2 p:nä tammikuuta lähtivät rouva Ronald ja hänen matkatoverinsa
Roomaan. Heidän oppaansa oli noita italialaisia, jotka näyttävät
ottaneen yksinomaiseksi tehtäväkseen amerikatarten huoltamisen ja
saavat palveluksiinsa rotunsa sulavuutta, taitoa ja usein kohteliasta
miellyttävyyttä. Giovannin huolenpidossa saapuivat he matkansa päähän
kuninkaisen mukavasti ja tapasivat Quirinalin hotelliin tullessaan
valmiiksi varattuna kauniin, etelän ja puutarhan puolella olevan
huoneiston: salin, ruokasalin ja neljä huonetta.
Kun he saapuivat perille ensimäisellä aamujunalla, eivät he olleet
tulostaan ilmoittaneet Vergoille, mutta vielä samana päivänä kello
kolmen ja neljän välillä ajoivat Helena ja Dora heidän luokseen. Nämä
olivat säästäväisyydestä vuokranneet pois palatsinsa ja asuivat eräässä
huvilassa Macaon kaupunginosassa, missä he juuri olivat panemassa
asuntoansa kuntoon. Vergan huvilassa ei etiketti ollut jäykkää: eräs
miespalvelija saattoi vieraat suoraan saliin, missä hänen isäntäväkensä
oli. He pysähtyivät sekunniksi kynnykselle hämmästyneenä. Sali oli
yhtenä huonekalujen ja koruesineiden sekamelskana. Markiisi ja kaksi
sangen eleganttia herraa olivat kiivenneet tikapuille ja koettelivat
tauluja seinää vastaan, kun taas markiisitar seisten alhaalla
keskellä huonetta, hattu päässä, arvosteli vaikutelmaa. Nähdessään
ystävättärensä huudahti hän ilosta; kaikki kolme miestä kiiruhtivat
laskeutumaan alas. Herra Verga toivotti amerikattaret tervetulleiksi ja
esitti heille ystävänsä:
— Ruhtinas Viviani, herttua Marsano.
Kuullessaan tämmöisiä arvonimiä, lensivät rouva Ronaldin ja neiti
Carrollin silmät selälleen, ja heti kun he olivat yksin markiisittaren
kanssa, kysyi Dora tältä, olivatko ne tosiaan olleet todellinen
ruhtinas ja todellinen herttua.
— Kyllä varmasti, ja kummallakin on kilometriä pitkä esi-isien
luettelo... Heitä huvittaa auttaa meitä asuntomme kuntoonpanossa.
Italialaiset eivät ole ensinkään jäykkiä, saatte nähdä.
Kun Amerikan ja Pariisin kuulumat oli kerrottu, lähti rouva Verga
saattamaan ystävättäriään ajelulle. Ilma oli niin lauha, että vaunut
saattoi pitää avoimina. He ajelivat hiljoilleen Corson läpi.
— Rakas, vanha Rooma! — sanoi Helena katsellen ympärilleen heltyneellä
mielellä. — Sen jälleen nähdessään tuntee itsensä aina onnelliseksi!
Minä tulin tänne Henrikin kanssa avioliittomme ensi kuukausina. Se on
yhä elävästi muistossani. Luulisin vielä tuntevani kaikki vanhat kadut,
kaikki palatsit.
— Oh! — sanoi Dora — siitä on jo kahdeksan vuotta, kun minä olin
täällä. Jalkojani pakottaa vieläkin, kun muistelen Vatikaanin
loppumattomia taidesaleja, joita pitkin minua laahattiin. Hotelliin
palattuani itkin usein väsymyksestä. Minä olin ruvennut vihaamaan
veistokuvia, lukuunottamatta Belvederen Apolloa, ihanaa siivekästä
nuorukaista.
— Siivekäs Apollo! Dody, mikä mytologia! huudahti rouva Ronald. Te
sekoitatte sen Merkuriukseen.
— En ensinkään. Tiedän hyvin, ettei sillä ole siipiä kantapäissään,
mutta se teki minuun sen vaikutelman kuin olisi se ollut olento,
joka todella voi kulkea ilmassa ja vetten päällä, tosiaankin oikea
jumal-ihminen... Ah, kuulkaa, rouva Verga, jos huomaatte kreivi
Sant'Annan, näyttäkää hänet minulle.
