Joulukuun alkupuoliskolla saapui markiisitar d' Anguilhon, äitinsä
rouva Villarsin saattamana Pariisiin ostelemaan kaikkia niitä
moninaisia esineitä, joita hän tarvitsi jättiläisjoulukuuseen, jonka
hän joka vuosi rakensi Blonayn lapsille.
Hän asettui Castiglionen hotelliin, kuten hänen tapansa oli usein,
päästäkseen avaamasta taloansa. Sitäpaitsi hän mielellään palasi
huoneeseen, joka oli ollut hänen hallussaan nuorena tyttönä, hänen
mennessään naimisiin; amerikattarella, vaikkapa hän ei olekaan
tunnelmoiva, on kuitenkin uskontoa muistoja kohtaan. Annie ihastui
tavatessaan ystävättärensä ja kutsui heidät viettämään joulua
Blonayssa. Neiti Carroll riemastui siitä aivan haltioituneeksi.
— Ja tämän olisimme menettäneet, jos olisimme palanneet Amerikkaan!...
Mikä onni meillä on!
Joulukuun 20. päivänä lähtivät Helena ja Dora neiti Beauchampin ja
rouva Carrollin saattamina Bourbonnais'hen. Blonayn linna — Ranskan
kauneimpia — saattoi heidät huudahtelemaan ihastuksesta. He olivat
hämmästyneitä nähdessään Annien niin kotoisena tässä suurenmoisessa
kartanossa.
Kesän puolivälissä oli markiisitar d'Anguilhonilla ollut riemu
lahjoittaa puolisollensa toinen poika. Hänen kasvoillaan väikkyi
tyydytyksen säteily. Hän näytti ystävälleen parannuksia, punaisia
tiilirakennuksia, kevääksi kukkivien puiden ympäröimiä, kirjastolla ja
biljardilla varustettua alustalaisten ja työväen kokoustaloa. Yhtymättä
Helenan ja Doran ylistelyihin puristi Sofia-täti huuliansa ja oli
vaiti; mutta kun hänen aina oli mahdoton olla ajatustaan lausumatta,
sanoi hän vihdoin Annielle:
— Tuo kaikki on sangen kaunista, mutta kuten tiedätte, olen minä ensi
sijassa patriootti; enkä voi olla säälimättä, että teidän toimintanne
ja hyväntekeväisyytenne (hän ei sentään sanonut »rahanne») ovat omalta
maaltamme menetetyt.
Linnan nuori emäntä hymyili:
— No, kun olette niin hyvä patriootti, niin tulisi teidän iloita siitä,
että olen naimisissa herra d'Anguilhonin kanssa.
— Minkä vuoksi?
— Kun mieheni isoisän isä on antanut henkensä Amerikan itsenäisyyden
puolesta. Hän oli Lafayetten läheinen ystävä. Hän matkusti täältä
yhdessä hänen kanssaan ja otti osaa Yorkin piiritykseen. Juuri hänen
johdollaan ryhtyivät krenatöörit ja jääkärit rynnäkköön, ja hän oli
ensimäisten kaatuneiden joukossa.
— Ah! sehän on mielenkiintoista! sanoi neiti Beauchamp hiukan
epävarmana.
— Minä olen saanut sen selville sukuarkistosta, Jacques ei sitä
tietänyt. Sittemmin on minusta tuntunut ikäänkuin Kaitselmus olisi
määrännyt minut maksamaan maani velkaa.
— Kovin pahoillanne te ette näytä siitä olevan! sanoi Dora hymyillen.
— Päinvastoin, olen siitä sangen onnellinen!
Linnan vieraiden joukossa olivat varakreivi de Nozay ja herra de
Limeray.
»Ruhtinas» oli ihastunut saadessaan maaseudun tuttavallisissa oloissa
tavata amerikatarta, jonka kauneus jo oli hänelle nautinto ja joka
lisäksi kiinnitti hänen mieltään uudenlaatuisena naisilmiönä. Rouva
Ronald oli ensimäinen järkivaltaisnainen, jonka kanssa hän oli
joutunut lähempiin kosketuksiin. Kuten Sant'Annaa, niin häntäkin
hiukan oudostutti se asema, mikä rakkaudella ja tunteella näytti
olevan rouva Ronaldin elämässä. Vaikka hän mieskohtaisesti asettui
vain syrjästäkatsojaksi, tunsi hän sen ikäänkuin jonkinlaiseksi
loukkaukseksi miehistä sukupuolta kohtaan. Ja nuori nainen oli
ehdottomasti vakavissaan. Kauniista väristään, loistavuudestaan
huolimatta olivat hänen kasvonsa kylmät, jopa kovat. Häneltä puuttui
sitä lempeätä, lämmintä, elävää loistetta, joka tulee sielusta:
kreivi kaipasi sitä taiteilijana ja miehenä. Katsellessaan Helenaa
hän usein itsekseen johtui sanomaan kuin keskeneräisen taideteoksen
ääressä: »mikä vahinko! mikä vahinko!» Mutta ennen pitkää havaitsi
hän kuitenkin, että Helenalla oli jokin huoli, jokin, joka häntä
askarrutti; hän oli joskus hajamielinen. Hänen hilpeytensä ei tuntunut
niin huolettomalta, hänen olentonsa ei niin vapaalta kuin heidän ensi
kertoja kohdatessaan. Kerran, kertoessaan herra de Limeraylle mitä
hauskuutta hän odotti talven vietosta Roomassa, tuli hän vähitellen
kertoneeksi hankauksesta miehensä kanssa. Kreivi katsahti häneen
hämmästyneenä.
