»Hän oli raivoissaan!» oli kreivi Sant'Anna päätellyt lähtiessään
rouva Ronaldin luota. Se, mitä Helena tunsi, oli paljoa raskaampaa ja
surullisempaa kuin itserakkauden loukkaus. Kreivin lähdettyä jäi hän
seisomaan alalleen puristaen nenäliinaansa ja hengittäen raskaasti
saadakseen sydämensä kevenemään, mutta siinä onnistumatta.
Ja tämä kohtaelma oli vasta ensimäinen pysäkki sillä onnettoman
rakkauden ristintiellä, jota niin monet naiset ennen häntä ovat
kulkeneet. Hänen täytyi kärsiä kaikkien tuttaviensa onnittelut ja
Doran kertomukset. Doralla oli niin luonteva tapa unohtaa kärsimänsä
vääryydet, olla huomaamatta ihmisten tyytymättömyyttä, että häntä oli
vaikea pitää loitolla. Hän oli siten pakottanut Helenan solmimaan
jonkinlaisen välirauhan. Joka minuutti tuli hän Helenan huoneeseen
kertomaan sulhasestaan, kapioistaan, tulevaisuuden-suunnitelmistaan.
Rouva Ronald sulki epätoivoissaan korvansa, koetti ajatella muita
asioita; mutta sanat tarttuivat siitä huolimatta hänen mieleensä ja
palautuivat siihen taas hänen yksinollessaan, tuottaen uutta tuskaa.
Jack Ascottin uudenaikaisen sormuksen sijasta oli neiti Carrollin
sormessa Sant' Annain kihlasormus, jonka koristuksena oli yksi ainoa
sardonyx-jalokivi, johon oli kaiverrettu suvun vaakuna ja sana:
_sempè_ (aina). Nähdessään tämän historiallisen sormuksen jota m.m.
oli kantanut eräs kuuluisa ranskalainen kaunotar, jonka Ludvig XIV oli
naittanut eräälle Lelon esi-isistä, tunsi Helena kirpeää kateutta,
häntä aivan tenhosi. Hänet valtasi outo tunne, että tämä sormus
oikeastaan kuului hänelle: hänen teki mielensä koettaa sitä, tuntea se
sormessaan, vaikka olisi tyydyttävä silmänräpäykseen.
Joka päivä söi Lelo joko aamiaista tai päivällistä Quirinalin
hotellissa. Puhtaasta naisvaistosta, ilman tietoista halua valloittaa
häntä takaisin, pani Helena pukuihinsa mitä suurinta huolta. Miten
olikaan, tuotti kreivin läsnäolo hänelle onnea, jommoista yksikään
ihmisolento ei milloinkaan ollut hänelle antanut; mutta tämä onni oli
ahdistuksen alaista, äkillisten sydämenkouristusten katkaisemaa, jotka
tekivät näistä jokapäiväisistä aterioista sanomattoman kärsimyksen
hetkiä. Pelosta, että hänen kylmyyttään tulkittaisiin kateudeksi,
koetti hän olla rakastettava, menettämättä kuitenkaan tasaista ja
luontevaa käytöstään. Lelo kohteli häntä lämpimän tuttavallisesti,
nimitti häntä usein »tädiksi», ja tämä arvonimi, joka näytti häntä
vanhentavan, ärsytti Helenaa niin, että hän vain töin tuskin saattoi
säilyttää tasapainonsa. Dora huvitti Sant'Annaa, mutta Helena herätti
hänen mielenkiintoansa. Hänen keskustelunsa oli johdonmukaisempaa, hän
halusi kuunnella Helenan puhuvan. Kun Helena oli pitemmän hetken vaiti,
sanoi Lelo hymyillen:
— No mutta, oletteko te mykkä tänään?
Tämä yksinkertainen sana tuotti Helenalle tavatonta iloa. Joskus
kiinnitti hänen kauneutensa loisto nuoren miehen katsetta, mutta
tuottamatta siihen sitä ilmettä, jonka Helena ennen oli nähnyt; silloin
hän vaistomaisesta surusta kävi kovaksi, tylyksi, ivalliseksi. Kun hän
näin unohti itsensä, käänsi Lelo häneen hämmästyneen, kysyvän katseen
ja hänen viiksiensä alla välähti hymyä: tämä hymy haavoitti Helenaa
kuin loukkaus ja vaivasi häntä päiväkausia.
