krupieerin toimia ja koetti tenhota
häntä tahtonsa voimalla, kun hän äkkiä tunsi kahden käden tarttuvan
vyötäisiinsä hänen suuren kaulurinsa turvissa.
Hän kääntyi silmät säkenöiden, kasvot kalpeina vihasta; kuin unessa
näki hän äkkiä puolisonsa vierellään ja ankaralla nyrkin-iskulla
irroittavan röyhkeän ihailijan. Tämän kahinan keskestä kuuli hän
hämärästi molempien miesten puheen.
— Korttinne, korttinne!... Minä vaadin hyvitystä! sähisi toinen
huomattavasti murtaen ranskaa.
— Minulla ei ole teille minkäänlaista hyvitystä annettavana, vastasi
toinen, olen tavannut teidät ahdistamassa vaimoani ja kurittanut teitä
amerikkalaiseen tapaan; se on oikeuteni. Minä tyydyn siihen.
Yhä yliluonnollisen ilmestyksen vaikutelmassa, jonkinlaisen kauhun
vallassa kaikista katseista, jotka olivat häntä kohti suunnatut,
tarttui Helena herra Ronaldin käsivarteen, nojautui häneen ja lähti
hänen kanssaan ulos. Vasta kun he olivat kasinon ulkopuolella, alkoi
hän ajatella, miten tämä kaikki oli tapahtunut. Irroitti kätensä,
pysähtyi äkkiä, katsahti mieheensä hämmästyneenä ja kysyi hiukan
käheällä äänellä:
— Henrik, mistä sinä tulet?
Vastaamatta heti kohta katsoi herra Ronald ihastuen kauniita kasvoja,
joita hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt.
— Junasta, kultani, — sanoi hän vihdoin omituisesti hymyillen. Tapasin
Sofia-tädin, joka sanoi sinun olevan kasinolla Carringtonien kanssa;
minä tahdoin tulla sinua yllättämään ja tulinkin tosiaan hyvään aikaan.
En oikein tiennyt, minkälaisen vastaanoton saisin; olen matkustanut
sadan leiviskän paino mielessäni... ja romaanikohtaus pakotti
sinut tarttumaan minun käsivarteeni. Se on ihmeellistä! Se on kuin
Kaitselmuksen merkki.
Helena alkoi uudelleen kävellä.
— Minä luulin sinun päättäneen olla koskaan tulematta! sanoi hän hiukan
kylmähkösti.
— Ja antaa vuoden kulua ilman elonmerkkiä!... Mutta sinähän olisit
voinut vaatia eroa hylkäämisen vuoksi!
Helena ei voinut ehkäistä punastumistaan: hänhän oli sitä ajatellut.
— Charleyko on sinut tänne kutsunut? kysyi hän koettaen kamppailla
liikutustaan vastaan.
— Charleyko? Ei, kultaseni: hän ei edes tiedä tulostani. Minä kuulin
sattumalta sinun lähdöstäsi Roomasta Monte-Carloon. Ei kukaan ole minua
kutsunut. Minä tulin, kun elämä ilman sinua kävi minulle sietämättömän
raskaaksi. Minä olen kärsinyt paljon, varsinkin viime kuukausina;
ei mikään maailmassa saisi minua antautumaan uudelleen samanlaiseen
kokeiluun. Olemme erehtyneet molemmat; antakaamme kumpikin toisillemme
anteeksi.
Tällöin saapuivat puolisot Anglais-hotelliin. Herra Ronald seurasi
vaimoansa tämän huoneeseen. Kun ovi oli suljettu, avasi hän sylinsä:
Helena heittäytyi hänen povelleen. Ja kun Helena kuuli miehensä sydämen
voimakasta tykintää, kohosi Lelon kuva hänen mieleensä. Ajatellen
rakkauttansa nuoreen italialaiseen irtautui hän hiljaa miehensä
syleilystä ja katsellen häntä surullisesti, haavoitetun otuksen ilmein
sopersi hän huulet kuivina ja kalpeina, itsekään tietämättä mitä puhui:
— Miksi olet viipynyt niin kauan? miksi olet viipynyt niin kauan?...