Rouva Ronald oli sanonut herra de Limeraylle rakastavansa vaaraa, ja
tosiaan leikitteli hän nyt jo neljättä viikkoa niinkuin lapsi miehen
kaiholla, aisteilla ja turhamielisyydellä aavistamatta siitä johtuvaa
vaaraa. Amerikkalainen kasvatus on sekä henkisessä että ruumiillisessa
suhteessa toinen kuin eurooppalainen; se suojelee naista vieläkin
enemmän kuin hänen periaatteitaan tai säädyllisyyttään. Helena oli
rankaisematta vallinnut ja kiduttanut ihailjoitansa: ei kukaan ollut
mennyt pitemmälle kuin hän oli tahtonut. Kreivi Sant'Anna oli toista
temperamenttia. Tämä platoninen keimailu, johon alistettiin, tuntui
hänestä hänen miehisen sukupuoleni häväisyltä ja kiihdytti hänet
hetkittäin suuttumuksen purkauksiin. Herra Beauchampin lähtö oli
hänessä herättänyt suurta tyytyväisyyttä: hän oli arvannut tämän herran
vihamielisyyden ja luullut sen olevan menestyksensä esteenä; nyt tunsi
hän nuoren naisen olevan paremmin vallassaan.
Syyskuun alussa lähti koko pieni italialais-amerikkalainen seurue
Luzernista Ouchyyn, asettuen Beau-Rivage-hotelliin.
Vaikka markiisi Verga oli roomalainen, oli hänellä kuitenkin
fyysillistä joustavuutta. Pakotettuna toimensa johdosta saattamaan
Italian kuningatarta tämän alppimatkoilla oli hän mieltynyt
vuoristoon ja oleili mielellään Sveitsissä, missä mukavasti saattoi
tehdä semmoisia retkeilyjä. Lelo, joka ei rakastanut luontoa, joka
inhosi retkeilyjä, oli ihastunut päästessään Rigin ja Pilatus-vuoren
rasituksista ja tietäessään, että edessä oli vain vaivattomia
pikkumatkoja Léman-järvelle. Beau-Rivage'in hotelli oli paljoa
kodikkaampi kuin National-hotelli. Siellä oli kaunis puisto, somia
kolkkia, mihin saattoi eristäytyä, missä lemmen sanoilla täytyi
olla parempi kantavuus, tuhat pikkuseikkaa, jotka saattoivat
tulla hänen pyrkimyksensä avustajiksi. Ja hänen halunsa kävi yhä
hehkuvammaksi. Amerikattaren loistava kauneus, hänen kuin kullassa
kylvetetyt hiuksensa, hänen valkoisuutensa, ruumiillisen ja henkisen
terveytensä hele kiehtoivat häntä enemmän kuin hänellä oli voimia
vastustaa. Hänestä tuntui, että tämä niin valkoverinen nainen kuului
jo oikeuttakin myöten hänelle, niin tummalle. Ja kuitenkin tunsi hän
kiusauksen, jota hän koetti Helenassa herättää, jäävän tehottomaksi.
Eivät hänen sanansa, ei mykkä ihailunsa, ei katseen hyväily hämmentänyt
Helenaa. Kun hän illalla toivotti kädestä hyvää yötä, oli se sama
aina, yhtä raikas kuin pikku tytön käsi. Eräänä iltana, kun Sant'Anna
vastoin tavallisuutta oli kahden hänen kanssaan salissa, alkoi hän
itsepintaisesti puhua lemmestä ja intohimosta ja vei hänet taitavasti
kukitetun kuilun reunalle. Helena kuunteli kaikkea tätä kaunista,
seuraten vastustamatta ja sanoi sitten äkkiä:
— Uskotteko te, että rakkaus on juoksevaa ainetta niinkuin lämpö tai
sähkö? kysyi hän mitä kylmäverisimmästi.
Sant'Anna hykähti outoa kysymystä:
— Rakkausko ainetta!... toisti hän typertyneenä, ällistyneenä.
— Niin, tiedemiehet väittävät voivansa eritellä sen, mitata
sähkömittarilla, jopa valokuvata...
