Sant'Annan sanat olivat ensin hämmästyttäneet ja järkyttäneet
neiti Carrollia; mutta yksin jouduttuaan tunsi hän niitä mieleensä
palauttaessa uutta viehätystä, ylpeyden tunnetta, suloista hämmennystä.
Kreivi rakasti häntä! Tämä oli sen hänelle sanonut omalla suullaan,
silmillään, koko olennollaan, ja juuri hänet tahtoi kreivi vaimokseen.
Hän, Dora, tämän korkean roomalaisen suurherran puolisona! Se ajatus
huikaisi häntä niin, ettei ollut uskaltaa katsoa sitä suoraan silmiin.
Kreivi oli rohjennut sanoa hänelle, ettei hän enää voinut mennä
naimisiin Jackin kanssa! Uskoiko hän siis että hän, Dora, rakastikin
häntä, kreiviä? Sitä ajatellessaan sävähti nuori tyttö punaiseksi.
Hän yritti sitä itselleen kieltää, olla olevinaan suuttunut,
laskea leikkiä, mutta kaikki se supistui lyhyeen, hermostuneeseen
naurahdukseen. Ei, hän ei voinut sitä kieltää: Lelo tuotti hänelle
jo läsnäolollaan tavatonta iloa; hänen seurassaan unohti hän ajan,
kaiken entisyyden muiston. Rakkaus yksin voi synnyttää sellaisia
ilmiöitä. Miksei Jack ollut voinut herättää sitä hänessä? Se oli hänen
oma vikansa!... Hänen vikansa! Vihdoinkin oli Dora keksinyt otteen
poikaparkaa vastaan. Hän oli hyvä, uskollinen, nöyrä, mutta melkein
samanlainen kuin kaikki muutkin nuoret miehet. Hänen katseessaan ei
milloinkaan ollut sitä hehkua, joka saa silmät painumaan alas ja
sydämen tykyttämään. Dora tunsi hänet liian hyvin. Kun Jack lähti
hänen luotaan, tunsi hän jonkinlaista helpotusta. Kreivi Sant'Annan
kanssa tuntui elämä liian lyhyeltä Jack Ascottin kanssa liian pitkältä.
Ei, Jackia hän ei milloinkaan voisi tehdä onnelliseksi. Nyt hän sen
ymmärsi. Niinpä hänen velvollisuutensa oli tehdä ero. Niin, hänen
velvollisuutensa. Hän tarttui tähän ajatukseen, salatakseen itseltään
eron teon inhottavuuden ja julmuuden. Ja kaikki tulisivat häntä
moittimaan! Ei kukaan ymmärtäisi, miten rehellinen hänen tekonsa
vaikutin olisi. Mutta miten tuli hänen menetellä peruuttaakseen
sanansa? Sitä miettiessään pyöritteli hän kihlasormustaan sormensa
ympäri. Äkkiä sattuivat hänen silmänsä ihanaan, punertavaan helmeen,
joka oli sen harvinaisen kauniina koristuksena; tämä näky herätti monia
muistoja ja äkkinäinen katumus valtasi hänen mielensä.
— Jack-parka! — sanoi hän ääneen; sitten lisäsi hän silmät kyynelten
samentamina: — Soisin olevani kuollut!... toivotus, jossa ei ole
vakavuuden varjoakaan, mutta jolla amerikattaret useinkin lohduttavat
omaatuntoansa.
Neiti Carrollin sielussa koko yön ja seuraavan päivän jatkunut
kamppailu osoitti hänessä suurempaa ajatuksen ja tunteen syvyyttä,
kuin kukaan olisi luullut. Jos hän olisi ollut se turha ja itsekäs
tyttö jolta hän tahtoi näyttää, olisi hän huoleti heittänyt sulhasensa
menemään, mutta hän oli parempi kuin itsekään tiesi. Ensi hetkellä oli
hän tuntenut vain riemua siitä, että Lelo häntä rakasti ja että hänestä
voisi tulla kreivitär; nyt tunsi hän tuskaa siitä surusta, jota hän
tulisi aiheuttamaan. Sanansa rikkomisen ajatus oli hänelle sietämätön,
hävetti häntä oman itsensä edessä. Hän soimasi itseänsä ankarammin kuin
kukaan toinen olisi rohjennut. Hän olisi antanut paljon, jos olisi
voinut tehdä eron kirjeellisesti, mutta se oli nyt mahdotonta. Hänen
oli pakko ilmoittaa tämä paha sanoma Jackille personallisesti, ottaa
vastaan hänen nuhteensa. Jospa hän edes kiivastuisi suutuksissaan
ja joutuisi siten heikommalle puolelle! Yksin kiivas kiista voisi
helpottaa eron tekoa. Jota enemmän hänen tulonsa hetki lähestyi,
sitä useammin toisti neiti Carroll: »soisin olevani kuollut!»...
