— Samaako, episkopaalinen kirkko! sanoi hän. Oh, ei, neiti!
Katolisuuden ja muiden uskontojen välillä on se kuilu, joka erottaa
totuuden erehdyksestä.
— Niin tietenkin! Mutta se mikä yhdelle on erehdystä, ei ole sitä
toiselle. Minä oletan, että uskontojen erilaisuus on yhtä välttämätön
kuin ihmisten ja asiain erilaisuus.
Kuullessaan tällaisia kysymyksiä noin vain ratkaistavan, aukaisi
kardinaali suuret, mustat silmänsä selkoselälleen katsoen nuorta tyttöä
kuin kummitusta. Mutta tämä näytti niin tietämättömältä siitä kamalasta
kerettiläisyydestä, jota hän oli tällä ilmaissut, että kardinaali
katsoi turhaksi selittää hänelle yhteisen uskonnon tarpeellisuutta.
Rouva Carroll tunsi ensimäisen vierailun jo kestäneen kyllin kauan ja
nousi.
— Heti kun terveyteni sallii minun lähteä ulos, on minulla oleva ilo
tulla teitä tervehtimään — lausui kreivitär kohteliaasti. — Näinä
päivinä on meillä perhepäivälliset, jolloin saamme tilaisuuden lähemmin
tutustua. Ellei vanhan vaimon seura pelästytä teitä, neiti, lisäsi hän
kääntyen Doran puoleen, voitte tavata minut joka päivä kello viiden
jälkeen.
— Minä toivotan, tyttäreni... _figlia mia_... sanoi kardinaali, Jumalan
siunausta aviollenne. En lakkaa sitä häneltä rukoilemasta.
Ja ikäänkuin olisi tahtonut ottaa sisarensa tulevan miniän sielun
haltuunsa, teki kardinaali hänen otsalleen ristinmerkin.
Kreivi saattoi, vihdoinkin helpotuksesta huoaten, molemmat
amerikattaret vaunuihin. Heti kun hän oli kahden äitinsä kanssa,
huudahti Dora:
— Niitä mustia silmiä! Lelo väittää, että hänen sisarellaan on
sinervät silmät; minusta ne olivat sysimustat!... Minä soisin, että
ne muuttuisivat sinisiksi, vihreiksi, punaisiksi, miksi hyvänsä, kun
vain Sant'Annan linnassa olisi mustia silmiä vähemmän Rouva Carroll ei
saattanut olla nauramatta.
— Sinä et näytä erikoisen ihastuneelta uusiin sukulaisiisi.
— He ovat hirvittäviä, mutta enhän menekään naimisiin heidän kanssaan.
— Et... mutta minä pelkään heidän olevan vakavana esteenä sinun
onnellesi. He eivät milloinkaan tule sinua ymmärtämään. He ovat toista
aikakautta kuin me... Minä sain vaikutelman, että tämä avioliitto on
tuhmuus. Mieti, vielä on aikaa.
— Ei, äiti, ei ole enää aikaa, sillä minä rakastan Leloa — sanoi Dora
saaden äkillisen sulon. — En voisi tulla onnelliseksi ilman häntä.
Kreivitär ja Donna Pia inhoavat minua, se on varma; mutta minä luulen
valloittaneeni kardinaalin. Minä tulen huolellisesti vaalimaan hänen
suopeuttaan. Hän miellyttää minua, tuleva appieno. Hän on suurenmoisen
näköinen. Tuo punainen kalotti, joka luo kuin valokehän hänen päänsä
ympärille, on vaikuttava; se on kai vertauskuva. Hänen ristinmerkkinsä
liikutti minua oudosti, harson läpikin. Jos hänestä tulee paavi, menen
minä katolin-uskoon.
— Jumala varjelkoon! — huudahti rouva Carroll kauhistuneena. — Se vielä
puuttuisi!
Saatettuaan morsiamensa vaunuihin palasi Lelo äitinsä luo saadakseen
kuulla käynnin vaikutelmat, jotka eivät saattaneet olla suotuisia.
— No minkä vaikutuksen hän teki, äiti kulta? kysyi hän saliin
saavuttuaan.
— Sinä sanot tätä henkilöä nuoreksi tytöksi? sanoi Donna Teresa.
— No, ei hän ainakaan ole leski, minun tietääkseni, vastasi Sant'Anna
hermostuneesti naurahtaen.
— Hän voisi sitä olla, kun on tuollainen itsevarmuus... Minä vain en
käsitä, mikä hänessä sinua on ihastuttanut. Hän on ruma.
— Ruma! vaikka sellaiset silmät ja hiukset! No, mutta se on
puolueellista.
— Minusta hän ei ole epämiellyttävä, tämä amerikatar, sanoi kardinaali.
Hän on ehkä hieman oudon suora, mutta se sallii nähdä hänen sielunsa
pohjaan. Hän on mielenkiintoinen.
— Se nainen vain ei koskaan tule katoliseksi!... sanoi herttuatar
Avellina.
— Vähät siitä! vastasi rutosti Lelo, — neiti Carrollilla on kaikki
ominaisuudet, jotka tekevät elämän miellyttäväksi: hän on hilpeä,
omaperäinen, hänellä on erinomainen luonne; ja hän on rehellinen kuin
päivä. Minä en ole milloinkaan havainnut hänen poikkeavan totuudesta,
en pienimmässäkään asiassa. Tunnetteko monta nuorta tyttöä, josta
voisitte sanoa samaa?
