Mennessään Costanzin _veglioneen_ ei kreivi Sant'Anna arvannut
tulevansa esittämään neiti Carrollille niin suoranaista kosintaa.
Kun hän oli aition puolihämärässä kahden kesken tuon solakan dominon
kanssa, oli entisten seikkailujen muisto ja naamioidun tytön viehkeys
saattanut hänet äkilliseen huumaukseen, ja hän oli tahtomattaan tullut
lausuneeksi ratkaisevat sanat.
Vaikka Dora ei hänessä herättänyt sitä palavaa intohimoa, jota hän
usein ennen oli tuntenut, oli hän kuitenkin häneen sangen rakastunut
eikä halunnut mitään hartaammin kuin mennä hänen kanssaan naimisiin.
Ajatus riistää toiselta mieheltä morsian, joka tälle arvatenkin oli
rakas, ei häntä sanottavasti häirinnyt. Parempihan olisi ollut, ettei
neiti Carrollin elämässä olisi ollut Jackia, mutta sehän ei ollut
auttamaton onnettomuus. Ensi hetkistä oli hän arvannut, että Doran
tunne herra Ascottia kohtaan oli vain hyvää ystävyyttä. Kolmenkolmatta
vuotiaana ei Dora niin itsenäinen kuin olikin, tiennyt rakkauden
tunnelmista enempää kuin pieni neljätoistavuotias italiatar. Ja
vasta hän Lelo, oli ne hänessä herättänyt. Se mairitteli ja viehätti
häntä erikoisesti: mies, varsinkin italialainen, on mustasukkaisempi
rakkauden tunnelmasta kuin rakkaudesta itsestään.
Lelo oli päättänyt kosia nuorta amerikatarta mutta ajatus siitä
huolesta, minkä hän aiheuttaisi äidilleen ja ruhtinatar Marinalle,
niiden kohtausten ja moitteiden aavistus, jotka häntä odottivat, olisi
saanut hänet vielä lykkäämään ratkaisevaa askelta, ellei Kaitselmus
olisi häntä siihen ajanut. Avioliitto oli hänestä aina tuntunut
raskaalta pakolta, hirvittävältä uhkapeliltä. Hänellä oli sangen heikko
usko naisten kunniallisuuteen; useimmat nuoret tytöt tähän saakka
olivat herättäneet hänessä voittamatonta epäluottamusta, ja nyt,
muutamien viikkojen keveiden suhteiden jälkeen oli hän valmis uhraamaan
nimensä, sukunsa kunnian muukalaisen käsiin. Ja nyt oli hän, saamatta
aikaa harkita ja neuvotella, heitetty keskelle elämän vakavuutta. Siitä
oli mahdoton palata. Mitenkä saisi hän sukunsa suostutetuksi tähän
liittoon? Neiti Carrollin suuret myötäjäiset voisivat ehkä aikaansaada
tämän ihmeen; mutta hänen äitinsä oli niin ankaran suvaitsematon!...
Paras oli olla edeltäpäin ajattelematta ja jättää kaikki sattuman
varaan. Sehän oli hänen vanha tapansa vaikeuksissa.
Kahtena päivänä _veglionen_ jälkeen oli Lelo niin luoksepääsemätön
ja hermostunut, kuin vain italialainen voi olla, hän sairasti tuota
juroa hermostuneisuutta, joka pitää ystävät ja vieraat loitolla.
Hän ei käynyt missään, lukuunottamatta Metsästysklubia. Rooman
»jockeyta». Siellä istui hän tuntikausia jossakin nojatuolissa lojuen
tai sohvalla loikoen, savuke suussa, katse hajamielisenä, muistellen
nautinnolla menneisyyttään, jolle hänen nyt oli sanottava hyvästit ja
joka juuri sen vuoksi tuntui hänestä kahta vertaa rakkaammalta. Hänen
unelmissaan väikkyi naisia, hevosia, ajopelejä, lemmen voittoja, eteviä
laukauksia, loistavan pelionnen iltoja ja mieleen palasi onnen tuntuja,
turhamielisyyden tyydytystä.
