Siirtäessään ihailunsa ja lempensä neiti Carrolliin ei kreivi
Sant'Annalla ollut muuta tarkoitusta kuin herättää rouva Ronaldin
katumusta ja loukata hänen turhamielisyyttään. Mutta vähitellen oli
hänen sanoihinsa tullut tunteen lämpöä; huomaamattaan oli hän saanut
vakavan kosijan sävyn ja eleet.
Doran ruskeat kirkassilmäiset kasvot, hänen yhdennäköisyytensä
ruhtinatar Marinan kanssa olivat hänet houkutelleet. Molemmat olivat
sorjia ja solakoita: Donna Vittorialla oli suuren kissan sujuvaa
viehkeyttä ja nuoressa amerikattaressa hyvin karaistun vieterin
joustavaa sulavuutta. Mies ei useinkaan ole uskollinen yhdelle
naiselle, mutta melkein aina yhdelle naistyypille. Dora osasi muuten
huvittaa Leloa ja herättää hänen mielenkiintoaan. Aikaisemmin ei
Lelo mielestään milloinkaan ollut nähnyt täysin vapaata olentoa.
Doran hengen riippumattomuus hämmästytti häntä yhtämittaa, hän näytti
astuvan elämään ilman minkäänlaisia kahleita. Tämä itsenäisyys ja
lisäksi hänen käytettävissään oleva omaisuus merkitsi Lelon mielestä jo
todella eräänlaista valtiutta. Ja sitten oli hän innostunut hevosiin.
Kumpainenkin olisi keskeyttänyt lemmenkuherruksen katsellakseen
uhkeata hevosta, arvostellakseen sen valjaita ja ryhtiä. Kun Lelo
ensimäisen kerran näki neiti Carrollin ratsain ketunajossa, tunsi hän
ihastuksen värinää, hänen nuhteettoman ratsastuksensa tenhoamana ei
Lelo jättänyt häntä hetkeksikään ja ylisteli häntä tavalla, joka tuotti
Doralle suloista mieltymyksen ja tyydytyksen tunnetta, jommoista hän
milloinkaan ennen ei ollut tuntenut.
Markiisitar Verga, jonka salaisena haluna oli nähdä amerikkalaisen
aineksen lisääntyvän Roomassa ja joka ei tuntenut herra Ascottia, ei
katsonut sopimattomaksi toimia häntä vastaan. Hän toisteli lakkaamatta
kreivi Sant'Annalle, että neiti Carroll viiden miljoonan myötäjäisineen
oli juuri sellainen vaimo, jota hän tarvitsee. Lelo alkoi miettiä,
millä silmällä hänen äitinsä ja sisarensa katsoisivat tätä avioliittoa
ulkomaalaisen ja lisäksi protestanttisen kanssa. He pitäisivät sitä
epäilemättä hänen periaatteistaan luopumisensa lopullisena sinettinä.
Hänen oli pakko myöntää, että tämä perin uudenaikainen amerikatar
oli verrattain jyrkkä vastakohta hänen omaisilleen, mutta toisaalta
harkitsi hän, että raha voi lievittää vaikka mitä.
Lelo tiesi kyllä, että Dora oli kihloissa. Alkuaikoina oli tämä usein
puhunut Jack Ascottista ja pian tapahtuvasta naimisiinmenostaan.
Nyttemmin ei hän siitä puhunut mitään. Voisiko hän, Lelo saada hänet
purkamaan kihlauksensa? Rakastiko Dora häntä riittävästi uhmatakseen
purkamisen skandaalia? Tytön turhamielisyydestä huolimatta oli hän
hänessä havainnut luonteen lujuutta, josta saattaisi tulla vakava
este. Suureksi tyytyväisyydekseen huomasi hän kuitenkin, että Dora
näytti yhä enemmän ja enemmän mieltyneeltä hänen seuraansa. Hänen
lähestyessään värähtivät pitkät ripset, huulten pielet puristuivat
yhteen ja ensimäisten minuuttien kuluessa oli nuoren tytön ääni nopea
ja hermostunut. Lelon seurassa oli hän paljon lempeämpi, ja kulkiessaan
hänen rinnallaan oli koko hänen olennossaan itsetiedotonta alistumista.
Muutos oli vielä suurempi kuin Lelo oli uskaltanut kuvitella. Kun Dora
oli eräässä Helenan kirjeessä ensimäisen kerran nähnyt Sant'Annan
nimen, oli se tehnyt häneen aivan tenhoavan vaikutuksen. Hän oli
kuvitellut omistajaa suureksi, tummaksi, komeannäköiseksi. Hänen
kuvitelmansa ei ollutkaan pettänyt, vaan vieläpä, kun hän ensi kertaa
kohtasi italialaisen kirkkaan katseen, tunsi hän äkillistä huumausta.
