Jo seuraavana päivänä meni kreivi Sant'Anna Quirinali-hotelliin. Hän
tapasi rouva Ronaldin yksinään. Tämä otti hänet vastaan arvokkaan
kohteliaasti.
— Minä kiiruhdan ilmaisemaan teille kunnioitustani ja saamaan
anteeksiantoa — sanoi Lelo sydämellisen, mutta lyhyen kättelyn jälkeen.
— Minulla oli hulluuden puuska, josta olen paljon kärsinyt ja jota
pahoittelen, kun olen sillä teitä loukannut. Meidän italialaisten on
vaikea uskoa naisen järkähtämättömyyttä, mutta kun sellaista todella
tapaamme, niin sanomme hiljaa hyvästi... niinkuin minä tein... Minä
pelkäsin, että te yhä vielä olette minuun vihastunut.
— Minulla ei ollut siihen oikeutta — tunnusti rouva Ronald
tavanomaisella suoruudellaan, — koskahan minun käytöstapani oli ollut
omiansa eksyttämään arvosteluanne... Minä olen keimaillut koko ikäni,
vaikka minun ei koskaan ennen ole tarvinnut sitä katua...
— Keimaillut oikeinko lihasta ja luusta tehtyjen miesten kanssa?
— Mitenkäs muuten!
— Minun täytyy ensi tilassa mennä tiedustamaan amerikkalaisilta
heidän kylmäverisyytensä salaisuutta — sanoi Lelo ollen olevinaan
vakavannäköinen. — Viime kerralla en osannut keimailuanne vastaan
puolustautua. Sen parempaa puolustusta minulla ei ole; mutta kun tiedän
teidät niin oikeamieliseksi, toivon, että suosiollisesti sen hyväksytte
ja suotte minulle anteeksi.
— Kyllä, kyllä, sehän on sovittu, minä suon anteeksi! sanoi Helena
hermostuneesti naurahtaen.
Tällä hetkellä tuli Dora sisälle, hattu päässä, sangen eleganttina. Kun
Dora näki kreivin, ilmaisivat hänen kasvonsa mieltymystä.
— Minä kuulin usein puhuttavan teistä viime kesänä, neiti, — lisäsi
kreivi muutamien tavanmukaisten alkusanojen jälkeen; — minulla oli
suuri halu saada tutustua teihin.
— Onko minusta puhuttu paljonkin pahaa?
— Pahaako? — toisti Lelo, hiukan tyrmistyneenä.
— Onko teillä niin huono käsitys italialaisista?
— Ei italialaisista erikoisesti, mutta eurooppalaisista yleensä.
— Ah, oletteko tuntenut heitä paljonkin?
— En ainoatakaan! — vastasi hän suoraan; — ja ne, jotka tapasin
Pariisissa markiisitar d'Anguilhonin luona, tuntuivat minusta
tosiaankin viehättäviltä; mutta New Yorkissa he eivät ole pyhimyksen
maineessa.
— No, te saatte nähdä, että me olemme maatamme parempia. Oltuanne
jonkun aikaa meidän parissamme te teette meille oikeutta.
— Joka tapauksessa olen ollut ihastunut ja hämmästynyt Rooman
katselemisesta. Se oli muistossani säilynyt kirkkokaupunkina, jossa
tuskin uskalsi ääneen puhua. Tänä aamuna olen kulkenut hiukan
siellä täällä, ja se näyttää minusta todella hilpeältä ja täysin
uudenaikaistuneelta.
— Niin, kyllähän sitä on nuorennettu, mutta taitamattomasti: minuun sen
vaikutus on pikemminkin kiusallinen. Kun kuljen uusien kaupunginosien
läpi, tunnen epämääräistä tyytymättömyyttä, siristän silmiäni,
ikäänkuin valo olisi liian räikeää. Jokin siinä minua haavoittaa,
loukkaa... Se on kummallista...
— Ei, sanoi Helena, sillä me jatkamme vain edeltäjiämme: vain teidän
esi-isänne kärsivät nykyajan avonaisesta Roomasta.
Kreivin kasvoille nousi hieno puna; hän katseli amerikatarta ihmetellen:
— Se on mahdollista, sanoi hän. Sitä selitystä en olisi keksinyt...
Jos muinaisetkin Sant' Annat nousevat panemaan vastalauseensa nykyistä
asiain tilaa vastaan, niin ei ole kumma, että se minua tympäisee.
— Mutta kuuluttehan te kuitenkin valkoisiin? kysyi neiti Carroll.
— Niin, siellä minulla on parhaat ystäväni, niiden joukossa enimmäkseen
seurustelen ja myötätuntoni on sillä puolella; mutta en ole tyyten
rikkonut väliäni mustienkaan kanssa, joihin sukuni kuuluu... Niinpä
voinkin hankkia kaikki luvat, mitä saatatte haluta Vatikaanista.