— Toivokaamme maamme vuoksi, ettei amerikattarilla ole vilpittömyyden
yksinoikeutta! vastasi Donna Pia kuivasti.
Sant'Anna istuutui äitiään vastapäätä ja tarttui hänen käsiinsä:
— No, äiti kulta, sanoi hän, poista tuo happamuuden ilme.
— Minulla oli sinuun nähden niin toisenmoinen unelma.
— Niin, minä tiedän, te olitte suunnitellut aviota jonka oli määrä
palauttaa minut, kädet ja jalat sidottuina, teidän puolueeseenne.
Älkää sitä pahoitelko: juuri siitä syystä en milloinkaan olisi siihen
suostunut. Kaikki te, niin monta kuin teitä on, näytätte minusta
ihmisiltä, jotka kulkevat pää taaksepäin käännettynä, jotta ette näkisi
eteenne. Mutta silmät on annettu eteenpäin katsomista varten.
— Ja ylöspäin! sanoi kardinaali.
— Ja ylöspäin, olkoon. Teidän pitäisi nähdä, että Kirkko on
lopullisesti työnnetty toiselle tolalle ja että sen, tahtoi tai ei,
täytyy kulkea sitä tietä. Minä muistan erään lapsuudenkohtauksen,
joka ei koskaan mene mielestäni. Italialaisten saapuessa olin
palvelusväen kanssa pesutuvassa. Siellä oli koolla kaikki naisväki
kuin pelästyneet lampaat, odottaen ja kauhistuen sitä mikä tuleman
piti. Mary, irlantilainen hoitajattareni — ruskea teekannu kädessä
— puheli keskellä huonetta huonoa italiaansa; hän vakuutti, että
paavin viholliset eivät kuuna päivänä pääse Roomaan. »Ei ikinä, ei
ikinä!» — huuteli hän ojentaen oikeaa kättään mahtipontisesti, —
»Jumala ei sitä salli!» Ja Jumala salli sen kuitenkin. Juuri sillä
hetkellä kuului voiton merkki-ammuntaa, italialaiset olivat tulleet.
Kallis, ruskea teekannu putosi Maryn kädestä ja meni säpäleiksi. Ja
Mary, sielun pohjaan saakka järkytettynä, lusahti istumaan tuolille,
suuret kyyneleet valuivat pitkin poskia ja hän änkytti: »Jeesus! Onko
se mahdollista. Sitten tämä on maailmanloppu!» Se oli vain erään
valtakauden loppu... Silloin en tästä kohtauksesta paljoa ymmärtänyt
— olin vain viisivuotias — mutta myöhemmin on se minun mielessäni
tullut vertauskuvaksi. Ja monta kertaa sitä muistaessani olen
verrannut maallisen vallan kohtaloa tuohon ruskeaan teekannuun, se on
auttamattomasti murskaantunut.
Tämä kertomus näytti vaikuttavan kardinaalin mieleen; hänen kasvonsa
saivat surullisen ilmeen.
— Paavi ja Kirkko eivät silti ole vähäisemmät, lisäsi Lelo,
päinvastoin!... Se on viime aikoina, kävellessäni neiti Carrollin
kanssa Vatikaanin ympärillä, monta kertaa johtunut mieleeni;
hiljaisuudessaan ja yksinäisyydessään se on minusta näyttänyt
pelättävämmältä kuin Quirinaali.
— Sinä teet meille liian suurta kunniaa, poikani! sanoi kardinaali
happamalla ja ivallisella äänellä.
Jonkun intohimoisen tunteen vaikutuksesta löytää italialainen aina
sanoja ja ajatuksia, jotka näyttävät pulppuavan hänelle itselleen
tuntemattomasta lähteestä; kreivi oli puhunut vakaumuksella ja
varmuudella, jommoinen hänessä oli perin harvinaista, onnistumatta
kuitenkaan käännyttää kuulijoitaan. Huomatessaan äitinsä kasvot yhä
kuin huolen ja pettymyksen masentamiksi suuteli hän hänen käsiänsä.
— Äiti kulta — sanoi hän sähköittäen häntä lapsenrakkautta säteilevillä
silmillä — antakaa minulle anteeksi. Olkaa täysin jalomielinen.
— Sen sijaan, että saattaisin iloita sinun aviostasi, niinkuin olin
toivonut, täytyy minun vain koettaa alistua. Se on kovaa.
— Et sinä milloinkaan olisi iloinnut minun aviostani, sanoi Lelo
hymyillen; siksi rakastat sinä minua liian kateellisesti. Niinpä
sinun pitäisi olla onnellinen nähdessäsi minun naivan amerikattaren.
Muukalainen vie minusta vähemmän osan kuin italiatar olisi vienyt!
Nuoren miehen ihmeellinen vaisto oli tavannut ainoan todistelun, joka
saattoi vaikuttaa Donna Teresaan. Kaikki kreivittären kasvojen lihakset
lauhtuivat, hänen silmänsä kostuivat, hän katsoi poikaansa lempeä
säteillen, ja sanoi sitten herttaisesti:
— Oh! ne lapset, ne lapset!... mikä tuska ja mikä riemu!
— Minä arvaan, sanoi Donna Pia terävällä äänellään, että minun on
käytävä tervehtimässä näitä amerikattaria?
— Kyllä, ellet tahdo rikkoa välejäsi minun kanssani, vastasi Lelo.
— Hyvä on, minä käyn.