— Ja uskotteko te täydellä todella, että herra Ronald on väärässä?
— Ihan ehdottomasti.
— No, suokaa anteeksi suoruuteni... minun käsittääkseni on päinvastoin
väärinteko kokonaan teidän puolellanne ja te olette rikkonut
velvollisuutenne.
— Minkä vuoksi? Jos mieheni olisi sairas tai tarvitsisi minun
läsnäoloani, niin minä lähtisin vielä tänä iltana; jos olisi olemassa
jokin vakava este, jonka vuoksi hän ei voisi jättää Amerikkaa, menisin
minä häntä tapaamaan. Mutta mitään kaikesta tästä ei ole olemassa, ja
minä katson olevani täysin vapaa viipymään Euroopassa vielä muutamia
kuukausia.
— Entäs aviollinen kuuliaisuus, mitä te siitä sanotte?
Rouva Ronald nauroi hilpeästi.
— Aviollinen kuuliaisuus! Se soveltuu haremiin tai telttoihin ehkä! Me
olemme tasa-arvoisia miestemme kanssa. Me voimme myydä, ostaa, käyttää
omaisuuttamme ilman heidän suostumustaan.
— Ettekö siis avioliittoon mennessänne rakkauden ja uskollisuuden
ohella lupaa kuuliaisuutta?
— Oh! Vanha valankaava on kyllä olemassa, se on totta, meidänkin
avionsolmimismenoissamme, ne kun ovat anglikaanisen kirkon säädöksissä;
mutta usea pappi jättää sen pois tietäen, että emme sitä kuitenkaan
noudata. Muutamat nuoret tytöt nimenomaan vaativatkin, että se on
jätettävä pois. Olipa se kerta aiheuttaa erään ystävättäreni ja hänen
sulhasensa välien rikkoontumisen. Mies lopulta sentään alistui... kuten
muutkin.
— Hyvä juttu! sanoi herra de Limeray nauraen.
— Juttuko? Se on täyttä totta!
— Ettekö laske leikkiä?
— En ensinkään.
— Niinkö, että naiset teidän maassanne ovat poistaneet kuuliaisuuden
lupauksen?
— Ehdottomasti. Tasa-arvoisten kesken ei voi olla kysymystä
alistumisesta.
— Se on totta... Siinä on edistysaskel, jota en tuntenut! En ihmettele
enää, että näemme niin paljon amerikattaria yksinään Euroopassa...
Sittenkin luulen, että rouva Verga on tehnyt teille huonon palveluksen
houkutellessaan teidät viettämään talvea Roomassa.
— Oh! herra Ronald tulee sinne minua tapaamaan! Hän jumaloi minua!
— Sen voin ymmärtää! lausui kohtelias »Ruhtinas» katsellen ihastuneena
nuorta naista.
Markiisitar d'Anguilhon nautti tilaisuudesta saada näyttää
amerikkalaisille ystävättärilleen vanhan maailman viehättävää
joulunviettoa, jossa, varsinkin maaseudulla ja nimenomaan maalla, on
vielä säilynyt perinnäisyyden ja uskonnon runollisuutta.
Rouva Ronald ja neiti Carroll auttoivat häntä joulukuusen koristelussa,
Pariisista tulleiden pakettien avaamisessa, linnan koristamisessa
köynnöksillä ja oksilla. He työskentelivät siinä tartuttavalla innolla.
Hilpeyttä säteilevänä koetteli Dora rumpuja, torvia leikki nukeilla,
veteli joka tanssinuken nauhoja, ja huuteli yhtämittaa: »kuinka
hauskaa!»... Eikä hänet nähdessään kenenkään päähän olisi pälkähtänyt
ajatella hänen olevan New Yorkin suurmaailman naisia. Amerikatar on
siitä hyvä, ettei hän milloinkaan ole maailmaan kyllästynyt; ja vielä
parempi, ettei hän yritäkään sitä olla.
Jouluaattona lähti linnan vallasväki vieraineen, soihtuja kantavien
palvelijain saattamina, jalkaisin pääkartanon kukkulalta kylän
kirkkoon. Ei ollut kuutamoilta, mutta taivas oli tähtikirkas.
