Helena ei seurannut Doraa saliin, vaan palasi huoneeseensa. Sinne
tultuaan sytytti hän sähkövalon ja, niinkuin unissakävijä nukkuessaan
ryhtyy mielityöhönsä, istuutui peilin ääreen ja kampaili tukkaansa,
hiveli puuteriuntuvaimella poskiansa, hengitti hajuveden tuoksua,
kiilloitti kynsiänsä, ja vihdoin tähän konemaiseen toimeen väsyen,
istui liikkumattomana silmät auki, mutta ilmeettöminä tuijottaen
peiliin.
Dora ja Sant'Anna! Nämä kaksi nimeä liikkuivat lakkaamatta hänen
päässään ja tuottivat hänelle tuskaa, jonka vaikutukset näkyivät hänen
kasvojensa ilmeissä. Pitikö sen liiton sittenkin syntyä! Hän ei ollut
sitä uskonut, hän koetti vieläkin olla sitä uskomatta. Ja tuhannetta
kertaa palasi Ouchyn kohtaus hänen mieleensä. Muisti, jolla joskus
saattaa olla niin ihmeellinen säilytysvoima, näytti hänelle jälleen
Lelon hehkuvan ilmeen, ja kaikki hänen lemmen pyyntönsä vivahteet.
Dora ei tietysti voinut aavistaa, että hänen sulhasensa oli ollut
rakastunut häneen, Helenaan, tunkeutunut illalla hänen huoneeseensa
niinkuin varas! Jos hän sen tietäisi, menisikö hän sittenkin Sant'Annan
kanssa naimisiin? Ei, ehkä... Mutta, kukaties kuitenkin? Hän oli niin
hurjasti rakastunut!... Mitä oli Sant'Anna Doralle sanonut Pamfilissa?
Helena kuvitteli häntä kumartuneena nuorta tyttöä kohti, puhelemassa
hänelle lämpöisellä äänellään, kiehimässä kiehtovalla katseellaan.
Tämä kuvitelma tuotti hänelle niin suurta tuskaa, että hän nousi
kävelemään sitä haihduttaakseen. Hän katseli itseään taas peilistä ja
häntä puistatti; hän luuli sen tulevan vilusta ja soitti palvelijan
luokseen käskien tehdä tulta. Kun tuli oli sytytetty, istui hän valkean
ääreen ja sen heijastama lämpö synnytti jonkinlaista hyvinvointia, joka
vaikutti mieleenkin tyynnyttävästi. Hän tunsi vointinsa paremmaksi ja
hengitti vapaammin. Silloin kääntyi hänen ajatuksensa Jackiin. Hän
näki entisen sulhasen istumassa vaununkolkassa, kädet taskussa, hattu
silmillä, sielu kuohuksissa Doran uskottomuuden vuoksi, kohtalon voimat
kuljettamassa häntä loitos lemmitystään, ja säälin valtaamana lausui
Helena ääneen:
— Poikaparka!
Hän tunsi kiivasta katkeruutta rouva Vergaa kohtaan: tämä avioliitto
oli hänen tekoansa; hän oli yllyttänyt Dorassa arvonimen janoa
eikä laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta toimittaa hänet yhteen
Sant'Annan kanssa, vaikka tiesi hyvin tytön olevan kihloissa ja aivan
naimisiinmenossa. Se ei ollut arvokasta. »Sitä ei ole epäilemistäkään;»
ajatteli hän, »Eurooppa turmelee amerikattaret.» Puuttui vain, että
Jack luulisi hänen ottaneen osaa juoneen! Hän ryhtyi heti kirjoittamaan
Jackille, sanoisi herra Ronald kuullessaan sisarentyttären purkaneen
kihlauksensa? Varmaankaan hän ei soisi sitä Doralle anteeksi. Ja
kuitenkin se oli juuri hänen, herra Ronaldin, syy: jos hän olisi
tullut Roomaan, ei näin olisi käynyt!... Ajatus, että hänen miehensä
niin itsepintaisesti pysyi Amerikassa, herätti eleille koko Helenan
suuttumuksen häntä vastaan. Seitsemään kuukauteen ei Henrik nyt ollut
hänelle kirjoittanut. Viisi kuukautta vielä, ja hänellä olisi oikeus
vaatia eroa hylkäämisen nojalla...