Mutta mitään ennenaikaisen kuoleman merkkiä ei nuoressa tytössä
näkynyt ja herra Ascott läheni täyttä höyryä. Kuten rouva Ronald oli
olettanut, oli hän kutsunut yhtiökumppaninsa heti takaisin ja lähtenyt
ensimäisellä laivalla matkaan. Koko matkan ajan oli hän vaappunut uskon
ja epäilyn välillä, ja nämä eri mielialat olivat tuottaneet hänelle
sietämättömämpää henkistä meritautia kuin pahinkaan varmuus.
Kun puoli kahdentoista aikaan torstai-aamuna Doralle tuotiin herra
Ascottin käyntikortti, sytkähti hänen sydämensä. Hänen suoriessaan
hiuksiansa ja puseronsa kaulaliinan solmua vapisivat hänen kätensä
huomattavasti, ja sitten alistuen välttämättömyyteen ja karkoittaen
kaikki ajatukset saapui hän saliin.
— Halloo Jack! — sanoi hän tervehtien sulhastaan, ikäänkuin olisi eilen
tavattu, tuolla ystävällisellä ja tuttavallisella aito-amerikkalaisella
sanalla niinkuin hänen tapansa oli.
Samassa kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he tunsivat äkkiä
olevansa vieraita toisilleen. Syntyi ahdistuksen hetki, painostava
hiljaisuus. Neiti Carroll tointui siitä ensiksi.
— Näinkö te putoatte ihmisten joukkoon edes huudahtamatta! — sanoi hän
yrittäen laskea leikkiä. — Teidän yhtiökumppaninne palasi siis ennemmin
kuin odotitte?
— Ei, en minä jäänyt häntä odottamaan. Minä jätin talon ja asiat
ensimäisen apulaiseni haltuun.
— Oliko teillä sellainen kiiru minua tavata? kysyi Dora
parantumattomalla keimailullaan.
— Onko se teistä kumma? Meidän erilläänolomme ei varmaankaan ole
tuottanut teille suurta huolta. Mutta asia ei ole siinä. Minä sain
kirjeen, jossa kerrottiin, että eräs italialainen kreivi kosiskelee
teitä ja ilmoitettiin, että huhu teidän aikomuksestanne mennä naimisiin
hänen kanssaan leviää yhä enemmän. Minä en olisi voinut odottaa, että
posti toisi minulle teidän kieltonne, minä olen tullut omin korvin sitä
kuulemaan.
Nuoren miehen olennassa oli arvokkuutta, joka vaikutti neiti
Carrolliin. Hän koetti kuitenkin kierrellä naisten tapaan.
— Ja kuka se henkilö on, joka teille on tehnyt tämän kauniin
palveluksen?
— Vähät siitä... Dody, taivaan nimessä — sanoi Jack tarttuen
morsiamensa käsiin — tehkää loppu tuskasta, jota kärsin; se on
sietämätön. Sanokaa, että tämä keimailu ei merkitse mitään, että te yhä
olette minun.
Häpeän ja arvottomuutensa tunnon masentamana vaikeni neiti Carroll,
hänen huulensa värähtivät monta kertaa ilman että aluksi kuului
ääntäkään, mutta vihdoin sai hän vilpittömän surullisena sanotuksi:
— Minä tahtoisin, Jack, minä tahtoisin... mutta, minä en voi.
Herra Ascott hellitti äkkiä kädet, joihin hän oli tarttunut, ja
väänteli sitten, sangen kalpeana, hetken aikaa värähteleviä viiksiänsä.
— Se on siis totta, se avioliitto, josta puhutaan?... kysyi hän
käheällä äänellä.
— Ei, ei, ei ole kysymystä avioliitosta. Kukaan ei ole kosinut;
mutta... mutta... minä en voi enää tulla teidän vaimoksenne.
— Senkö vuoksi, että rakastatte toista.
Nuori tyttö punastui kovasti.
— Sentähden, että minä uskon, että me tekisimme toinen toisemme
onnettomiksi. Euroopan elämä miellyttää minua; nyt kun olen sitä
maistanut, ei meikäläinen enää minua tyydyttäisi. Tyytymätön vaimo on
kiusallisin kappale, mitä on.