Jos, niin mahdottomalta kuin se kuuluneekin, kreivi sillä hetkellä
olisi pyytänyt häntä vaimokseen, hän olisi siihen suostunut. Tätä ei
hän milloinkaan tahtonut tunnustaa; mutta niin hänet kuitenkin oli
valloitettu. Kreivin, tämän uhkean ylimyksen, huomaavaisuus mairitteli
häntä tavattomasti. Hän vertaili mielessään kreiviä Jackiin, ja tämä
vertailu ei ollut jälkimäiselle eduksi. Sant'Annan läsnäolo tuotti
hänelle iloa, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut; kreivin
katse ja sanat tekivät häneen haihtumattoman vaikutuksen. Hänelle
kuuluvat esineet, jokapäiväisimmätkin, olivat erilaiset koskettaa,
ikäänkuin niissä olisi ollut jonkinlaista sähköä. Dora, joka ei
milloinkaan ollut rakastunut, kummastui näitä huomioita; hän piti
miestä, joka ne aiheutti, suorastaan korkeampana olentona. Ja heidän
kävelyretkiensä ja keskustelujensa seassa liikkui tuota jumalaista
ainesta, kuten Henrik Ronald oli selittänyt »toisaalta koskettamassa
jotakin levossa olevaa solua, toisaalla aavistamatonta säiettä,
hiljaista hermoa» synnyttääkseen rakkauden suuren ihmeen.
Neiti Carroll oli aina tuntenut salaista heikkoutta arvonimiä kohtaan.
Roomaan saavuttuaan ne viehättivät häntä vielä enemmän. Tapasipa hän
itsensä ajattelemasta, että hän myötäjäisineen oikeastaan olisi voinut
mennä ylhäisiin naimisiin. Katumus kihloihin menosta alkoi askarrella
hänen mielessään; se enentyi mikäli tuttavuus Sant'Annan kanssa
kävi läheisemmäksi. Aluksi torjui hän sen tarmokkaasti, sitten yhä
heikommin, kunnes uskottomuus vähitellen kaivautui hänen sydämeensä.
Dora oli kyllä huomannut, että Rooman seurapiireissä uskottiin hänen
menevän naimisiin kreivi Sant'Annan kanssa. Kun kreivi lähestyi häntä,
katseltiin heitä, kuiskuteltiin. Kun kreivi oli hänen aitiossaan
oopperassa, kiikaroitiin heitä itsepintaisesti. Hän saattoi töin tuskin
salata siitä tuntemaansa riemua.
Helena ei ollut jättänyt hänelle kertomatta, mitä hän oli kuullut Lelon
suhteista Donna Vittoriaan. Sanoipa hän kerran leikkisästi:
— Varokaa, ettette keimailullanne saata tuota kaunista ruhtinatarta
mustasukkaiseksi: hän saattaisi panna teidät maksamaan sen kalliisti,
ehkä pistää tikarin sydämeenne.
Nuori tyttö punastui, kohotti olkapäitään ja sanoi sitten hilpeästi:
— Minä en pelkää kuin vihtrilliöljyä, ja se on liian alhainen ase
ylhäiselle naiselle.
Rouva Ronald seurasi yhä levottomammin romaania, joka kehittyi hänen
silmäinsä edessä. Hän koetti olla siitä välittämättä, mutta se oli
hänelle mahdotonta. Hän tunsi siitä itsessään niin suoranaista ja
syvää kaikua, tunsi olevansa siihen auttamattomasti sekaantunut.
Oudot tunteet olivat samentaneet hänen ennen niin selkeän ja iloisen
sielunsa. Doran ja Sant'Annan tuttavallisuuden lisääntyminen
herätti hänessä huolestumista, jota hän koetti selittää johtuvaksi
ystävyydestään Jackia kohtaan. Ajatus, että he ehkä saattaisivat mennä
naimisiin, oli hänelle niin kiusallinen, että hän aina pian torjui sen
luotaan. Hän olisi antanut mitä tahansa kiiruhtaakseen herra Ascottin
saapumista. Epäilemättä kirvoittaisi Jack hänen sydämeltään sen raskaan
painon, joka sitä rasitti — edesvastuun, uskotteli hän itselleen.
Lelo toivoi karnevaalin aikana saattavansa edistää pyrkimyksiänsä.