Tämä ajatus, joka kosketti hänen sydämensä sisintä, nosti tumman punan
hänen poskilleen. Erota, hänkö, Helena! Se olisi toki nurinkurista!...
Hän naurahti hermostuneesti. Sitten käveli hän ikäänkuin tasapainoon
päästäkseen pariin kolmeen kertaan edestakaisin huoneessaan, istuutui
vihdoin valkean ääreen ja tarttui kynään kirjoittaakseen Jackille.
Omituinen sielunilmiö oli, että myötätunnon sanat, joita hän Jackille
kirjoitti, lohduttivat häntä, ikäänkuin ne olisivat olleet lausutut
hänelle itselleen.
Helena oli siihen saakka aina herännyt hilpeällä mielellä, mutta
avatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän tunsi sitä lemmen haikeutta,
joka moneen kuukauteen tämän jälkeen ei ollut häntä jättävä ja jonka
vaikutuksen alaisena hänen sielunsa muovautui ja muuttui.
Ajatus, että kreivi Sant'Anna luultavastikin jo tänään saapuisi
rouva Carrollilta pyytämään Doran kättä, häiritsi häntä hetken. Hän
ei silloin tahtonut olla hotellissa ja ehkä tilaisuudessa läsnä.
Kiiruhtaen pukeutumistaan meni hän erään amerikkalaisen ystävättärensä
luo ja ehdotti tälle retkeä Frascatiin, mihin tämä heti suostuikin.
Kuten kaikki amerikattaret, oli rouva Ronaldkin tahdon lujuuteen
luottava; olipa hänellä tähän sisäiseen voimaan miltei liioiteltu
usko. Hänen tahtonsa ei ollut häntä vielä milloinkaan pettänyt vaikka
hän usein siltä oli vaatinut miltei ihmeitä kuten esim. Ouchyn
seikkailussa. Nyt vetosi hän siihen uudelleen, ja illalla palatessaan
hotelliin hallitsi itseään täydellisesti. Lelo oli tullut: Helenan
täytyi kuulla hänen käynnistään yksityiskohtainen kertomus; rouva
Carroll oli italialaisen viehättävästä tavasta ihastunut eikä ollut
lakata ylistelemästä. Kylmyys, jolla rouva Ronald ja neiti Beauchamp
kuuntelivat kaikkea tätä, ei vaikuttanut Doraan; hänessä oli sellainen
riemu, hän ei olisi välittänyt koko maailman paheksumisesta. Kun rouva
Ronald nousi lähteäkseen huoneeseensa, ilmoitti Dora, että kreivillä
oli aikomus huomenna kello kahden aikaan tulla häntä tervehtimään.
— Älkää olko hänelle kovin epäkohtelias, lisäsi hän; hän voisi luulla,
että te ette soisi hänen menevän naimisiin. Miehet ovat niin omituisia.
Rouva Ronald kalpeni hiukan ja sanoi sitten avaten silmänsä selälleen
ikäänkuin hämmästyksestä.
— Että en soisi hänen menevän naimisiin, minä! minkä vuoksi?
— Ah, nähkää, kun te olette keimailleet yhdessä. Hän liehitteli
teitä... arvatenkin minua odottaessaan, sanoi neiti Carroll leikkisällä
äänellä.
— Onko suuruus jo noussut teille päähän?
— Ei, ei, minun pääni on vielä mainiossa kunnossa.
— Ei siltä oikein tunnu! vastasi Helena kuivasti.
Doralla oli tavaton vaisto, läpitunkeva äly, niinkuin X-säde. Sanat,
jotka ilmaisivat hänen ensi vaikutelmaansa, kantoivat usein sangen
kauas ja tarkkaan. Äskeiset sattuivat kipeästi rouva Ronaldiin. Hyvä
Jumala! entä jos kreivi kuvittelisi, että hän tuntisi katumusta!...
