XVIII.

Mennessään Costanzin _veglioneen_ ei kreivi Sant'Anna arvannut

tulevansa esittämään neiti Carrollille niin suoranaista kosintaa.

Kun hän oli aition puolihämärässä kahden kesken tuon solakan dominon

kanssa, oli entisten seikkailujen muisto ja naamioidun tytön viehkeys

saattanut hänet äkilliseen huumaukseen, ja hän oli tahtomattaan tullut

lausuneeksi ratkaisevat sanat.

Vaikka Dora ei hänessä herättänyt sitä palavaa intohimoa, jota hän

usein ennen oli tuntenut, oli hän kuitenkin häneen sangen rakastunut

eikä halunnut mitään hartaammin kuin mennä hänen kanssaan naimisiin.

Ajatus riistää toiselta mieheltä morsian, joka tälle arvatenkin oli

rakas, ei häntä sanottavasti häirinnyt. Parempihan olisi ollut, ettei

neiti Carrollin elämässä olisi ollut Jackia, mutta sehän ei ollut

auttamaton onnettomuus. Ensi hetkistä oli hän arvannut, että Doran

tunne herra Ascottia kohtaan oli vain hyvää ystävyyttä. Kolmenkolmatta

vuotiaana ei Dora niin itsenäinen kuin olikin, tiennyt rakkauden

tunnelmista enempää kuin pieni neljätoistavuotias italiatar. Ja

vasta hän Lelo, oli ne hänessä herättänyt. Se mairitteli ja viehätti

häntä erikoisesti: mies, varsinkin italialainen, on mustasukkaisempi

rakkauden tunnelmasta kuin rakkaudesta itsestään.

Lelo oli päättänyt kosia nuorta amerikatarta mutta ajatus siitä

huolesta, minkä hän aiheuttaisi äidilleen ja ruhtinatar Marinalle,

niiden kohtausten ja moitteiden aavistus, jotka häntä odottivat, olisi

saanut hänet vielä lykkäämään ratkaisevaa askelta, ellei Kaitselmus

olisi häntä siihen ajanut. Avioliitto oli hänestä aina tuntunut

raskaalta pakolta, hirvittävältä uhkapeliltä. Hänellä oli sangen heikko

usko naisten kunniallisuuteen; useimmat nuoret tytöt tähän saakka

olivat herättäneet hänessä voittamatonta epäluottamusta, ja nyt,

muutamien viikkojen keveiden suhteiden jälkeen oli hän valmis uhraamaan

nimensä, sukunsa kunnian muukalaisen käsiin. Ja nyt oli hän, saamatta

aikaa harkita ja neuvotella, heitetty keskelle elämän vakavuutta. Siitä

oli mahdoton palata. Mitenkä saisi hän sukunsa suostutetuksi tähän

liittoon? Neiti Carrollin suuret myötäjäiset voisivat ehkä aikaansaada

tämän ihmeen; mutta hänen äitinsä oli niin ankaran suvaitsematon!...

Paras oli olla edeltäpäin ajattelematta ja jättää kaikki sattuman

varaan. Sehän oli hänen vanha tapansa vaikeuksissa.

Kahtena päivänä _veglionen_ jälkeen oli Lelo niin luoksepääsemätön

ja hermostunut, kuin vain italialainen voi olla, hän sairasti tuota

juroa hermostuneisuutta, joka pitää ystävät ja vieraat loitolla.

Hän ei käynyt missään, lukuunottamatta Metsästysklubia. Rooman

»jockeyta». Siellä istui hän tuntikausia jossakin nojatuolissa lojuen

tai sohvalla loikoen, savuke suussa, katse hajamielisenä, muistellen

nautinnolla menneisyyttään, jolle hänen nyt oli sanottava hyvästit ja

joka juuri sen vuoksi tuntui hänestä kahta vertaa rakkaammalta. Hänen

unelmissaan väikkyi naisia, hevosia, ajopelejä, lemmen voittoja, eteviä

laukauksia, loistavan pelionnen iltoja ja mieleen palasi onnen tuntuja,

turhamielisyyden tyydytystä.