Vähitellen lankesi jonkinlainen usva näiden menneisyysmuistojen
ylle..., ja Doran sorja hahmo, hänen kirkkaat silmänsä, pitkät
ripsensä, veikeät kasvonsa astuivat valopiiriin hänen ajatuksissansa,
eikä hän enää nähnyt muuta kuin hänet: tulevaisuuden! Dora tuntui
hänestä niin luotettavalta, niin elävältä, niin turvalliselta kaikessa
toimeliaisuudessaan! Ja Dora rakasti häntä! Hänellä oli Doraan se
magneettinen voima, joka hänen mielestään oli ainoa tarpeellinen
naiseen nähden ja joka yksin, hänen käsityksensä mukaan, saattoi
taata alistumisen ja uskollisuuden. Ei, hän ei katunut toissailtana
tekemäänsä tunnustusta. Ja sitten, viisi miljoonaa myötäjäisiä,
aluksi!... Siinähän oli millä panna talonsa muinaiseen kuntoon, korjata
Frascatin historiallinen huvila, joka oli hänelle niin rakas, pitää
kauniita ajopelejä, ensiluokkaista kilpa-ajotallia. Tosiaan, se ei
ollut hullumpaa!
Ja sitten, miltähän kannalta rouva Ronald vastaanottaisi tiedon tästä
aviosta? Nyt kysyttiin kuinka helppo hänen oli hallita itseänsä,
varsinkin kun hänen kasvonsa joskus olivat osoittaneet jotakin muutakin
kuin harmia. Tämä ajatus sai kreivin huulille sen julman hymyn, joka
niillä vilahti vain harvoin, ja silmissä välähti kova kiilto.
»Saammehan nähdä, onko tuo järkivaltainen olento myöskin nainen!...»
Dora oli tietenkin selittänyt hänelle tätä uutta Italiassa miltei
tuntematonta naistyyppiä, johon amerikatar kerskuu kuuluvansa:
ja tehdäkseen kuvauksensa selkeämmäksi oli hän esittänyt Helenan
tämän laadun perikuvaksi, ja kreivi, muistaen kohtausta Ouchyssä,
oli tuntenut äkillistä ja miehiseltä kannalta hyvin ymmärrettävää
vastenmielisyyttä tuota nimeä ja laatua kohtaan. Kun Dora puolestaan
oli tunnustanut, että hän itse puolestaan oli vain perin pikkuriikkisen
järkivaltainen, oli kreivi onnitellut häntä siitä koomillisen
innokkaasti.
Rouva Ronaldista siirtyi Sant'Annan ajatus ruhtinatar Marinaan. Ei ole
miestä, jolle ensi lemmen muisto olisi rakkaampi kuin italialaiselle,
olipa hän mitä säätyä tahansa, ja Donna Vittoria oli ollut Lelon ensi
lempi. Joskus vieläkin piti muinaisen muisto häntä vankina: hänen
muotonsa heltyi, hänet silmänsä kiilsivät intohimoa; hänen kasvoilleen
valahti uuden nuoruuden ilme; sitten taas sammui kaikki, ja nykyisyys
otti oikeutensa.
Lelo tunsi, että hänen ennen kaikkea olisi ilmaistava avioaikeensa
ruhtinattarelle. Viime kerralla oli ruhtinatar kysellyt paljon Dorasta
ja, ikäänkuin häntä valmistaakseen, oli Lelo antanut hänen aavistaa
aikomuksiansa. Pitkään aikaan ei Lelo enää ollut tuntenut ruhtinatarta
kohtaan muuta kuin lemmekästä ystävyyttä, mutta ruhtinatar rakasti
häntä vielä Lelo tiesi antavansa hänelle julman, äärettömän raskaan
iskun. Häntä kammotti olla tätä tuskaa näkemässä: naisen surun näky
koskee mieheen enemmän kuin suru itse.