— Olkaa varuillanne! sanoi rouva Ronald; entä jos pyydämme aivan
tavattomia?
— Pyytäkää, minä olen kokonaan käytettävissänne! sanoi nuori mies
nousten.
Molemmat naiset kiittivät ja vieras sanoi hyvästit.
Markiisitar Verga oli aina mielissään, jos hänellä oli joku huomattava
amerikatar esiteltävänä: se antoi hänelle merkitystä ja toi lukuisammin
nuoria miehiä hänen vastaanottoihinsa, mikä tuotti hänelle suurta
nautintoa. Rouva Ronald oli sangen kaunis nainen, suorastaan
koristeellinen; Dora, rikas perijätär, omaperäistä ja puoleensavetävää
tyyppiä: näiden molempain avulla tulisi talvikausi epäilemättä
viehättäväksi. Hän kuljetti heitä vaunuissaan, vei oopperaan, esitteli
lähimmälle seurapiirilleen ja ylimalkaan valkoiselle ylhäisölle.
Kaikkialla otettiin heidät vastaan niin luontevan herttaisesti, niin
miellyttävän kohteliaasti kuin on Italian yleisölle ominaista. He
tunsivat itsensä tuotapikaa kotiutuneiksi näissä Rooman piireissä,
joissa esteettömästi puhutaan englantia ja ranskaa, jotka ovat tulossa
yhä kosmopoliittisemmiksi, joiden portit amerikatar on auki murtanut ja
joiden uudistamisen hän kukaties on suorittava.
Helena ja neiti Carroll saivat pian enemmän kutsuja kuin saattoivat
noudattaa. He kävivät kaikkialla, asianmukaisesti neiti Beauchampin
Ja Vergain saattamina. Meni tuskin päivääkään etteivät he tavanneet
Leloa. Tavoittaen suunnittelemaansa suloista kostoa osoitti hän rouva
Ronaldille kunnioittavaa ystävyyttä, mutta Doralle sensijaan ihailijan
tunteita. Ensi hetkestä oli heidän välillään syntynyt sympatiaa;
kreivin ei tarvinnut nähdä vaivaa antaakseen heidän suhteilleen
keimailun sävyä. Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tavata
molempia amerikattaria. Anoipa hän eräänä päivänä lupaa saada saattaa
heitä Rooman taiteellisiin ja historiallisiin pyhättöihin.
— En suinkaan oppaana, sillä minä en tunne Roomaa — oli hän lisännyt
viehkeän vaatimattomasti. Olen aina odottanut kaunista naista, joka
tahtoisi minua niihin opastaa... Kun Sallimus nyt lähettää tielleni
kaksi, täytyy käyttää harvinaista tilaisuutta, joka ehkei uusiinnu.
Tarjoukseen suostuttiin: nyt saattoi nähdä Lelon samoamassa Vatikaanin
taidesaleissa, kirkoissa ja kappeleissa, forumin poikki ja muinaisten
keisarien palatseissa. Rouva Ronald ja Dora huomasivat pian hänen
todellisen tietämättömyytensä, kykenemättömyytensä kääntämään
latinankielistä kirjoitusta. He härnäilivät häntä säälimättömästi,
mutta hän ei siitä pahastunut. Italialainen ei koskaan häpeä tiedon,
ainoastaan tunteen puutetta. Hänellä on vaiston lahja, joka saattaa
hänet halveksimaan tiedon hankkimista, ja tämä vaisto tavallisesti
riittää.
Tavalliselle häikäilemättömyydelleen uskollisena pani Dora Baedekerin
Sant'Annan käteen ja pakotti hänet lukemaan siitä. Aluksi tuntui se
hänestä ikävältä, sitten herättivät nämä ylen suppeat tiedot halua
saada erinäisistä seikoista tietää enemmän. Jopa syventyi hän lukemaan
Svetoniusta. Metsästysklubin jäsen lukemassa Svetoniusta! Se oli
tosiaan ilmestys! Jonkinlaisen salaperäisen perinnäisvaiston avulla
pääsi Lelo nopeammin ja syvemmin kosketuksiin Rooman henkilöiden ja
asiain kanssa kuin hänen kumppaninsa. Jonkun keskiaikaisen muistomerkin
edessä värähti hänen kasvoillaan usein liikutuksen ilme, hänen
katseensa surumielisyys syveni, hänen päänsä nytkähti alas, ikäänkuin
menneisyys muutamaksi sekunniksi olisi koskettanut mieskohtaisesti
häntä itseään.
Näillä retkillä seurasi hän aina Doraa. Tämän suorasukainen puhe ja
omaperäiset huomautukset huvittivat häntä. Äänettömästä sopimuksesta he
piankin eristäytyivät jääden seisomaan jonkun veistoksen tai maalauksen
eteen. Tämä temppu tuotti Helenalle jonkinlaista katkeruutta. Hän
kiiruhti askeliaan ikäänkuin paetakseen jotakin pahaa, Sofia-täti, joka
aina oli mukana, jaksoi vain vaivoin häntä seurata. Kun nuoret taas
hänet yhdyttivät, oli hänen kasvoillaan hermostunutta levottomuutta,
joka sai Sant'Annan silmät kiilumaan ilkkua ja tyydytystä.