— Ah! minä ymmärrän, minä ymmärrän!... te olette seurustellut
ylhäisöpiireissä ja te kaipaatte arvonimeä. Jos ei muusta ole kysymys,
niin minä voin semmoisen ostaa. Viisikymmentä tuhatta frangia... tuskin
sitäkään ja paavi tekee minusta paronin, ensimäisen amerikkalaisen
paronin! Se on aika lailla naurettavaa, mutta äärettömän hienoa!...
Paronitar Ascott!... Mitä sanotte?
Jack meni pahaksi onneksi tässä hieman liian pitkälle, ja tämä
kohtuuttomuus antoi neiti Carrollille rohkeutta puolustautua mitä
tarmokkaimmin.
— Ei, te erehdytte, sanoi hän kuivasti; vaikka tulisitte ruhtinaaksi,
en sittenkään enää menisi naimisiin kanssanne.
— Minun personani on siis käynyt teille vastenmieliseksi?...
Epäilemättä vertailun johdosta?
Tämä kosketti jälleen Doran parhaita vaistoja.
— Teidänkö personanne vastenmieliseksi? huudahti hän. Oh! älkää puhuko
semmoista! Minä olen todella kiintynyt teihin. Minä ymmärrän täysin
teidän arvonne, ja sepä tekee minulle tuskalliseksi välttämättömyyden
peruuttaa sanani ja tuottaa teille sellaista surua. Minä tahtoisin olla
kuollut!...
Nuoren tytön vakava ilme sammutti herra Ascottin suuttumuksen; sydän
suruisena, polvet vapisten, istahti hän tuolille, pyyhkieli kädellään
otsaansa ja sanoi sitten ahdistuneella äänellä:
— Dory, Dory, eikö tämä ole vain pahaa painajaista?... yksi teidän
tavallisia oikkujanne? ettekö pian sanokin minulle niinkuin niin monta
kertaa ennen: »minä olen kiitti taas...»
Liikutettuna painoi neiti Carroll päänsä alas.
— Minä tahtoisin, mutta se on mahdotonta, älkää sitä pyytäkö.
Parempihan on ero nyt kuin myöhemmin avioero, ja se meillä olisi
edessä. Avioliitot ovat ennalta määrätyt, ainakin lienee lupa sitä
uskoa, meidän ei nähtävästi niin ollut. Ja Jack... totta puhuen,
minä en ole suurenkaan valittamisen arvoinen! — lisäsi neiti Carroll
hänessä harvinaisella nöyryydellä. — On kauniimpia, parempia tyttöjä
kuin minä. Tiedän kymmeniä, jotka olisivat ylpeitä päästessään teidän
puolisoksenne ja jotka voisivat tehdä teidät onnelliseksi.
— Se on mahdollista; mutta minusta se on yhdentekevää.
— Te unohdatte; miehet unohtavat aina.
— Niinkö luulette?
— Niin, heillä on tuhansia tilaisuuksia, tuhansia keinoja.
— On niin... peli... juominen... itsemurha.
— Oh, Jack, olkaa vaiti! Luvatkaa, vannokaa minulle, että ette
milloinkaan tartu alentavaan, epäarvokkaaseen keinoon.
— Minulla ei ole teille mitään lupaamista, — Minä en tunne itseäni, —
vastasi herra Ascott puristaen sormillaan tuolin nojapuuta. Voin olla
enemmän tai vähemmän arvoinen kuin itse arvelen. Loppu sen näyttää. Oma
syynihän se on, suuri syyni: minun ei olisi pitänyt antaa teidän lähteä
yksin Eurooppaan; mutta minä luotin teihin niin sokeasti! Luulin, että
te rakastitte minua.
— Niin minäkin luulin, koskahan teille lupauduin. Minä tiedän nyt, että
se tunne, joka minulla oli teitä kohtaan ja on vielä, ei ole rakkautta.
— Tekö tiedätte sen? kysyi Jack, kaikki kasvojen lihakset tuskasta
vääntyneinä.
Dora nyökkäsi myöntävästi.
— No, sitten se on tosiaan liian myöhäistä! sanoi herra Ascott nousten.
Nuori tyttö nousi niinikään.
— Niin... se on liian myöhäistä... Minun on annettava teille takaisin
tämä.