Seuraavana päivänä, ennenkuin vielä oli tavannut neiti Carrollia,
meni hän Donna Vittorian luo. Niinkuin kaikki italialaiset, oli hän
erokohtaelmissa mestari. Hän pani siihen ihmeteltävän oveluuden
ja taidon ja johtui selittämään, että elämässä »täytyy muuttua
filosofiksi». Ruhtinattaressa ei kuitenkaan ollut kylliksi filosofia
kestämään tätä suurinta uskottomuutta, sillä kyyneleet kumpusivat hänen
silmistään. Silloin moitti Lelo häntä jalomielisyyden puutteesta;
selitti hänelle, ettei hän voinut jättää nimeänsä sammumaan, että
hänen asemansa pakotti hänet menemään naimisiin, ja lisäsi, että
jos ruhtinatar häntä rakasti, pitäisi hänen häntä siihen rohkaista
eikä tehdä tämän velvollisuuden täyttämistä liian tuskalliseksi. Hän
esitti itsensä olojen uhriksi. Ja ylhäinen ruhtinatar meni ansaan
niinkuin yksinkertaisin kansannainen. Hän luuli ystävänsä kaipaavan
lohdutusta; ja vaiensi oman surunsa voidakseen häntä lohduttaa, ja niin
lähti kreivi, sydän keventyneenä, hänen luotaan jälleen saavutetun
riippumattomuuden suloisessa tunnelmassa.
Tämän jälkeen joutuivat neiti Carroll ja kreivi Sant'Anna, sen
korkeimman tahdon kuljettamina, joka heidän sydämiinsä oli asettunut
kohtaamaan toinen toisensa. Oli perjantai, jolloin Rooman ylhäisöllä
on tapana kokoontua Pamfilin kauniisiin puistoihin. Dora saapui sinne
markiisitar Vergan saattamana. Ilma oli kaunis ja keväinen. Näillä
kukkuloilla, jonne vaistomaisesti tullaan etsimään suurempaa kirkkautta
ja rasituksista rauhoittumaan, on Rooman valo ja ilma aivan erikoista,
sen valo hienoa, vihertävänvivahteista suurten raunioiden yllä, sen
ilma omituisen tyyntä, täynnä n.s. _morbidezzan_ tuntua, joka synnyttää
jonkinlaiselta nautinnolta tuntuvaa raukeutta.
Ensimäistä kertaa tunsi neiti Carroll tätä vaikutelmaa. Kävellessään
kaunokkeja kimmeltävällä räikeävärisempäin kukkien reunustamalla
nurmikolla tunsi hän miellyttävää raukeutta, joka täytti hänen sielunsa
hiljaisuudella; tämä oli hänestä niin uutta ja tavatonta, että hän
lapsellisesti katsoi ympärilleen nähdäkseen, mistä se tuli. Äkkiä alkoi
hänen sydämensä kovasti tykyttää: Sant'Anna tuli ystävänsä herttua de
Rossanon seurassa heitä kohti. Kun hän hän antoi kättä, kun heidän
katseensa kohtasivat, punastui Dora kovasti, änkytti ja näytti joutuvan
aivan suunniltaan pois.
— Minä en ole tavannut ketään sitten tiistain — sanoi Lelo kääntyen
markiisittaren puoleen antaakseen Doralle tilaisuuden tointua. — Se on
omituista, viime _veglionen_ jälkeen näyttävät kaikki naiset karttavan
meikäläistä: voisi luulla, että heillä ei ole ihan puhdas omatunto
meidän suhteemme.
— Ehkäpä he pikemminkin ovat väsyneitä kuultuaan niin paljon
hullutuksia ja valheita.
— Valheita!... Naamio johtaa usein sangen vakaviin tunnustuksiin, sanoi
kreivi katsoen neiti Carrollia.
— Luuletteko niin?
— Olen siitä varma; minulla on siihen täysi syy.
Rouva Verga, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, havaitsi Doran
hämmentyneen ilmeen ja sanoi hymyillen:
— Vai olette te joutunut tekemään vakavan tunnustuksen _veglionessa_?
Sen parempi sille, johon se kohdistui.
Näin sanoen alkoi markiisitar jatkaa kävelyä. Rossanon herttua, joka
mainiosti suoritti uskotun ystävän osaa, liittyi häneen heti kysellen,
miten hän oli huvitellut Costanzissa.
Lelo joutui siten kahden nuoren amerikattaren kanssa ja ryhtyi
kulkemaan vihreää tammikujaa kohti, joka oli kuullut niin monta
lemmentunnustusta. Heidän välilleen syntyi hiljaisuus, jota tahtoisi
pidentää iankaikkisesti, jolloin näkymättömät väreilyt synnyttävät
onnea ja melkein jumalaista tunnelmaa.