Rinteiden kaikilla teillä nähtiin pieniä liikkuvia tuikkeita, tummia
varjoja, ihmiskulkueita, saman näkymättömän voiman liikkeelle
panemia, joka johdatti kuninkaita itäiseltä maalta ja saattoi
samaan kunnianosoitukseen. Blonayn vanha roomalainen kirkko oli
tänä iltana erikoisen kaunis. Laiva oli tumma, mutta kirkkaaksi
valaistu pääalttari loi kuin jumalaksi julistamisen sädekehän seinien
ympärille, josta herttainen Jeesus-lapsi ojensi kätösiänsä nöyrää,
uskovaista seurakuntaa kohti. Juhlallisuuden tenhoamana suoritti pappi
kirkonmenot uskovassa innoituksessa. Kauniilla, syvällä äänellään,
joka oli kuin liturgian sanoja varten tehty, alkoi hän _Glorian_ ja
_Credon_. Nunnain oppilaat lauloivat vanhoja koreilemattomia virsiä,
ja lopuksi esitti eräs laulunharrastaja Adamin riemuisan _Joulun_.
Tämä liikuttava juhlameno teki kaikessa koruttomuudessaan syvän
vaikutuksen rouva Ronaldiin ja palautti hänen mieleensä Neitsyt
Maarian Taivaaseen-astumisen luostarin. Hänestä tuntui kuin olisi hän
siitä pitäen ollut pitkällä matkalla ja vasta tänään palannut. Doraa,
neiti Beauchampia ja rouva Carrollia taas tämä iltamessu viehätti
uutuudellaan, he seurasivat sitä tarkoin ja heidän mielestään olisi jo
yksistään sen vuoksi kannattanut tehdä matka Eurooppaan; mutta se ei
heitä varsinaisesti liikuttanut.
Koko nuoriso tahtoi palata jalkaisin linnaan ja sai siitä hyvää
ruokahalua aattoyön ateriaksi.
Ruokasali oli köynnöksillä ja oksilla koristettu; niiden tumma vihreys
sopi hyvin yhteen vanhan kaluston kanssa. Joulutakka paloi suuressa
uunissa, iloisesti loimuten ja antaen lämmintä sävyä pöytähopeiden ja
kristallien kimalteluun. Ateria oli mitä hilpein. Kaikkien kasvoilla
loisti tyytyväisyys ja ilo. Amerikattaret olivat aivan ihmeissään
tuntiessaan itsensä niin kotoisiksi tässä vieraassa ja ylimyksellisessä
seurassa. Markiisi d'Anguilhon katseli useita kertoja ympärilleen
lempeän näköisenä ja sanoi vihdoin:
— Iltamessun jälkeen ja näin omaisessa seurassa, syöty jouluateria
on sentään ihana. Tuhmaa olisi mennä ravintolaan, siitä tulisi vain
surulliseksi.
— Oletko sinä tarvinnut koko tämän ajan sen huomataksesi? sanoi kreivi
de Froissy nepaalleen.
— En, mutta en muista sitä milloinkaan niin tunteneeni kuin tänä
iltana! vastasi Jacques katsellen äitiään ja vaimoaan.
— Mitäs te, rouva Ronald, ajattelette meidän vanhoista tavoistamme?
kysyi herra de Limeray.
— Niissä on paljon viehätystä... Elämällä Euroopassa on aineksia, joita
vielä ei ole meillä se meitä kiehtoo ja pidättää... Nähkää, entiset
jouluni eivät ole minuun jättäneet mitään muistoa mutta tätä tuskin
milloinkaan unohtanen!...
Seuraavan päivän iltapuolella ottivat Annie ja hänen anoppinsa
vastaan Blonayn lapset; illalla oli tanssiaiset vanhemmille ja
linnan palvelusväelle. Ne aloitti Jacques vaimonsa kanssa. Dora oli
haltioitunut. Hän eli mielestään kuin keskellä romaania.
— Kuinka mielenkiintoista tämä on! sanoi hän rouva Ronaldille.
Sitten hän lisäsi matalalla äänellä:
— Kiittäköön Jack onneaan, etten ennen ole käynyt Blonayssa.
Kaikki neljä amerikatarta saivat käynnistään mitä miellyttävimmän
vaikutelman. Kun he jälleen istuivat junassa, huudahti Helena
viipymättä:
— Dody, te ansaitsette hyvän todistuksen. Teidän käytöksenne oli
nuhteeton. Minä en olisi koskaan luullut teidän saattavan niin mukautua
talon tapoihin.
— Kiitoksia!
— Tunnustakaa pois: leskimarkiisitar herätti teissä niin suuren
kunnioituksen.
— Se on totta: en mistään hinnasta olisi tahtonut loukata tuota niin
korutonta, niin hyväntahtoista valtiatarta. Muuten tunsin heti, että
siinä seurassa täytyi meidän uudenaikaisuuttamme hiukan hillitä,
jottemme häiritsisi... Ja sivumennen sanoen, minä olin ylpeä Anniesta.
Kunniani kautta, luulenpa että hyvästä kodista oleva, hyvin kasvatettu
amerikatar pystyy mihin tehtävään hyvänsä. Jos Euroopassa jossakin
tarvittaisiin kuningatarta, saa tulla rohkeasti etsimään meiltä.
— Te ette ainakaan ole vaatimattomuudella pilattu! sanoi rouva Ronald
hymyillen.