Senjälkeen kuin Kirkko ei enää anna suojelustaan tälle hulluuden
puuskalle, joka niinkuin kaikki muukin arvattavasti on tarpeellinen,
on Rooman karnevaali menettänyt kauniin esiaikaisen leimansa ja
erikoisuutensa, mutta se on edelleenkin rakastavaisille erinomaisen
suotuisa. Naamiot, valepuvut, _conjettit, moccolettit_ auttavat
alkuunpanemaan suloisia romaaneja, aiheuttamaan traagillisia tai
koomillisia seikkailuja, saamaan aikaan odottamattomia yhtymiä —
sanalla sanoen vaihtelemaan ihmisvaiheita.
Naamiohuvit, _veglione_, ovat Italiassa luonteeltaan aivan säädyllisiä
ja tuttavallisia. Ei mitään irstasta eikä sopimatonta. Ylhäisön ja
porvariston naiset menevät sinne panemaan pyörälle ystäviään ja
tuttaviaan, kuiskaamaan heidän korvaansa salaisia paljastuksia,
hämmentäviä sanoja, jotkut voidakseen pelkäämättä kävellä rakastajansa
kainalossa. Roomatar ajattelee jo kuukausia ennen _veglionea_. Hän
toivoo aina siitä jotain hauskaa seikkailua. Rouva Verga puolestaan
oli siihen aivan hullaantunut. Voidakseen olla vapaampi meni hän sinne
tavallisesti omien kansalaistensa kanssa ja huvitteli siellä mitä
hilpeimmällä tavalla. Hän tuli sinne hyvin varustettuna, taitavasti
naamioituna. Lopulta hänen ystävänsä kaikki kyllä hänet tunsivat,
mutta ollakseen hänen iloansa turmelematta eivät sitä näyttäneet.
Tänä vuonna oli erään hänen lapsensa sairaus estänyt häntä ottamasta
osaa ensimäisiin _veglioneihin_. Vasta viimeiseen oli hän vapaana,
varasi sitä varten itselleen aition Costanzin-teatterissa ja kutsui
mukaansa kaksi amerikkalaista sekä Helenan ja Doran. Hän tilasi
kolme samanlaista mustaa dominopukua, ei erikoisen rumaa, mutta
vartalon ja muodon hyvin peittävää. Sitten selitti hän ystävilleen
Rooman naamiaistavat, harjoitteli yhdessä heidän kanssaan puhumaan
tuntemattomalla äänellä ja ilmoitti tuttavista nuorista pieniä
salaisuuksia. Kun odotettu ilta tuli, vei hän heidät Costanziin.
Kaikilla kolmella oli vasemmalla olkapäällään kimppu samanlaisia
kämmekänkukkia. Aitioon tultuaan katselivat rouva Ronald ja neiti
Carroll hiukan tympäistyinä tuota outoa, naamioitua joukkoa,
joka heidän edessään myllersi sekavana ruuhkana. Kiihkeänä omia
naamiaisnautintojansa hakemaan antoi markiisitar pian vapauden
molemmille herroille ja vei ystävättärensä alas saliin. Siellä antoi
hän heille vielä muutamia neuvoja, muun muassa sen, etteivät missään
tapauksessa suostuisi seuraamaan ketään mihinkään aitioon ja että heti
erkanisivat sopimattomien viittausten tekijöistä. Minkä jälkeen hän
itse sukelsi joukkoon ja hävisi.
Viikon vieremään eivät Helena ja Dora olleet muuta ajatelleet kuin
tätä veglionea. Se oli heille ihan uutukainen huvi, joka oli aivan
erikoisesti heidän mielikuvitustaan kiihoittanut. He olivat päättäneet
olla uskaliaita ja sukkelia kymmenkertaisesti tavallisiin ihmisiin
verraten. Mutta kun he nyt joutuivat yksin tuon mylläkän keskeen,
tunsivatkin he itsensä jokseenkin noloiksi. He näkivät ohitseen
kulkevan juuri niitä, joita he olivat päättäneet saattaa hämilleen,
mutta olivatkin itse hämillään saamatta sanaakaan sanotuksi.
Säädyllisen naisen ei ole niinkään helppoa, kuin luulisi, leikillään
asettua säädyttömäksi. Mieskään ei, kun tuntematon käsi pistää
hänen kainaloonsa, voi ihan välttää jonkinlaista hämmennystä, joka
usein tekee hänet mykäksi tai saa sanomaan suoranaisen tuhmuuden.
Sen sijaan, että naamio olisi piristänyt amerikattaria, niinkuin
he olivat odottaneet, se päinvastoin näytti heitä kangistavan, ja
äänenväärennys, jonka he mielestään olivat niin mainiosti oppineet,
ei tahtonut luonnistaa lainkaan. Heidän ensimäiset kokeensa
epäonnistuivat surkeasti. Mutta kerran alkuun päästyään pääsivät he
pian oikeaan vireeseen ja herättivät ennen pitkää sekä mieltymystä että
uteliaisuutta; ja tämä leikki tuntui heistä hurjan hauskalta!