Vähitellen lankesi jonkinlainen usva näiden menneisyysmuistojen

ylle..., ja Doran sorja hahmo, hänen kirkkaat silmänsä, pitkät

ripsensä, veikeät kasvonsa astuivat valopiiriin hänen ajatuksissansa,

eikä hän enää nähnyt muuta kuin hänet: tulevaisuuden! Dora tuntui

hänestä niin luotettavalta, niin elävältä, niin turvalliselta kaikessa

toimeliaisuudessaan! Ja Dora rakasti häntä! Hänellä oli Doraan se

magneettinen voima, joka hänen mielestään oli ainoa tarpeellinen

naiseen nähden ja joka yksin, hänen käsityksensä mukaan, saattoi

taata alistumisen ja uskollisuuden. Ei, hän ei katunut toissailtana

tekemäänsä tunnustusta. Ja sitten, viisi miljoonaa myötäjäisiä,

aluksi!... Siinähän oli millä panna talonsa muinaiseen kuntoon, korjata

Frascatin historiallinen huvila, joka oli hänelle niin rakas, pitää

kauniita ajopelejä, ensiluokkaista kilpa-ajotallia. Tosiaan, se ei

ollut hullumpaa!

Ja sitten, miltähän kannalta rouva Ronald vastaanottaisi tiedon tästä

aviosta? Nyt kysyttiin kuinka helppo hänen oli hallita itseänsä,

varsinkin kun hänen kasvonsa joskus olivat osoittaneet jotakin muutakin

kuin harmia. Tämä ajatus sai kreivin huulille sen julman hymyn, joka

niillä vilahti vain harvoin, ja silmissä välähti kova kiilto.

»Saammehan nähdä, onko tuo järkivaltainen olento myöskin nainen!...»

Dora oli tietenkin selittänyt hänelle tätä uutta Italiassa miltei

tuntematonta naistyyppiä, johon amerikatar kerskuu kuuluvansa:

ja tehdäkseen kuvauksensa selkeämmäksi oli hän esittänyt Helenan

tämän laadun perikuvaksi, ja kreivi, muistaen kohtausta Ouchyssä,

oli tuntenut äkillistä ja miehiseltä kannalta hyvin ymmärrettävää

vastenmielisyyttä tuota nimeä ja laatua kohtaan. Kun Dora puolestaan

oli tunnustanut, että hän itse puolestaan oli vain perin pikkuriikkisen

järkivaltainen, oli kreivi onnitellut häntä siitä koomillisen

innokkaasti.

Rouva Ronaldista siirtyi Sant'Annan ajatus ruhtinatar Marinaan. Ei ole

miestä, jolle ensi lemmen muisto olisi rakkaampi kuin italialaiselle,

olipa hän mitä säätyä tahansa, ja Donna Vittoria oli ollut Lelon ensi

lempi. Joskus vieläkin piti muinaisen muisto häntä vankina: hänen

muotonsa heltyi, hänet silmänsä kiilsivät intohimoa; hänen kasvoilleen

valahti uuden nuoruuden ilme; sitten taas sammui kaikki, ja nykyisyys

otti oikeutensa.

Lelo tunsi, että hänen ennen kaikkea olisi ilmaistava avioaikeensa

ruhtinattarelle. Viime kerralla oli ruhtinatar kysellyt paljon Dorasta

ja, ikäänkuin häntä valmistaakseen, oli Lelo antanut hänen aavistaa

aikomuksiansa. Pitkään aikaan ei Lelo enää ollut tuntenut ruhtinatarta

kohtaan muuta kuin lemmekästä ystävyyttä, mutta ruhtinatar rakasti

häntä vielä Lelo tiesi antavansa hänelle julman, äärettömän raskaan

iskun. Häntä kammotti olla tätä tuskaa näkemässä: naisen surun näky

koskee mieheen enemmän kuin suru itse.