Katumusta!... hän, se olisi liian hurjaa!... Totta kyllä tämä liitto
oli hänelle vastenmielinen, suorastaan koski häneen, mutta yksinomaan
senvuoksi, että se mursi Jackin elämän, senvuoksi, että neiti Carrollin
uskottomuutta pidettäisiin New Yorkissa skandaalina ja että tämä
skandaali loi varjoa hänenkin perheeseensä. Hän selittäisi sen herra
Sant'Annalle, ja ellei tuo mies ole tuhma tai narri, täytyy hänen
täysin käsittää nämä Helenan tunteet.
Niin hyvin sai Helena itsensä tähän tunnelmaan tuuditetuksi, että hän
oli täysin kylmäverinen ja arvokas seuraavana päivänä, kun kreivi
ilmoitettiin saapuneeksi.
— Minun onnitteluni! sanoi hän hiukan pilkallisella äänellä, mutta
kättelyltään aivan luontevana.
Lelo joutui tästä vastaanotosta hiukan hämilleen. Dora oli kertonut
hänelle, että rouva Ronald oli raivoissaan; hän toivoi nyt saavansa
hänet lopultakin unohtamaan itsensä päästäkseen nauttimaan kostostansa.
Hän tointui kuitenkin pian.
— Minä otan vastaan onnittelunne sitäkin suuremmalla ilolla, kun tiedän
ne vilpittömiksi... kuten kaikki teissä!
Helenan silmät rävähtivät hiukan, hänen sieraimensa suurenivat ja hän
kohotti päätään.
— Minä onnittelen teitä vilpittömästi, sanoi hän kun naitte
amerikattaren. Se on kenties vaateliasta minun puoleltani, mutta minä
luulen, että me olemme uskollisia, ymmärtäviä, että meillä sanalla
sanoen on erinäisiä arvokkaita ominaisuuksia.
— Teillä on niitä paljon... ja kaikkein parhaita. Minä puolestani
katson itseni sangen onnelliseksi voittaessani neiti Carrollin sydämen.
Onko totta, että te ette hyväksy hänen vaaliansa?
Rouva Ronaldin katse ei värähtänyt tästä mutkattomasta kysymyksestä.
— Ei, hänen vaaliansa minä en paheksu, uskokaa se; ainoastaan hänen
lupauksensa rikkomista. Amerikassa pidetään sitä melkein yhtä pahana
kuin avioeroa. Minä olen tuntenut herra Ascottin koko elämäni ja, sanon
sen teille suoraan, minä asetun hänen puolelleen. Hän ei ole ansainnut
sitä kohtelua, mikä on tullut hänen osakseen. Hän on sydämeltään mitä
uskollisin, mitä kunnollisin! — lisäsi Helena toivoen, että nämä sanat
eivät kreiviä miellyttäisi.
— Minä uskon sen, vastasi kreivi tyynesti, mutta täydellisillä miehillä
ei naisten suhteen aina ole täydellisintä menestystä! Kaikista
ominaisuuksistaan huolimatta ei herra Ascottin ilmeisesti ollut
onnistunut herättää neiti Carrollissa rakkautta. Neiti Carroll luuli
häntä rakastavansa, mutta ajoissa on huomannut erehdyksensä.
— Se on mahdollista, mutta tämä hairahdus silti molemmille ikävä.
Mieheni ei milloinkaan tule antamaan sitä Doralle anteeksi.
— Niin. Dorahan on herra Ronaldin sisarentytär?
— Hänen sisarpuolensa tytär ainoastaan.
Sant'Anna purskahti nauramaan.
— Mutta sittenhän minä tulen olemaan teidän nepaanne? Ei, se on liian
hassua! Elämä on joskus omituista!
— Minun nepaani! toisti Helena koomillisesti kauhistuneena.
Mutta räikeätä todellisuutta ajatellen hän hiukan kalpeni.
— Se on totta, minä en ollut sitä ajatellut. Minä olen aina pitänyt
Doraa nuorempana sisarena, eikä hän milloinkaan ole sanonut minua
»tädiksi»... Eikä hän oikeastaan olekaan minulle kuin käly-puolen tytär.