Pohjaltaan oli kummallekin, kummankaan edes itselleen tunnustamatta,
illan suurena vetovoimana kreivi Sant'Anna. Häntä oli kumpikin
varustautunut yllättämään ja ymmälle saattamaan. Ja molemmat alkoivat
heti etsiä häntä katseillaan väkijoukosta. Hän oli siellä. Hän
seisoi alhaalla täydessä valossa selkä erään aition seinää vasten
sisäänkäytävästä oikealle, napinlävessä valkoinen kukka. Hänellä näytti
olevan enemmän menestystä kuin kellään läsnäolevista miehistä, ja hän
oli suorastaan dominoiden saartamana, ollen heidän kanssaan hilpeässä
sananvaihdossa. Hän oli niin pahasti saarroksissa, ettei hänen luokseen
illan alkuosan aikana voinut ollenkaan päästä. Loppupuolella sekaantui
hän joukkoon, tarkasteli melkein kaikkia naamioita ja näytti etsivän
jotakin. Useat naiset koettivat häntä pidättää, mutta hän irtautui
heistä taitavasti. Helena, joka ei ollut menettänyt häntä näkyvistään,
ryhtyi häntä seuraamaan sydän sylkyttäen, melkein huumauksissa
jännityksestä. Äkkiä oli hän aivan kreivin rinnalla. Nyt tai ei
koskaan: ja Helena tarttui hänen käsivarteensa. Lelo tarkasti häntä
uteliaasti ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
— Onko totta, että aiotte mennä naimisiin? kysyi rouva Ronald ranskaksi
ihmeen hyvin teeskennellyllä äänellä.
— Vielä!... Ah! sen täytyy tapahtua vedonlyönnistä!... Ainakin
kahdeskymmenes kerta tehdään minulle sama kysymys.
— Ja mitä olette vastannut?
— Että olen siihen täysin valmis, jos minusta vain huolitaan.
Tämän vastauksen vaikutelman alaisena yritti Helena vaistomaisesti
vetää käsivartensa pois. Kreivi esti sen puristamalla sitä lujasti
povelleen, ja tämä puristus tuotti nuorelle naiselle outoa onnea, jota
hän oli tuntenut Ouchyssä.
— Miksikä tahdot jättää minut niin pian? — sanoi Sant'Anna lempeästi. —
Huolestuttaako minun naimisiinmenoni sinua?
— Minuako?... Ah, jos tietäisitte kuinka yhdentekevää se minulle on!
Lelo uskoi varmasti olevansa tekemisissä rouva Ronaldin kanssa, ja
hänen mieleensä juolahti kavala päähänpisto.
— Yhdentekevääkö? — toisti hän. — Yhdentekevää, niinkö!... Sitä en usko
sinustakaan, sillä minun rakkauteni on aina herättänyt vastarakkautta.
— Ei aina.
— Aina... ennemmin tai myöhemmin. Minä olen päättänyt valloittaa sinut,
saattaa sinut unohtamaan Jack Ascottin.
Helena naurahti väkinäisesti.
— Ah, ah! te pidätte minua amerikattarenanne!... No tosiaan,
rakastavaiseksi on teillä huononlainen vainu.
Sant'Anna, oli olevinaan hämmästynyt ja pettynyt ja pysähtyi äkkiä:
— Kuka sinä sitten olet?
— Ottakaa selvä!
Näin sanoen riuhtasi nuori nainen itsensä irti, käänsi hänelle selkänsä
ja hävisi väkijoukkoon.
Leikkisä hymy välähti kreivin silmissä.
»Tuo tietää nyt ja on raivoissaan», päätteli hän.
Dora, joka oli seurannut tapausta syrjästä, jätti heti herran, joka oli
koettanut saada häntä seuraansa ja alkoi kaarrella Lelon ympärillä.
Kahdesti heitti hän hänelle kukkia uskaltamatta kuitenkaan puhutella,
voittamattoman arkuuden vallassa. Sant'Anna tarkasti häntä kiireestä
kantapäähän. Toinen kämmekkäkimppu! Se oli varmaan neiti Carroll.
— Saanko tarjota käsivarteni? Sinun vartalosi miellyttää minua.
Nuori tyttö tarttui epävarmana tarjottuun käsivarteen.
— Menkäämme pois tästä mylläkästä. Tuolla käytävillä on enemmän tilaa.