Seuraavana päivänä, ennenkuin vielä oli tavannut neiti Carrollia,

meni hän Donna Vittorian luo. Niinkuin kaikki italialaiset, oli hän

erokohtaelmissa mestari. Hän pani siihen ihmeteltävän oveluuden

ja taidon ja johtui selittämään, että elämässä »täytyy muuttua

filosofiksi». Ruhtinattaressa ei kuitenkaan ollut kylliksi filosofia

kestämään tätä suurinta uskottomuutta, sillä kyyneleet kumpusivat hänen

silmistään. Silloin moitti Lelo häntä jalomielisyyden puutteesta;

selitti hänelle, ettei hän voinut jättää nimeänsä sammumaan, että

hänen asemansa pakotti hänet menemään naimisiin, ja lisäsi, että

jos ruhtinatar häntä rakasti, pitäisi hänen häntä siihen rohkaista

eikä tehdä tämän velvollisuuden täyttämistä liian tuskalliseksi. Hän

esitti itsensä olojen uhriksi. Ja ylhäinen ruhtinatar meni ansaan

niinkuin yksinkertaisin kansannainen. Hän luuli ystävänsä kaipaavan

lohdutusta; ja vaiensi oman surunsa voidakseen häntä lohduttaa, ja niin

lähti kreivi, sydän keventyneenä, hänen luotaan jälleen saavutetun

riippumattomuuden suloisessa tunnelmassa.

Tämän jälkeen joutuivat neiti Carroll ja kreivi Sant'Anna, sen

korkeimman tahdon kuljettamina, joka heidän sydämiinsä oli asettunut

kohtaamaan toinen toisensa. Oli perjantai, jolloin Rooman ylhäisöllä

on tapana kokoontua Pamfilin kauniisiin puistoihin. Dora saapui sinne

markiisitar Vergan saattamana. Ilma oli kaunis ja keväinen. Näillä

kukkuloilla, jonne vaistomaisesti tullaan etsimään suurempaa kirkkautta

ja rasituksista rauhoittumaan, on Rooman valo ja ilma aivan erikoista,

sen valo hienoa, vihertävänvivahteista suurten raunioiden yllä, sen

ilma omituisen tyyntä, täynnä n.s. _morbidezzan_ tuntua, joka synnyttää

jonkinlaiselta nautinnolta tuntuvaa raukeutta.

Ensimäistä kertaa tunsi neiti Carroll tätä vaikutelmaa. Kävellessään

kaunokkeja kimmeltävällä räikeävärisempäin kukkien reunustamalla

nurmikolla tunsi hän miellyttävää raukeutta, joka täytti hänen sielunsa

hiljaisuudella; tämä oli hänestä niin uutta ja tavatonta, että hän

lapsellisesti katsoi ympärilleen nähdäkseen, mistä se tuli. Äkkiä alkoi

hänen sydämensä kovasti tykyttää: Sant'Anna tuli ystävänsä herttua de

Rossanon seurassa heitä kohti. Kun hän hän antoi kättä, kun heidän

katseensa kohtasivat, punastui Dora kovasti, änkytti ja näytti joutuvan

aivan suunniltaan pois.

— Minä en ole tavannut ketään sitten tiistain — sanoi Lelo kääntyen

markiisittaren puoleen antaakseen Doralle tilaisuuden tointua. — Se on

omituista, viime _veglionen_ jälkeen näyttävät kaikki naiset karttavan

meikäläistä: voisi luulla, että heillä ei ole ihan puhdas omatunto

meidän suhteemme.

— Ehkäpä he pikemminkin ovat väsyneitä kuultuaan niin paljon

hullutuksia ja valheita.

— Valheita!... Naamio johtaa usein sangen vakaviin tunnustuksiin, sanoi

kreivi katsoen neiti Carrollia.

— Luuletteko niin?

— Olen siitä varma; minulla on siihen täysi syy.

Rouva Verga, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, havaitsi Doran

hämmentyneen ilmeen ja sanoi hymyillen:

— Vai olette te joutunut tekemään vakavan tunnustuksen _veglionessa_?

Sen parempi sille, johon se kohdistui.

Näin sanoen alkoi markiisitar jatkaa kävelyä. Rossanon herttua, joka

mainiosti suoritti uskotun ystävän osaa, liittyi häneen heti kysellen,

miten hän oli huvitellut Costanzissa.

Lelo joutui siten kahden nuoren amerikattaren kanssa ja ryhtyi

kulkemaan vihreää tammikujaa kohti, joka oli kuullut niin monta

lemmentunnustusta. Heidän välilleen syntyi hiljaisuus, jota tahtoisi

pidentää iankaikkisesti, jolloin näkymättömät väreilyt synnyttävät

onnea ja melkein jumalaista tunnelmaa.