— No, sitten minä tulen olemaan vain nepaapuoli, mutta hyvä niinkin!...
Joka semmoista minulle olisi sanonut silloin, kun näin teidät ensi
kerran... Rivoli-kadun pylväistön alla... muistatteko? — sanoi kreivi
luoden Helenaan kavalankiehtovan katseen. — Minä luulin seuraavani
teitä ja te hyvänä haltiattarena saattelittekin minua avioon... josta
silloin luulin olevani niin kaukana!
— Ja johon, sivumennen sanoen, teillä näytti olevan vähän kutsumusta! —
vastasi Helena niin itseään hilliten, että kykeni leikkiä laskemaan.
— Tosiaan!... mutta kutsumus tulee, kun tapaa naisen, jonka kohtalo on
määrännyt... Minun avioni on tosiaankin alkanut kuin todellinen romaani.
— Toivotaan, että se jatkuu ja päättyy samalla tavalla. Hyväksyykö
teidän perheenne sen?
— Minun perheeni ei hyväksy mitään, mitä minä teen, vastasi Lelo, jonka
sydäntä vielä kaiveli vähää ennen kamppailtu perhekohtaus. — Minä olen
toista aikakautta.
— Niin, te olette amerikatarten aikakautta, te! sanoi rouva Ronald
hieman ivallisella äänellä.
— Juuri niin!... Ja siitä voin onnitella itseäni. Minä tarvitsen
vaimon, joka puhaltaa minuun uutta henkeä.
— Oh! Siitä kyllä Dora huolehtii! Häntä pidetään New Yorkissakin hyvin
uudenaikaisena.
— Rooman ilmanala tulee vaikuttamaan häneen, kuten se on vaikuttanut
kaikkiin teikäläisiin. Se piiri, jossa hän tulee liikkumaan, vaikuttaa
häneen paljon, saattamatta häntä kuitenkaan, toivoakseni menettämään
omaperäisyyttään ja hilpeyttään. Minä olen varma, etten milloinkaan
hänen seurassaan ikävysty.
— Niinkö, että te voitte aina hätätilassa puhua hevosista? sanoi Helena
hienolla ylenkatseen vivahduksella.
— Onhan se aina jotakin, kun jokin maku jopa jokin intohimo on
yhteinen!... No niin, te ette siis tosiaankaan ole minulle tästä
nyrpeä? kysyi Lelo säälimättömästi tarkastaen Helenan kasvoja.
— Teillekö? En ensinkään! — vastasi hän uljaasti vastaten katseeseen.
— Te ette olisi kosiellut Doraa, ellei hän olisi teitä siihen
oikeuttanut. Minä koetan aina olla oikeudenmukainen.
— Koettakaa myöskin olla laupias, neiti Carroll toivoo teidän
lepyttävän hänen enonsa.
— Siinä hän pettyy: minä en siihen puutu, velvollisuudesta herra
Ascottia kohtaan. Aika asettaa kyllä kaikki, ilman että minä siihen
sekaannun. Minulla ei ole muuta tehtävää kuin vain toivottaa teille
paljon onnea.
— Ja paljon lapsia!
Helena punastui hiusrajaan saakka.
— Oh, suokaa anteeksi. Minä unohdin, että niistä asioista ei puhuta
amerikattarelle.
— Ehkei kyllä! vastasi Helena kylmästi.
Tällä hetkellä tuli Giovanni ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiita.
Kreivi nousi, ja rouva Ronald teki samoin.
— Minä en pidätä teitä, sanoi hän, kun iltapäiväni on kovin
jaoitettu... Näkemiin.
Sant'Anna tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä keveästi,
tuntematta huultensa alla vähintäkään värähdystä.
»Tuo rouva on raivoissaan, minä olen siitä varma, ajatteli hän
astuessaan alas hotellin portaita; mutta sitä ei piru vie voisi
aavistaa!...»
Ja hetken kuluttua lisäsi hän ivallisena ja harmissaan:
»Tuollaista nyt siis on järkivaltaisuus!»