Rouva Ronaldin asemassa olisi katolilainen euroopatar, tottunut
tutkimaan omaatuntoansa, pian tiennyt, mille kannalle asettua
tunteittensa suhteen Sant'Annaa kohtaan. Säädyllisyytensä laadun mukaan
olisi hän enemmän tai vähemmän tarmokkaasti kamppaillut rakkauttansa
vastaan ja olisi epäilemättä tässä siveellisessä kamppailussa löytänyt
hienoa hekumaa ja erikoista nautintoa. Helenalla oli, kuten useimmilla
amerikattarilla, kehittyneestä ja koulutetusta älystään huolimatta,
vain lapsellinen käsitys ihmissydämestä. Hän uskoi, ja vakuutti sitä
itselleen yhtämittaa, että periaatteet, hyvä kasvatus, riittivät ei
ainoastaan suojelemaan naista lankeemuksesta, vaan vieläpä tekemään
hänet haavoittumattomaksi. Mutta huolimatta näistä varuksista oli
rakkaus tunkeutunut häneen niinkuin luonnonlait tunkeutuvat. Se asusti
nyt määrättömän suurena, jossakin tuntemattomassa solussa, tehden
salaperäistä työtään, koskettaen koko hänen ajatustensa piiriä,
muuttaen hänen luonteensa.
Seuraelämä tuntui hänestä hermostuttavan rasittavalta, ihailijain
suhteen oli hän välinpitämätön elämä tuntui hänestä kolkolta ja
typerältä. Tahtoen karttaa neiti Beauchampin, Vergain ja varsinkin
Doran seuraa hän teki retkiä oikealle ja vasemmalle käyden uudelleen
paikoilla, jotka olivat hänen mielenkiintoaan herättäneet; oli
omituista nähdä tämän New Yorkin hienottaren, tämän loistavan naisen
harhailevan ypöyksinään Colosseumissa, Maxentiuksen sirkuksessa,
Appiuksen tien hautakummuilla ja, ikäänkuin särkyneisyyttä kärsivä
olento, koettavan kiinnittää ajatuksiansa johonkin suureen. Näillä
yksinäisillä vaelluksilla joutui Helenan raskautettu sielu äkkiä
kosketuksiin sen Rooman sielun kanssa, jota vain niin harvojen on
suotu tuntea. Kaikki nuo kauneuden ja sopusuhtaisuuden niin julmasti
rikotut piirteet, kaikki nuo vuosisatojen mittaan murskatut ihmistyöt,
täyttivät hänen sydämensä ulkokohtaisella ja rauhoittavalla surulla.
Varsinkin kirkot vetivät häntä puoleensa. Ennen oli hän ihaillut niitä
jonkinlaisina muistopatsaina; nyt hän tietämättään etsi niistä jotakin.
Hän rakasti niiden tuoksuakin, tuota haudan, vanhuuden, sammuneiden
vahakynttilöiden, hälvenneen suitsutuksen tuoksua, joka on Rooman
kirkoille niin tunnusomainen, että ne jo siitä erottaa kaikkien muiden
maanpaikkoja kirkoista. Hän lähestyi alttareita, seurasi syrjästä
nöyrien rukousta, ihmetellen heidän uskoansa kohotti vaistomaisesti
omankin tuskaisen katseensa säteileviä Neitsyitä kohti.
Pyhän Pietarin kirkko liikutti häntä erikoisesti. Kulta ja
rakennustaide eivät yksin ole voineet tehdä tästä kristikunnan
suurkirkosta nöyryyden ja rukouksen paikkaa. Mittojensa majesteetista,
marmorien kylmyydestä, vertauskuvien ankaruudesta huolimatta herättää
se tunteita herkemmin kuin mikään muu katolinen temppeli. Illalla
ilmestyy sinne, Uskontunnustuksen holvin alle salaperäistä varjoa,
outoa valoa, näkyvää ja näkymätöntä, joka painaa teihin tuntuansa
ja alkaa vaikuttaa teihin synnyttäen rakkautta tai uskoa. Se on
pakanallisen sielun pakopaikka. Ei kirkonmenot, ei paavin panna
tai siunaus ole sitä voinut karkoittaa. Se harhailee, tämä sielu,
valkoisten patsaiden takana ja levittää ympärilleen temppelin läpi
tuntuvaa aistimustaan, jota ei kukaan suuren surun tai suuren intoilun
herkentämä voi olla havaitsematta. Rouva Ronald tuli sinne paatuneena,
ja usein hän järjettömän kauhun ahdistamana pakeni etsimään ulkoa
täyden päivänvalon suojaa.
Nämä oudot vaikutelmat huolestuttivat häntä ja hän luuli niitä jonkun
alkavan sairauden oireiksi. Ensimäistä kertaa tunsi hän itsensä
yksinäiseksi, ypö yksinäiseksi. Hänen puolisonsa äänettömyys alkoi
rasittaa häntä yhä enemmän. Hän oli luullut olevansa välttämätön
miehensä onnelle, ja häntä nöyryytti syvästi huomio, että tämä näkyi
tulevan toimeen ilman häntä. Ja hän päätti, että herra Ronaldin on
tultava häntä noutamaan taikka ei hän, Helena, milloinkaan palaja New
Yorkiin. Tämä päätös, jonka hän teki kaksikymmentä kertaa päivässä,
teki hänen mielensä kuitenkin yhä masentuneemmaksi. Hän ajatteli usein
haikein mielin kaunista kotiansa, jonka hän oli koristanut, joka oli
kuin suuri osa häntä itseään. Hänessä heräsi joku hurja halu päästä
näkemään sitä jälleen. Silloin puristi hän itsepintaisesti yhteen
huuliansa vastustaakseen heikkouttaan, suunnitteli minkä mitäkin
mieletöntä, esim. Intiaan matkustamista tai avioeroa ja asettumista
asumaan Pariisiin neiti Beauchampin kanssa. Hän koetti mukautua,
totuttautua ajatukseen Doran naimisiinmenosta, mutta ei voinut.