Neiti Carroll ei ollut enää itsenäisen näköinen, nenä pystyssä. Hän

kulki pää hiukan kumarassa, katse maahan luotuna.

— Ettekö tiedä, että minä puhuin viime kerralla vakavasti? sanoi Lelo

äkkiä levottomalla äänellä. Minä valitan, että se mitä teille sanoin,

tuli sanotuksi karnevaalin humun keskessä, mutta se oli silti totta.

Minä rakastan teitä.

Dora pääsi tointumaan hämmennyksestään.

— Kuinka monelle naiselle te olette sitä samaa sanonut? kysyi hän

ivallisella äänellä.

— Monelle, älkää sitä epäilkö, vastasi kreivi hämilleen joutumatta,

mutta kenellekään en vielä ole tarjonnut nimeäni, mutta sen tarjoan

teille, te kun olette minussa herättänyt vakavan tunteen, ehdottoman

luottamuksen ja kun lisäksi tiedän että tekin rakastatte minua.

Tämmöisen rohkeuden hämmästyttämänä kääntyi neiti Carroll kreiviä

vastaan kielto huulillaan; mutta katsahdettuaan noiden latinalaisten

silmien loistetta, jolta ei ajoissa ollut pitänyt varaansa, punastui

hän ja saattoi vain änkyttää:

— Mutta minä en ole koskaan...

— Ette ole koskaan kuullut niin rohkeata väitettä? keskeytti Lelo

hymyillen. Toivottavasti ette!... Miksi ujostelisitte tunnetta, joka

on kukkinut sydämessänne vastoin tahtoanne, niin, hyvinkin vastoin

tahtoanne. Olenko minä sitten niin arvoton?

— Ette, ette! vastusti Dora liikutettuna tästä väärästä

häveliäisyydestä.

— Te pakenitte itseänne tiistai-iltana, kun pyysin teitä katsomaan

omaan sydämeenne. Luvatkaa minulle, että tutkitte itseänne...

— Se on tehty, vastasi neiti Carroll hypistellen hermostuneesti

harsoaan.

Lelo pysähtyi tämän vastauksen yllättämänä. Molemmat katsahtivat

toisiinsa, liikutuksen aalto kulki toisesta toiseen.

Sant'Anna alkoi kävellä edelleen.

— Ja, sydämenne ja omantuntonne mukaan, luuletteko vielä saattavanne

mennä naimisiin herra Ascottin kanssa?

— En... ja minä olen tehnyt eron.

— Todella! — huudahti kreivi ilon välähdys silmissä. — Tekö olette

vapaa?

— Minä olen vapaa — sanoi neiti Carroll, ei ilman kiusallista häpeän

tunnetta.

— Oletteko kirjoittanut peruuttaaksenne sananne?

— Se ei ollut tarpeellista. Herra Ascott saapui torstaiaamuna ja lähti

samana iltana.

— Te annoitte pois hänen sormuksensa?

Nuori tyttö veti hitaasti pois hansikkaansa ja sanoi hermostuneesti

naurahtaen ja paljasta kättään näyttäen:

— Katsokaa!

— Oh Dora! te täytätte minut ilolla!... Ja nyt, ettekö nyt suostu

tulemaan vaimokseni?

— Ettekö siis pelkäisi näin oikullista, amerikkalaista ja sangen

itsepäistä tyttöä, joka on täynnä puutteita.

— En vähääkään. Rakastan teitä sellaisena kuin olette. Teillä on kaikki

ominaisuudet, jotka minulta puuttuvat. Meistä tulee täydellinen pari.

— No...

— No... niin... te suostutte?

Neiti Carroll käänsi päätään kreiviin päin, punastui — hänen katseensa

kiihkeän pyynnön edessä ja sanoi sitten olkapäitänsä kohauttaen,

omituisesti hymyillen:

— Myöhäistä olisi enää hylätä teidän ja minun!

Lelo ei voinut näin julkisella paikalla suudella kättä, joka hänelle

näin luvattiin; hän nosti hattuansa.

— Kiitoksia, Dora! Te teette minut sangen onnelliseksi, sanoi hän

vakavalla äänellä. Teidän ei milloinkaan tarvitse katua, että kuulitte

sydämenne ääntä.

— Olen siitä varma.