Ja kun domino ei avannut suutaan:
— Ettehän toki liene mykkä, toivottavasti!
Dora oli vihdoin saanut mielensä tasapainoon.
— En, Jumalan kiitos! — kiiruhti hän vastaamaan teeskennellyllä
äänellä. — Ja minulla on lisäksi tarkat tiedot teistä.
— Todellakin?
— On. Te olette kevytmielinen, huikentelevainen niinkuin Don Juan,
kykenemätön vakavaan tunteeseen, vaikka teillä on taito uskotella
naisille, että muka olette heihin rakastunut.
— Sinun väitteesi ovat väärät, ihan väärät! Minä voin sen sinulle
todistaa... Tule, menkäämme tähän aitioon.
Neiti Carroll yritti livahtaa pois, muistaen rouva Vergan varoitusta.
Lelo tarttui ripeästi hänen käteensä.
— Minä en päästä sinua ennenkuin olet minua kuullut. Syytetyllä on
oikeus puolustautua.
Ja arvovallalla, joka hurmasi nuorta amerikatarta, saattoi hän hänet
tilaamaansa aitioon, tarjosi hänelle tuolin ja istui itse häntä
vastapäätä, selkä saliin päin.
— Teille on siis sanottu, että minä en kykene vakavaan tunteeseen?
kysyi hän unohtaen naamiaisten tavanomaisen sinuttelun.
Dora nyökkäsi myöntävästi.
— No niin, teitä on petetty, sillä minä olen vakavasti rakastunut
erääseen nuoreen tyttöön.
— Vielä mitä!
— Se on täyttä totta.
— Onko hän valkoverinen?
— Ei, tumma.
— Kaunis?
— On, minusta.
— Se merkitsee, että hän on muista ruma?
— Ei ikinä!... Hänellä on maailman kauneimmat silmät, ja hän on älykäs,
omaperäinen, herkullinen! Minä rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan
olen rakastanut. Se on niin totta, että ensimmäistä kertaa elämässäni
ajattelen avioliittoa... Tahdotteko, että sanon teille hänen nimensä?
kysyi Lelo alentaen ääntään.
— En, en, minä en ole utelias.
— Kun te sen tunnette, sen nimen, kun tiedätte, että se on teidän
omanne.
Neiti Carroll nousi ylös, naamiostaan ja dominostaan huolimatta
huomattavan liikutuksen vallassa.
— Mikä hulluus! sanoi hän kiihkeästi.
Lelo nousi myöskin ja tarttuen nuoren tytön molempiin käsiin puristi
lujasti niitä.
— Hulluusko! Miksikä niin? Minun ei olisi pitänyt lausua sitä teille
tämmöisessä paikassa, mutta teidän sananne ajoivat minut siihen.
Sanokaa, että uskotte minun rakkauteeni!
— Minkä vuoksi? Minä en ole enää vapaa, tiedättehän sen...
— Tiedän, ja tuon sormuksen näkö, jota te kannatte, on käynyt minulle
kiusalliseksi. Minä en ole onnellinen, ennenkuin olette palauttanut sen
sille, joka on sen teille antanut.
— Purkaa kihlaukseni! Oh, se on mahdotonta!... mahdotonta!... Herra
Ascott ei ansaitse sellaista kohtelua. Se olisi hänen elämänsä
murskaus. Hän rakastaa minua sanomattomasti.
— Mutta te puolestanne ette rakasta häntä, sanoi kreivi ovelasti. Jos
te rohkenette katsoa aivan sydämenne pohjaan saakka, niin joko olen
minä suuresti erehtynyt, taikka te tunnette, ettette enää voi mennä
naimisiin herra Ascottin kanssa!
Dora irroitti äkkiä kätensä: eräs Lelon ystäviä, joka oli luullut
aition olevan vapaana, tunkeutui sinne kahden dominon seurassa. Syntyi
tuolien työntelyä ja ennenkuin tunkeilijat olivat ehtineet vetäytyä
pois, oli nuori amerikatar livahtanut tiehensä.
Kun neiti Carroll noin kolmen aikana aamulla palasi hotelliinsa, ojensi
Giovanni, heidän oppaansa, hänelle illalla saapuneen sähkösanoman. Hän
aavisti vaistomaisesti, keneltä se oli, ja kalpeni.
— Jack saapuu torstaina, sanoi hän sen luettuaan.
— Se ei ole liian aikaista, huomautti rouva Ronald kylmästi.
— Ei, se on päinvastoin liian myöhäistä! — vastasi Dora repien
sähkösanoman kappaleiksi tarmokkailla liikkeillä, jotka osoittivat,
että päätös oli tehty.