Neiti Carroll ei ollut enää itsenäisen näköinen, nenä pystyssä. Hän
kulki pää hiukan kumarassa, katse maahan luotuna.
— Ettekö tiedä, että minä puhuin viime kerralla vakavasti? sanoi Lelo
äkkiä levottomalla äänellä. Minä valitan, että se mitä teille sanoin,
tuli sanotuksi karnevaalin humun keskessä, mutta se oli silti totta.
Minä rakastan teitä.
Dora pääsi tointumaan hämmennyksestään.
— Kuinka monelle naiselle te olette sitä samaa sanonut? kysyi hän
ivallisella äänellä.
— Monelle, älkää sitä epäilkö, vastasi kreivi hämilleen joutumatta,
mutta kenellekään en vielä ole tarjonnut nimeäni, mutta sen tarjoan
teille, te kun olette minussa herättänyt vakavan tunteen, ehdottoman
luottamuksen ja kun lisäksi tiedän että tekin rakastatte minua.
Tämmöisen rohkeuden hämmästyttämänä kääntyi neiti Carroll kreiviä
vastaan kielto huulillaan; mutta katsahdettuaan noiden latinalaisten
silmien loistetta, jolta ei ajoissa ollut pitänyt varaansa, punastui
hän ja saattoi vain änkyttää:
— Mutta minä en ole koskaan...
— Ette ole koskaan kuullut niin rohkeata väitettä? keskeytti Lelo
hymyillen. Toivottavasti ette!... Miksi ujostelisitte tunnetta, joka
on kukkinut sydämessänne vastoin tahtoanne, niin, hyvinkin vastoin
tahtoanne. Olenko minä sitten niin arvoton?
— Ette, ette! vastusti Dora liikutettuna tästä väärästä
häveliäisyydestä.
— Te pakenitte itseänne tiistai-iltana, kun pyysin teitä katsomaan
omaan sydämeenne. Luvatkaa minulle, että tutkitte itseänne...
— Se on tehty, vastasi neiti Carroll hypistellen hermostuneesti
harsoaan.
Lelo pysähtyi tämän vastauksen yllättämänä. Molemmat katsahtivat
toisiinsa, liikutuksen aalto kulki toisesta toiseen.
Sant'Anna alkoi kävellä edelleen.
— Ja, sydämenne ja omantuntonne mukaan, luuletteko vielä saattavanne
mennä naimisiin herra Ascottin kanssa?
— En... ja minä olen tehnyt eron.
— Todella! — huudahti kreivi ilon välähdys silmissä. — Tekö olette
vapaa?
— Minä olen vapaa — sanoi neiti Carroll, ei ilman kiusallista häpeän
tunnetta.
— Oletteko kirjoittanut peruuttaaksenne sananne?
— Se ei ollut tarpeellista. Herra Ascott saapui torstaiaamuna ja lähti
samana iltana.
— Te annoitte pois hänen sormuksensa?
Nuori tyttö veti hitaasti pois hansikkaansa ja sanoi hermostuneesti
naurahtaen ja paljasta kättään näyttäen:
— Katsokaa!
— Oh Dora! te täytätte minut ilolla!... Ja nyt, ettekö nyt suostu
tulemaan vaimokseni?
— Ettekö siis pelkäisi näin oikullista, amerikkalaista ja sangen
itsepäistä tyttöä, joka on täynnä puutteita.
— En vähääkään. Rakastan teitä sellaisena kuin olette. Teillä on kaikki
ominaisuudet, jotka minulta puuttuvat. Meistä tulee täydellinen pari.
— No...
— No... niin... te suostutte?
Neiti Carroll käänsi päätään kreiviin päin, punastui — hänen katseensa
kiihkeän pyynnön edessä ja sanoi sitten olkapäitänsä kohauttaen,
omituisesti hymyillen:
— Myöhäistä olisi enää hylätä teidän ja minun!
Lelo ei voinut näin julkisella paikalla suudella kättä, joka hänelle
näin luvattiin; hän nosti hattuansa.
— Kiitoksia, Dora! Te teette minut sangen onnelliseksi, sanoi hän
vakavalla äänellä. Teidän ei milloinkaan tarvitse katua, että kuulitte
sydämenne ääntä.
— Olen siitä varma.