Tällä hetkellä havaitsi rouva Verga, joka oli saanut kerrotuksi

naamiaisseikkailunsa, tammikujan varjon käyvän tummemmaksi ja

surunvoittoiseksi.

— Poistukaamme tästä kujasta! — huusi hän edellä kulkijoille. — Tämä on

vain lempiviä varten.

— Ja kuka teille sanoo, että me emme ole sellaisia? vastasi Lelo

kääntyen.

— Tosiaan, miksette olisi? Suurempia kummia on nähty.

Kävelijät palasivat yhdessä valoisammalle paikalle. Herttua de Rossano

katseli neiti Carrollin kasvoja: nähdessään hänen poskiensa ja

huultensa syvemmän värin, hänen silmäinsä kostean kiillon ja varsinkin

hänen viehkeän hämillään-olonsa, oli hän varma Lelon menestyksestä.

Hotelliin palattuaan sulkeutui Dora huoneeseensa. Jo kaksi päivää oli

Helena ollut hänelle nyrpeänä; hänen äitinsä ja neiti Beauchamp olivat

häntä ankarasti nuhdelleet Jackin hylkäämisestä: hän oli siis kaikkien

kanssa kylmissä väleissä. Rouva Carroll, noita vanhoja, viehkeitä,

harmaatukkaisia, kirkaskasvoisia amerikattaria, oli heikoista

heikoin. Tytär tiesi, että hänen suuttumuksensa ei milloinkaan ollut

pitkäaikaista ja että avioliitto aatelismiehen kanssa häntä pohjaltaan

miellyttäisi. Mutta Dora oli itsekin hiukan nolostunut, kun hän jo nyt

oli toisissa kihloissa, ja mietti mitenkä hänen olisi ilmoitettava

uutinen, jota kukaan sentään ei odottanut näin pian. Ensinnäkin

pukeutui hän erikoisen sirosti päivällistä varten, sitten, pöytään

istuttuaan, tilasi hän samppanjaa. Amerikattarelle on samppanja

vihkiviiniä, jolla hän nimenomaan kastaa voittonsa.

Rouva Ronald ja hänen tätinsä olivat viettäneet päivän kansalaistensa

parissa Albanossa. Aterian aikana kertoivat he näkemiään ja kokemiaan;

Dora kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin; vastoin tapaansa oli

hän vaitelias. Helena tarkasteli häntä salavihkaa. Tuotuaan jälkiruoan

poistuivat palvelijat, kuten tavallista. Dora otti mansikoita ja näytti

leikkivän niillä pyöritellen niitä lakkaamattomasti sokerissa ennenkuin

pani suuhunsa. Yht'äkkiä kohotti hän päätään, siristi silmiään,

katsoen vuoroon itsekutakin pöytäkumppaneistaan ja sanoi täyteen

samppanjalasiinsa tarttuen ilosta säteilevin kasvoin:

— Dodyn onneksi!

Neiti Beauchamp ja rouva Carroll kohottivat heti omat lasinsa;

konemaisesti teki Helena samoin.

— Eihän nyt ole teidän syntymäpäivänne suinkaan? kysyi Sofia-täti.

— Ei, on kihlajaispäiväni!

Ikäänkuin nämä sanat olisivat iskeneet rouva Ronaldia päähän oikenivat

hänen sormensa, niiden pitämä lasi putosi ja meni kappaleiksi. Kalpeana

katsoi hän lasin paloja ja pöydälle valahtanutta viiniä.

— Mitenkä tämä on tapahtunut! sanoi hän typertyneenä.

Dora alkoi nauraa.

— No, tosiaan, niin kovasti en luullut kihlaukseni teihin koskevan!

Ja hän jatkoi hiukan levottomana:

— Toivottavasti se ei tuota minulle onnettomuutta!

— Mikä päähänpisto ruvetakin laskemaan sellaista leikkiä! sanoi rouva

Carroll.

— Leikkiäkö! Ei, se on täyttä totta. Tänä iltapäivänä on herra

Sant'Anna Pamfilissa uudistanut tunnustuksen, jonka hän tiistai-iltana

teki _veglionessa_, ja pyysi yksinkertaisesti minun kättäni, jonka

minä yhtä yksinkertaisesti hänelle myönsin — lisäsi Dora yrittäen

leikinlaskua. — Vähät niistä, jotka eivät ole tyytyväisiä, minä

puolestani olen sangen onnellinen!