Kuullessaan tätä ennenkuulumatonta puhetta, joka hänen keskiaikaisten
käsitystensä ja nuoruutensa kannalta oli suorastaan jumalanpilkkaa,
nousi hän ylös, otti hattunsa ja lähti ulos, jättäen rouva Ronaldin
ällistyneeksi. Muutamaa tuntia myöhemmin yritti Helena koreasti
selittää, ettei hän suinkaan ollut tahtonut pitää häntä pilanaan.
— Jättäkää, sanoi hän, minä en tahdo kuulla jumalten salaisuutta. Kuten
Carmenista, niin minustakin:
Niin lempii kulkur-lapsonen,
on hälle aivan oudot säännöt lain.
Jos hylkäät mun, niin lemmin sua ain,
mut jos mua lemmit, niin varo vain!
Ranskatar, jos hän on säädyllinen, niinkuin rouva Ronald oli, ei olisi
sallinut tämänluontoista kosielua. Hänelle ei olisi riittänyt se, että
hän itse ei rikkonut, vaan hän olisi nuhdellut itseään siitä, että hän
kiihdyttää miehen himoa ja tekee hänet onnettomaksi. Amerikattaren
ei pälkähdä päähänkään kieltää itseltään sitä, mitä hän nimittää
ihailijaksi — _an admirer_. Tältä kannalta katsoi Helena kreivi
Sant'Annaa, mutta tällä ei onnettomuudeksi ollut sitä platonisuutta,
joka on senlaatuisille ihantelijoille Atlantin takana niin olennainen
tunnusmerkki. Ja varomattomuuden kukkuraksi oli hän erinomaisen
rakastettava Willie Greylle, joka hänen veljensä pyynnöstä oli
saattanut häntä ja hänen tätiänsä Ouchyyn. Joka aamu teki hän markiisi
Vergan ja nuoren maalarin kanssa polkupyörämatkan. Lelo, joka inhosi
tätä laatua urheilua, ei ollut mukana. Kun hän näki rouva Ronaldin
sangen viehättävänä, englantilainen hattu päässä, lyhyt saketti yllä,
hame kupeista kiinteänä, tunsi hän mustasukkaisuuden raivoa, joka
kiihdytti hänen intohimoansa.
Markiisi Vergaa huvitti sanomattomasti tämä lemmenpeli, jota pelattiin
hänen silmäinsä edessä, ja — ei tosin hyveen rakkaudesta, varmasti ei,
vaan miesten välisestä kilpailuvaistosta — riemuitsi hän nähdessään
ystävänsä turhan ponnistelun.
— Olinko oikeassa? — sanoi hän kun Lelo eräänä iltana saatettuaan
rouva Ronaldin hissiin palasi istumaan hänen luokseen hermostuneesti
väännellen viiksiänsä. — Mitä nyttemmin ajattelet amerikkalaisesta
säädyllisyydestä?
— Että se suorastaan näyttää luonnonvastaiselta!... Se ei ole oman
itsensä arvossapitämistä, se on vain nautintoa miehen ärsyttämisestä ja
pidättämisestä puolitiessä.
— Samantekevä!
— No niin, luulen kuitenkin, että jokaisella naisella on elämässään
joku heikkouden hetki. Rouva Ronaldille sitä ei vielä ole sattunut;
se tekee hänet niin rohkeaksi, mutta, hitto vieköön, ellen minä osaa
sitä aikaansaada ja käyttää hyväkseni! Hän on päättänyt tulla Roomaan
talvikaudeksi...
— Niin, minä olen sen pannut hänen päähänsä... peijakas, enhän
aavistanut, että siten tasoitin sinulle tietä!... Mutta olkoon niinkin,
luulen kuitenkin, että sinun aikasi menee hukkaan.
— Ehkä kyllä... mutta rouva Ronald ei tee minua naurettavaksi omissa
silmissäni. Ellen voi synnyttää hänessä kunnioitusta miestä kohtaan,
niin herätän ainakin pelkoa, niin totta kuin olen Sant'Anna! sanoi
italialainen synkän näköisenä.