Tällä hetkellä havaitsi rouva Verga, joka oli saanut kerrotuksi
naamiaisseikkailunsa, tammikujan varjon käyvän tummemmaksi ja
surunvoittoiseksi.
— Poistukaamme tästä kujasta! — huusi hän edellä kulkijoille. — Tämä on
vain lempiviä varten.
— Ja kuka teille sanoo, että me emme ole sellaisia? vastasi Lelo
kääntyen.
— Tosiaan, miksette olisi? Suurempia kummia on nähty.
Kävelijät palasivat yhdessä valoisammalle paikalle. Herttua de Rossano
katseli neiti Carrollin kasvoja: nähdessään hänen poskiensa ja
huultensa syvemmän värin, hänen silmäinsä kostean kiillon ja varsinkin
hänen viehkeän hämillään-olonsa, oli hän varma Lelon menestyksestä.
Hotelliin palattuaan sulkeutui Dora huoneeseensa. Jo kaksi päivää oli
Helena ollut hänelle nyrpeänä; hänen äitinsä ja neiti Beauchamp olivat
häntä ankarasti nuhdelleet Jackin hylkäämisestä: hän oli siis kaikkien
kanssa kylmissä väleissä. Rouva Carroll, noita vanhoja, viehkeitä,
harmaatukkaisia, kirkaskasvoisia amerikattaria, oli heikoista
heikoin. Tytär tiesi, että hänen suuttumuksensa ei milloinkaan ollut
pitkäaikaista ja että avioliitto aatelismiehen kanssa häntä pohjaltaan
miellyttäisi. Mutta Dora oli itsekin hiukan nolostunut, kun hän jo nyt
oli toisissa kihloissa, ja mietti mitenkä hänen olisi ilmoitettava
uutinen, jota kukaan sentään ei odottanut näin pian. Ensinnäkin
pukeutui hän erikoisen sirosti päivällistä varten, sitten, pöytään
istuttuaan, tilasi hän samppanjaa. Amerikattarelle on samppanja
vihkiviiniä, jolla hän nimenomaan kastaa voittonsa.
Rouva Ronald ja hänen tätinsä olivat viettäneet päivän kansalaistensa
parissa Albanossa. Aterian aikana kertoivat he näkemiään ja kokemiaan;
Dora kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin; vastoin tapaansa oli
hän vaitelias. Helena tarkasteli häntä salavihkaa. Tuotuaan jälkiruoan
poistuivat palvelijat, kuten tavallista. Dora otti mansikoita ja näytti
leikkivän niillä pyöritellen niitä lakkaamattomasti sokerissa ennenkuin
pani suuhunsa. Yht'äkkiä kohotti hän päätään, siristi silmiään,
katsoen vuoroon itsekutakin pöytäkumppaneistaan ja sanoi täyteen
samppanjalasiinsa tarttuen ilosta säteilevin kasvoin:
— Dodyn onneksi!
Neiti Beauchamp ja rouva Carroll kohottivat heti omat lasinsa;
konemaisesti teki Helena samoin.
— Eihän nyt ole teidän syntymäpäivänne suinkaan? kysyi Sofia-täti.
— Ei, on kihlajaispäiväni!
Ikäänkuin nämä sanat olisivat iskeneet rouva Ronaldia päähän oikenivat
hänen sormensa, niiden pitämä lasi putosi ja meni kappaleiksi. Kalpeana
katsoi hän lasin paloja ja pöydälle valahtanutta viiniä.
— Mitenkä tämä on tapahtunut! sanoi hän typertyneenä.
Dora alkoi nauraa.
— No, tosiaan, niin kovasti en luullut kihlaukseni teihin koskevan!
Ja hän jatkoi hiukan levottomana:
— Toivottavasti se ei tuota minulle onnettomuutta!
— Mikä päähänpisto ruvetakin laskemaan sellaista leikkiä! sanoi rouva
Carroll.
— Leikkiäkö! Ei, se on täyttä totta. Tänä iltapäivänä on herra
Sant'Anna Pamfilissa uudistanut tunnustuksen, jonka hän tiistai-iltana
teki _veglionessa_, ja pyysi yksinkertaisesti minun kättäni, jonka
minä yhtä yksinkertaisesti hänelle myönsin — lisäsi Dora yrittäen
leikinlaskua. — Vähät niistä, jotka eivät ole tyytyväisiä, minä
puolestani olen sangen onnellinen!