— Ja Jack-parka! sanoi rouva Carroll.

— Oi, Jumalan nimessä, äiti, älkää mainitko sitä ainoata asiaa,

joka häiritsee onneani. Kun en voi parantaa sitä surua, minkä olen

aiheuttanut, niin antakaa minun se unohtaa!

— Minä tiesin kyllä, miten tämä keimailu päättyisi, sanoi neiti

Beauchamp kylmästi.

— Todellakin? Sitten tiesitte enemmän kuin minä, sillä minä en tosiaan

luullut sellaisen avioliiton minua odottavan.

— Ah! te pidätte epäilemättä suurena kunniana päästä kreivittäreksi...

Minä en sentään luullut teitä niin nousukkaaksi.

Dora punastui. Hän ei ollut yhtä hienoa sukua kuin rouva Ronald ja

hänen tätinsä: hän ei mielellään kuullut siihen viitattavan. Mutta hän

voitti nopeasti harminsa.

— Niin, minä olen sangen ylpeä päästessäni herra Sant'Annan puolisoksi

— vastasi hän tavanmukaisella suorasukaisuudellaan — ja minä tunnen

suuren joukon tyttöjä, joita te pidätte täysin ensiluokkaisina ja jotka

tulevat minua kadehtimaan.

— Oh! Dora, ethän toki ole antanut turhamielisyyden houkutella itseäsi!

sanoi rouva Carroll.

— Älä pelkää, äiti, juuri minun sydämeni on mennyt onkeen. En ole

sentään niin turhamielinen kuin näytän.

— Minä tulin vain ajatelleeksi, mitenkä teidän luonteenne sietää

eurooppalaisen miehen vaateliaisuutta, lausui neiti Beauchamp.

Dora nosti kyynärvartensa pöydälle, leukansa kämmenten väliin ja

katseli vanhaapiikaa mahdollisimman terävästi.

— Oletteko te koskaan rakastanut? kysyi hän tältä sitten ihan

vakavissaan.

Sofia-täti sävähti aivan tummanpunaiseksi ja rohkeasta kysymyksestä

loukkaantuneena vain puristi huuliansa yhteen.

— Jos olette rakastanut — jatkoi neiti Carroll, — niin täytyy teidän

tietää, että rakkaus tekee kaikki helpoksi, kaikki mahdolliseksi, jos

taas ette sitä tiedä, niin vedotkaa minuun, sillä minä olen sen juuri

kokenut; siitä ei ole vielä pitkä aika kuin en sitä tiennyt.

— Te rakastatte siis todellakin herra Sant'Annaa? kysyi rouva Carroll.

— Minä jumaloin häntä!

Ja kietoen kätensä äitinsä kaulaan painoi hän poskensa tämän poskea

vasten.

— Älkää surko, äiti; italialaiset ovat hyviä aviomiehiä, kysykää

markiisittarelta. Muuten amerikattaret ovat aivan kuin kotonaan

Roomassa. He ovat tänne rakentaneet palatseja, he ovat naittaneet

lapsiansa parhaisiin sukuihin, heillä on etevimmät paikat hovissa.

Minä tapaan ympärilläni paljon meikäläisiä... Ja sitten, se tuntui

olevan minun kohtaloni. Nähkää, minua ikäänkuin veti Eurooppaan, minä

jouduin Annie d'Anguilhonin luo, missä minun piti tavata Vergat ja

heidän kauttaan vihdoin tulla tänne. Oh, niin meitä johdetaan! Turhaa

rimpuilla vastaan! Minä puolestani en valita; minä olen Kaitselmukselle

sangen kiitollinen siitä kohtalosta, minkä se on minulle varannut.

— No, Helena, mitä te sanotte tästä? kysyi neiti Beauchamp ivallisella

äänellä:

Rouva Ronaldia hieman puistatti.

— Minäkö? En mitään... Minä kuuntelen ja ihmettelen.

Neiti Carroll nousi pöydästä.

— Siinä teette oikein, sanoi hän, sillä minä rakastan itseäni enemmän

nyt kuin ennen.

Voittoisa nainen · 第 22 / 42 题