Rohkeudestaan huolimatta ei Helena antautunut vaarallisiin
kahdenkeskeisyyksiin. Hän suvaitsi Sant' Annan kosiskelua, mutta
kaikkien nähden, ellei juuri korvain kuullen. Huolimatta italialaisesta
oveluudestaan ei Lelon ollut onnistunut saada häntä eristetyksi
ainoatakaan kertaa. Hän oli virittänyt monta ansaa; mutta niin
kunniallinen kuin Helena olikin, oli hän ne huomannut: vain harvoin
on nainen todella yllätetty, vaikka hän aina on sitä olevinaan. Nuori
mies oli vakuutettu, että jos hän vain muutaman minuutin saisi puhua
kahdenkesken, hän saisi Helenan liikutetuksi, ja etsi lakkaamatta
keinoja siihen päästäkseen.
Eräänä aamuna kulkiessaan käytävän läpi hän huomasi, että sali ja
makuuhuone, jotka olivat rouva Ronaldin ja hänen tätinsä huoneiden
välillä, olivat vapaina. Tämä näky synnytti hänessä kavalan juonen. Hän
astui sisään, tarkasti huoneet ja meni sitten konttoriin ilmoittamaan,
että hänen lankonsa ja sisarensa olivat tulossa ja varasi huoneet heitä
varten. Hän puhui Vergoille ja Helenalle odottamastaan vierailusta ja
toimitti huomattavalla touhulla huoneisiin kasveja ja kukkia. Hän oli
keksinyt harvinaisen hyökkäysaseman ja varustautui käyttämään sitä
hyväkseen.
Seuraavana iltana siirtyi koko seura päivällisen jälkeen puutarhaan.
Ilta oli harvinaisen kaunis, lämmin ja kuutamoinen. Sant'Anna saattoi
nuorta naista järven rannalle. Helena oli heittänyt keveän pukunsa
ylle bretagnelaisen vaipan, ja tummilta hartioilta kohoten oli hänen
päänsä kuuvalossa ihmeen vaaleanheijasteinen. Hän piti yksin huolen
keskustelusta. Hänen kumppaninsa kulki pää alhaalla ilmeisesti jotakin
mietiskellen.
— Mikä teidän on tänä iltana? kysyi Helena. Oletteko huonolla tuulella?
— En lainkaan. Minä mietin vain erään ongelman selitystä.
— Matemaattisen?
— Ei, sielutieteellisen.
— Ah, se huvittaisi minua. Voinko saada sen tietää?
— Kernaasti, varsinkin, kun te voitte auttaa minua sen ratkaisuun
paremmin kuin kukaan, sillä se ongelma — olette te itse.
— Minäkö?
— Niin. Minusta on arvoitus, mitenkä te, niin nuorena, kauniina ja
lahjakkaana, saatatte elää ilman rakkautta.
— Ilman rakkautta!... minähän rakastan puolisoani: se riittää minulle
täydellisesti, minä vakuutan... Hän on uhkea olento — vastasi Helena,
käyttäen miehensä kuvaamiseksi tätä omituista sanontaa. — En ole
milloinkaan tavannut hänen veroistaan miestä ja tuskin tavannen.
— Ja kuitenkin te olette täällä kaukana hänestä: vapaaehtoisesti.
Rupean luulemaan, että teillä amerikattarilla on puolisoitanne kohtaan
erikoistunne, joka sallii teidän matkustaa, huvitella, olla onnellisia
ilman heitä... Jos rakastaa, niin ero on tuskaa.
Rouva Ronald alkoi nauraa.
— Jumalan kiitos, me emme tunne sitä niin kiusalliseksi... Muuten me
emme elä yksinomaan miestä varten.
— Ette? Ja ketä varten te elätte?
— Perhettä, seuraa, ystäviämme varten. Ja sitten me voimme kehittää
henkeämme, edistyä, työskennellä vertaistemme parantamiseksi.
Näin uudenaikaisen ohjelman kuullessaan Lelo typertyi, seisahtui äkkiä
ja katsoi nuorta naista.
— Te laskette leikkiä.
— En vähääkään.
— Ja sekö teille riittää?
— Täydellisesti.
— Ettekä te kaipaa muuta, te?