Markiisitar alkoi nauraa:
— Ah! kreivi Sant'Anna Apollosta puhuttaessa!... Hänestä olisi varmaan
mairittelevaa kuulla sitä!
Neiti Carroll punastui, mutta selitti vilkkaasti:
— Hän erehtyisi... minulla ajatukset usein seuraavat toisiansa lainkaan
toisiinsa liittymättä, ja kun en häntä tunne, en voi tehdä mitään
vertailua.
— Se on totta. Hän on muuten sangen kaunis, eikö olekin, Helena?
— Sangen kaunis, vastasi nuori nainen välinpitämättömällä äänellä.
— Te näette hänet heti kohta: hän on epäilemättä Pinciolla.
Nämä sanat hätkähdyttivät äkillisesti rouva Ronaldia. Hän ymmärsi nyt
vasta, kuinka kiusallinen Ouchyn muisto oli ja että hänen ei olisi
pitänyt tulla Roomaan näin pian.
Aamulla oli satanut: arvellen, että Villa Borghesessa olisi liian
kosteaa, käski rouva Verga kuskinsa ajaa Pinciolle.
Vaunut nousivat verkalleen ylös päivänpaisteista rinnettä pengermälle,
missä hienoston oli tapana vaihtaa tervehdyksiä ja päivänkuulumia, ja
taiteilijain taas painaa mieleensä sitä jumalaista alakuloisuutta, jota
auringonlasku levittää Rooman ylle.
Amerikattaret olivat olleet siellä jo muutamia minuutteja, kun
markiisitar huudahti:
— Kas, tuossahan juuri Sant'Anna on!
Dora sai töintuskin pidättyneeksi kääntymästä katsomaan.
Huomattuaan markiisitar Vergan erkani Lelo tuttavistaan, joiden kanssa
hän puheli, ja tuli hänen vaunujansa kohti.
Nähdessään Helenan näytti hän hiukan yllätetyltä; mutta melkein samassa
kuitenkin ojensi ilman väkinäisyyttä ja epäröintiä hänelle kätensä:
— Tervetuloa! — sanoi hän mitä luontevimmalla äänellä. — Mieluisaa
nähdä teitä jälleen.
Markiisitar esitti hänet Doralle. Hän kumarsi syvään ja kääntyen
Helenan puoleen sanoi:
— Te olette viipynyt kauan. Me pelkäsimme teidän muuttaneen
matkasuunnitelmaanne.
— Me tahdoimme odottaa huonojen säiden päättymistä.
— Siinä teitte viisaasti... Nyt voimme tarjota teille aurinkoa niin
paljon kuin haluatte.
Nojaten tuttavallisesti käsivarsillaan vaunujen reunaan hän sitten
kyseli rouva Ronaldilta kuulumia hänen tädistään, veljestään, jopa
miehestäänkin. Puhui Pariisista kysellen, mitä uutta oli teattereissa.
Tuontuostakin katsahti hän uteliaasti neiti Carrolliin, ikäänkuin
tämä olisi erikoisesti hänen mieltänsä kiinnittänyt. Hänen silmissään
ei ollut enää taannoista hehkua, hänen huulillaan ei samaa värettä,
hänen äänessään ei sitä lämpöä. Sammunut oli se halu, joka teki hänen
kasvonsa niin palaviksi; sammunut intohimo, joka teki hänet niin
kaunopuheliaaksi. Hämmästyneenä Helena tuskin sai vastatuksi. Oliko
tuo sama mies, joka niin tulisesti oli puhunut rakkaudestaan! Joka
kello yhdentoista aikaan illalla oli tunkeutunut hänen huoneeseensa!...
Oliko hän vain nähnyt unta? Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi
Helena omituista sisäisen vilun tunnetta, kaikki hänen ympärillään
tuntui muuttuvan harmaaksi ja alakuloiseksi. Hänen kasvonsa värähtivät,
häntä puistatti.
— Kas, nyt aurinko laskee, sanoi markiisitar. Se on vaarallinen hetki
sille, joka ei ole tottunut.