Se rasitti häntä kuin painajainen, kouristi hänen sydäntänsä. Hän
todisteli itselleen, että tämä johtui hänen ystävyydestään herra
Ascottia kohtaan. Hän luulotteli viipyvänsä Roomassa yksinomaan sen
huonon vaikutuksen pelosta, minkä hänen äkillinen lähtönsä saattaisi
tehdä; ja viipyi silti kuitenkin vain sen salanautinnon vuoksi, jota
hän tunsi Sant'Annan läsnäolosta. Tämän nautinnon hurmaa vastaan yritti
hän turhaan puolustautua. Hän tunsi yhä enemmän tarvetta turvautua
johonkin, halua paeta kauaksi pois; hän etsi sopivaa tekosyytä
voidakseen lähteä herättämättä rouva ja neiti Carrollin ällistelyä ja
ihmetystä.
Kaitselmus tuli hänen avukseen odottamattomalla tavalla. Eräänä iltana
päivällistä syödessä, tuotiin hänelle sähkösanoma. Ajatus, että
se saattoi olla hänen mieheltään, pani hänen kätensä värähtämään.
Luettuaan sen huudahti hän riemusta.
— Ah! mikä yllätys! — sanoi hän kasvot säteilevinä — Charley on
Monte-Carlossa! Hän kutsui meitä, Sofia-tätiä ja minua, tulemaan sinne
häntä tapaamaan. Sinne, olen aina mitä hartaimmin halunnut. Me lähdemme
epäilemättä.
— Minä lyön vetoa, että veljenne tuo teille takaisin Henrikin ja
tarjoaa teille uutta kuherruskuukautta! sanoi häikäilemätön neiti
Carroll.
Helena punastui hiusrajaan saakka, hänen silmänsä kohtasivat Lelon
ivallisen katseen, hänen ripsensä värähtivät.
— Herra Ronaldin tapana ei ole antaa tuoda tai viedä itseään! vastasi
hän mahdollisimman kuivalla äänellä.
— Ei, mutta avioliiton pulmissa voi kolmannen miehen väliintulo joskus
olla sangen hyödyllinen itserakkauden pelastamiseksi — selitti Dora
oikopäätä käytännöllisellä vaistollansa, jota olisi voinut luulla
elämän kokemuksen saavutukseksi. — Joka tapauksessa, jos enokulta
tulee, lepyttäkää hänet minuun, kun hänet tapaatte. Minä olen kahdesti
kirjoittanut hänelle, mutta hän ei ole vastannut. Oh, täydellisistä
miehistä, niistä vasta vastus on!
— Ettehän toki aio jättää meitä tänne yksiksemme! sanoi rouva Carroll
huolestuneen näköisenä.
— Teillähän on Vergat; he ovat teille tuhat kertaa hyödyllisimpiä kuin
Sofie-täti ja minä! vastasi Helena.
— Niin, mutta suku!...
— Älkää olko levoton, äiti! keskeytti Dora; me menemme tapaamaan sitä
Meillä on suurenmoinen suunnitelma... eikö olekin Lelo?
Kreivi vastasi myöntävästi nyökkäämällä ja kääntyen sitten rouva
Ronaldin puoleen sanoi hän hymyillen:
— Minä olen varma, että te kaadatte pankin Monte-Carlossa!
Sant'Anna oli lausunut tämän noin vain, ajattelematta lainkaan
sananpartta, joka lupaa onnea pelissä sille, jolle sitä ei ole
rakkaudessa. Mutta sen sananparren muisti Helena: hän kalpeni ja hänen
huulensa pusertuivat yhteen.
Lelon mieltä liikutti tämä lentävän hetken välähdys: hän arvasi sen
syyn ja hämmentyi epähienouttaan.
— Mistä syystä te olette niin varma, että minulla on onnea pelissä?
kysyi Helena urhoollisesti.
Tämä itsevarmuuden näyttely ärsytti italialaista; hän hymyili
kaksimielisesti:
— Kun uskon teidän viehätysvoimanne kykenevän kiehtomaan itse
pelipirunkin! — vastasi hän kavalan mairittelevasti. — Pelurilla on
taikauskonsa. Jos minä olisin mukananne Monte-Carlossa, noudattaisin
sokeasti teidän aavistuksianne Minä toistan sen, te kaadatte pankin.
— Minä puolestani en sitä toivo! huomautti kuivasti neiti Beauchamp.