— Ja Jack-parka! sanoi rouva Carroll.
— Oi, Jumalan nimessä, äiti, älkää mainitko sitä ainoata asiaa,
joka häiritsee onneani. Kun en voi parantaa sitä surua, minkä olen
aiheuttanut, niin antakaa minun se unohtaa!
— Minä tiesin kyllä, miten tämä keimailu päättyisi, sanoi neiti
Beauchamp kylmästi.
— Todellakin? Sitten tiesitte enemmän kuin minä, sillä minä en tosiaan
luullut sellaisen avioliiton minua odottavan.
— Ah! te pidätte epäilemättä suurena kunniana päästä kreivittäreksi...
Minä en sentään luullut teitä niin nousukkaaksi.
Dora punastui. Hän ei ollut yhtä hienoa sukua kuin rouva Ronald ja
hänen tätinsä: hän ei mielellään kuullut siihen viitattavan. Mutta hän
voitti nopeasti harminsa.
— Niin, minä olen sangen ylpeä päästessäni herra Sant'Annan puolisoksi
— vastasi hän tavanmukaisella suorasukaisuudellaan — ja minä tunnen
suuren joukon tyttöjä, joita te pidätte täysin ensiluokkaisina ja jotka
tulevat minua kadehtimaan.
— Oh! Dora, ethän toki ole antanut turhamielisyyden houkutella itseäsi!
sanoi rouva Carroll.
— Älä pelkää, äiti, juuri minun sydämeni on mennyt onkeen. En ole
sentään niin turhamielinen kuin näytän.
— Minä tulin vain ajatelleeksi, mitenkä teidän luonteenne sietää
eurooppalaisen miehen vaateliaisuutta, lausui neiti Beauchamp.
Dora nosti kyynärvartensa pöydälle, leukansa kämmenten väliin ja
katseli vanhaapiikaa mahdollisimman terävästi.
— Oletteko te koskaan rakastanut? kysyi hän tältä sitten ihan
vakavissaan.
Sofia-täti sävähti aivan tummanpunaiseksi ja rohkeasta kysymyksestä
loukkaantuneena vain puristi huuliansa yhteen.
— Jos olette rakastanut — jatkoi neiti Carroll, — niin täytyy teidän
tietää, että rakkaus tekee kaikki helpoksi, kaikki mahdolliseksi, jos
taas ette sitä tiedä, niin vedotkaa minuun, sillä minä olen sen juuri
kokenut; siitä ei ole vielä pitkä aika kuin en sitä tiennyt.
— Te rakastatte siis todellakin herra Sant'Annaa? kysyi rouva Carroll.
— Minä jumaloin häntä!
Ja kietoen kätensä äitinsä kaulaan painoi hän poskensa tämän poskea
vasten.
— Älkää surko, äiti; italialaiset ovat hyviä aviomiehiä, kysykää
markiisittarelta. Muuten amerikattaret ovat aivan kuin kotonaan
Roomassa. He ovat tänne rakentaneet palatseja, he ovat naittaneet
lapsiansa parhaisiin sukuihin, heillä on etevimmät paikat hovissa.
Minä tapaan ympärilläni paljon meikäläisiä... Ja sitten, se tuntui
olevan minun kohtaloni. Nähkää, minua ikäänkuin veti Eurooppaan, minä
jouduin Annie d'Anguilhonin luo, missä minun piti tavata Vergat ja
heidän kauttaan vihdoin tulla tänne. Oh, niin meitä johdetaan! Turhaa
rimpuilla vastaan! Minä puolestani en valita; minä olen Kaitselmukselle
sangen kiitollinen siitä kohtalosta, minkä se on minulle varannut.
— No, Helena, mitä te sanotte tästä? kysyi neiti Beauchamp ivallisella
äänellä:
Rouva Ronaldia hieman puistatti.
— Minäkö? En mitään... Minä kuuntelen ja ihmettelen.
Neiti Carroll nousi pöydästä.
— Siinä teette oikein, sanoi hän, sillä minä rakastan itseäni enemmän
nyt kuin ennen.