Ja aivan kalpeana liikutuksesta kirvoitti hän sormestaan kaksi vuotta
kantamansa kihlasormuksen ja ojensi sen Jackille.
Tämä otti sen vastaan ja surun ja suuttumuksen vastustamattomasta
voimasta nakkasi sen uuniin, missä parhaillaan paloi iso valkea.
Neiti Carroll huudahti ja kahmaisi vaistomaisesti käteensä
kohennusraudan pelastaakseen sen liekeistä.
Herra Ascott tarttui hänen käsivarteensa lujasti — pidättäen:
— Antakaa sen olla, sanoi hän, teillä ei ole enää oikeutta siihen
koskea. Minä haluan, että se häviää.
Sitten sanoi hän purevan ivallisesti:
— Semmoinen on nainen! syöksyy pelastamaan häviöstä pientä korua, mutta
syöksee sinne miehen. Jumala antakoon teille anteeksi; minä en voi.
Ja Jack poistui päätään kääntämättä Doran jäädessä kuin kivettyneenä
kohennuspihdit kädessään katsomaan leiskuvaa tulta sen tunnelman
vallassa, että siinä palaa jotakin hänestä itsestänsä. Hän oikaisihe
pystyyn aivan kalpeana, rautapihdit Putosivat hänen kädestään ja
väristen vaipui hän istumaan tuolille mutisten:
— Se on kauheata... kauheata!
Ja sitten kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä; hän pyyhki niitä pois
rutosti, mutta hänen onnekseen jatkoivat ne pulppuamistaan.
Parin minuutin kuluttua saapui rouva Ronald saliin.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän. Minulle tuotiin Jackin kortti, johon
hän oli kirjoittanut: »Matkustan takaisin; en tahdo tavata ketään.»
Oletteko riidelleet?
— Olemme tehneet enemmän: eronneet! vastasi neiti Carroll kääntäen
päänsä pois.
Helenan muoto muuttui, ikäänkuin häntä itseään olisi loukattu.
— Oletteko te pettänyt lupauksenne, te? Kuinka katalaa!
Tämä sana riitti toinnuttamaan Doran ja palauttamaan hänet täyteen
puolustus- ja hyökkäysvoimaansa.
— Katalaako? toisti hän. Sitä en ymmärrä. Jos tulee tietämään, ettei
rakasta miestä riittävästi, on parempi, ettei mene hänen kanssaan
naimisiin.
— Ja tämän tiedon olette oppinut tultuanne tuntemaan herra Sant'Annan.
— Kenties... Muuten, tekö herra Ascottille kirjoititte?
— Minä.
— Teillä ei ollut oikeutta sekaantua minun asioihini.
— Suokaa anteeksi: minun velvollisuuteni oli varoittaa Jackia ja koko
elämäni ajan tulen katumaan, etten tehnyt sitä ajoissa... Mutta minä
en saattanut uskoa, että halu tulla kreivittäreksi olisi voinut saada
teitä niin katalaan tekoon.
— Halu, tulla kreivittäreksi!... Herra Sant'Anna ei kaipaa arvonimeä
voidakseen miellyttää, sen tiedätte hyvin itse!... Minä lyön vetoa,
että jos olisitte ollut Henrikin morsian, ettekä hänen puolisonsa, te
olisitte hänet jättänyt...
Helena kalpeni.
— Te olette hullu! sanoi hän.
— Minä pidän kyllä sangen paljon arvonimistä, jatkoi nuori tyttö, — en
kiellä sitä; mutta vain senvuoksi en milloinkaan mene naimisiin.
— Te aiotte siis mennä naimisiin herra Sant'Annan kanssa?
— Jos hän minua pyytää, aion.
— Hän pyytää epäilemättä teidän myötäjäisiänne!
— Hyvä on, hän saa ne, hän saa ne!
— Rakastatteko sitten häntä?
— Minäkö!... Rakastan. — Varmasti rakastan! sanoi neiti Carroll äkkiä
muuttuen viehkeäksi.
— Kun olette hänelle lupautunut, lähden minä Roomasta. Minä en tahdo
olla näkemässä liittoa, joka murskaa Jackin elämän.
Nämä kylmällä ja ankaralla äänellä lausutut sanat sanottuaan lähti
rouva Ronald salista, huulet suuttumuksen ohentamina.
Nuori tyttö, joka vielä piti käsissään kyynelten kostuttamaa
nenäliinaansa ja puserteli sitä, nakkasi sen äkkiä keskelle huonetta
sanoen:
— Soisin, että olisin kuollut!