Tällöin pyysi kreivi rouva Ronaldilta lupaa käydä häntä tervehtimässä
ja tarjoutui moitteettoman kohteliaasti hänen käytettäväkseen; ja
lausuttuaan hyvästit astui muutaman askeleen taaksepäin ja kumarsi
naisille uudelleen.
— Hän on suorastaan suurenmoinen! julisti neiti Carroll heti kun
hevoset olivat kääntyneet.
— No mutta, hän on saatavissa! — sanoi rouva Verga hymyillen — ja minä
luulen, että hän sangen mielellään naisi amerikattaren.
— Älkää Herran tähden panko semmoista hänen päähänsä! — sanoi Helena
vilkkaasti. — Hän saattaisi tosiaankin hylätä Jackin.
— Kiitoksia! vastasi nuori tyttö kuivalla äänellä.
Lelo oli huumauksestaan täysin selvinneenä lähtenyt huoneesta,
jossa hän turhaan oli yllättänyt rouva Ronaldin. Italialainen, joka
luonnostaan on sangen aistillinen ja rakkauskäsitteeltään sangen
pakanallinen, tuntee vaistomaista tympeyttä kylmää naista kohtaan.
Ouchyssä, tuossa huoneessa, jonka valaisu oli kuin vartavasten onnen
yötä varten sovitettu, yksin nuoren hurmaantuneen miehen kanssa, oli
amerikatar pysynyt harkitsevana, ruumis kankeana, ääni rauhallisena.
Se oli Sant' Annasta tuntunut oudolta, melkein luonnottomalta, ja hänen
halunsa oli silmänräpäyksessä sammunut. Hän ei siitä ollut tuntenut
mitään säälittelyä, ainoastaan uutta ja vastenmielistä nolostumista.
On väärin yrittää halveksua turhamielisyyden haavoja; ne ovat
kirvelevimmät ja hitaimmat menemään umpeen. Miltei hajamielisyydestä
oli Lelo pysähtynyt Aix-les-Bainsiin, missä hän oli pelannut hurjasti
ja hävinnyt suuren summan: hän oli mielessään syyttänyt tappiostaan
Helenaa ja kutsunut häntä »pahan ilman linnuksi». Ruhtinatar Marina oli
sitten lohduttanut häntä, saamatta häntä kuitenkaan kärsittyä tappiota
unohtamaan; nuoren miehen mieleen oli jäänyt synkkää närkkää.
Uutinen, että rouva Ronald tulisi pian Roomaan, ei häntä ollut
liikuttanut: pohjaltaan sopi rouvan olla enemmän maireissaan kuin
loukkautunut hänen rohkeudestaan. Kun hän jo Vergain vuoksi, ja
ehkäpä myöskin sen vuoksi, että Helena oli siksi kaunis, katsoi
parhaaksi noudattaa tuttavallista suhdetta, päätti hän esiintyä hyvin
katuvaisena, iäksi vakuutettuna amerikatarten kunniallisuudesta, ja
asettaa heidän välinsä heti ystävyyden kannalle.
Kun hän odottamattaan kohtasi Helenan, ei hän tuntenut mitään
hämmennystä. Helenan kauneus jätti hänet kylmäksi. Puhellessaan
amerikattaren kanssa tarkasti hän tätä uteliaana, selvänäköisenä.
Nuo kullankellervät hiukset, noin heijasteleva iho, noin täyteläiset
huulet, ja niin kylmä! Mikä näköhäiriö!... Äkkiä huomasi häh uuden
käytöstapansa vaikutuksen, näki pettymyksen synkistävän rouva Ronaldin
kasvoja. Hänen sydämensä sykähti, hänen silmänsä välähtivät. Kun vaunut
poistuivat, seurasi hän niitä katseellansa.
— Näinköhän sittenkin! sanoi hän aivan ääneen.
Julma hymy vilahti roomalaisen kauniilla suulla, ja hän alkoi hyräillä:
Mut jos mua lemmit, niin varo vain!...
Ja astellessaan Pincion rinnettä alas mairemielin, ilkeää iloa tuntien,
heilutteli hän moneen kertaan keppiänsä. Tämä miehisen riemun epäkaunis
ele osoitti uudestaan erään naisen lankeemuksen todennäköisyyttä.