Eräänä iltapäivänä, kun markiisitar Verga oli ottanut Doran ja hänen
äitinsä mukaansa, lähtivät neiti Beauchamp ja rouva Ronald yksin
ajelemaan. Helena käski kuskin ajaa St. Sebastianin portin toiselle
puolelle. Hän oli saanut äkillisen päähänpiston mennä Appiuksen
tielle. Sattui vielä olemaan tuollainen päivä, joka on Rooman seudun
Suurpäiviä, jolloin, joko jostakin valoheijastuksesta tai vaikeammin
selitettävistä syistä koko seutu on äärettömän, miltei yliluonnollisen
alakuloinen. Se tempasi Helenan mukaansa.
— Tätä voisi sanoa kuolleen maiseman kolkaksi! — sanoi hän ympärilleen
katsoen.
— Ei sentään aivan, vastasi neiti Beauchamp; sillä tuolla ovat rouva
Vergan vaunut, ja ellen erehdy, edempänä, jalkaisin kreivi Sant'Anna ja
Dora.
Rouva Ronald vuorostaan erotti nyt vanhaa tietä reunustavain
hautapatsaiden välillä molempain nuorten hahmot: hänen sydäntänsä
kouristi. Hän näki neiti Carrollin kumartuvan lukemaan jotakin
hautakirjoitusta, nousevan ylös ja pää saattajaansa kohti kääntyneenä
jatkavan hiljaista kävelyä, joka osoittaa tuttavallista puhelua.
— Niin, he siinä ovat; he tutkivat muinaistiedettä, sanoi hän
ivallisella sävyllä.
— Mistä ihmeestä he ovat kreivin löytäneet? sanoi neiti Beauchamp.
— Corsolta, luultavasti: roomalaiset ovat aina kadulla.
— Ei ole ihme, että kaikkialla sanotaan, että Dora menee hänen kanssaan
naimisiin.
— Ah, puhutaanko semmoista?
— Puhutaan, sangen moni on siitä maininnut Marylle. Hän on siitä
olettamuksesta ollut enemmän maireissaan kuin tyytymätön. Luulenpa
tosiaan, että hän ei pahastuisi saadessaan nähdä tyttärensä
kreivittärenä.
— Kreivittärenä, Dody, häikäilemättömine tapoineen! Kaunis kreivitär,
tosiaan!... Toivon toki, että hänellä on kylliksi järkeä ollakseen
hullaantumatta arvonimestä ja kylliksi kunniaa ollakseen rikkomatta
lupaustaan... Jackin, joka tuntee hänet, ei pitäisi jättää häntä yksin
kaikkien näiden muukalaisten pariin. Hän on typerä.
— Mutta, rakas ystäväni, hänen yhtiömiehensä on San Franciscossa, joten
hän ei ole vapaa. Dora vaati häntä toimintaan ja näin on nyt käynyt.
— No niin, minä kirjoitan hänelle vielä tänään. Hän uskoi Doran
erikoisesti minun vastuulleni: minun täytyy saada vastuuni selväksi.
— Olet oikeassa.
— Palataan takaisin, alkaa hämärtää! sanoi Helena väristen.
Ja odottamatta neiti Beauchampin suostumusta käski hän kuskin ajamaan
takaisin. Koko paluumatkan oli hän vaiti. Tultuaan hotelliin ryhtyi hän
heti, edes hattua päästään ottamatta, kirjoittamaan herra Ascottille.
Hän ei olisi voinut odottaa minuuttiakaan, niin oli hän sen kuumeen
vallassa, joka erinäisinä hetkinä saa meidät lämmittämään veturia tai
täyttämään kaasulla ilmapalloa, jotta kirje tulisi pikemmin perille —
kirje, jota sittemmin ei kuolemakseen toivoisi kirjoitetuksi... Ketään
nimeltä mainitsematta ilmoitti hän Jackille, että Doraa liehiteltiin,
että hänen omaisuuttaan tavoiteltiin ja että Jackin onni oli vaarassa
Hän tiesi, että Jack heti tämän kirjeen saatuaan kutsuisi kumppaninsa
takaisin ja lähtisi Eurooppaan.
— No nyt se on tehty! sanoi hän neiti Beauchampille kirjoitettuaan
kiireesti osoitteen.
Kuivatessaan sitten tarmokkaalla kädenpaineella vielä kosteata
kirjoitusta pöydällä olevaan imupaperiin, lisäsi hän, suuttuneella
sävyllä:
— Amerikkalainen miesväki on tosiaan typerää. Meidän täytyy todellakin
olla sangen säädyllisiä, jotta heille ei tapahdu mitä yllätyksiä
tahansa!