— Kaipaan vielä lujaa, luotettavaa rakkautta, ja se minulla on!...
vastasi rouva Ronald arvokkaasti.
Sant'Anna alkoi kävellä edelleen.
— Minä olin sen kyllä arvannut, sanoi hän, teissä on neitseellisyyttä,
jonka olen tuntenut, joka minua on hämmästyttänyt, ihastuttanut, Te
ette vielä tunne, mitä jumalaista elämä sisältää. Te tulette sen kerran
tuntemaan... ja minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni ollakseni se,
joka sen teille opettaa! lisäsi hän matalalla ja väräjävällä äänellä.
Ensimäistä kertaa joutui Helena hämilleen, mutta tointui heti:
— Älkää puhuko tuhmuuksia! sanoi hän kuivalla äänellä. — Palatkaamme.
Lelo puri huultaan.
— Kuten tahdotte, vastasi hän kylmästi.
Rouva Ronald vietti loppu-illan verannalla Vergain, Willie Greyn ja
muutamien tuttavien kanssa. Vastoin tavallisuutta oli hän hajamielinen
ja vaitelias. Kun hän kohtasi syrjemmälle varjoiseen nurkkaan
istuutuneen Sant'Annan katseen, kiihtyi hänen keinutuolinsa liike ja
ilmaisi hänen hermostumistaan.
Kello kymmenen seuduilla sanoi Helena hyvää yötä. Haluten olla yksin
lähetti hän kamarineitsyensä heti pois. Hän tunsi jonkinlaista riemua.
Kävellen edestakaisin kirkkaasti valaistussa huoneessaan hyräili hän
erästä italialaista mielilauluansa. Riisuuduttuaan pani hän ylleen
valkoisen raakasilkkisen, ihanilla pitseillä koristellun vaipan ja
sammutettuaan sähkön meni istumaan avoimen ikkunan ääreen ihaillakseen
hetken näköalaa, jonka heleä kuuvalo teki ihanteellisen kauniiksi.
Katseen harhaillessa välkkyvällä järvellä, hiljaa hämärtyvillä
vuorilla, niitä ehkä näkemättä, mietti hän taannoin kuulemiansa sanoja.
Sitten Eedenin aikojen eivät viettelyn keinot ja heikkouden syyt ole
muuttuneet: viekkaus ja uteliaisuus ovat ihmissielun ikuisia tekijöitä;
mies yrittää alati selittää vaimolle, että elämän puussa on hedelmiä,
joiden mehua tämä ei tunne. Kiusaus teki työtänsä rouva Ronaldissa,
tässä uudenaikaisessa amerikattaressa, juuri niinkuin se pyhän kirjan
mukaan oli tehnyt Eevassa.
Sant'Anna vakuutti, että elämässä on jotakin »jumalaista», jota Helena
vielä ei ollut kokenut. Hän muisteli kihlausaikaansa, avioliittonsa
ensi aikoja. Niin... hän oli ollut onnellinen, riemuisasti, syvästi
onnellinen, mutta ilman huumausta ja aivan inhimillisesti... Tämä
varmuus herätti halua tietää ja kaipuuta, jota hän joskus oli tuntenut
lukiessaan kirjoista intohimoisia kohtia. Hänen mieleensä välähti,
mitä hänen muinaiset toverinsa Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen
luostarissa olivat keskenään kuiskailleet. Kaikilla oli ihanne,
ihmeellisiä unelmia, kaikki tuntuivat odottavan jotakin salaperäistä.
Lapsellisessa mielessään olivat he siis aavistaneet sitä, mitä hän,
Helena, ei tuntenut... Se oli jo sentään liikaa!
Tätä miettiessään kuuli hän äkkiä liikuttavan viereisessä huoneessa,
jonka hän tiesi tyhjäksi. Hän herkisti kuuloansa ja aavisti
vaistomaisesti, että kreivi Sant'Anna oli siellä. Hänen sydämensä
tykytti kovasti. Hän alkoi pelätä. Hän ajatteli, että salpa hän
suojelee, että hänellä ei ole mitään pelkäämistä, mutta tunsi kuitenkin
kylmän hien kihoavan otsalleen. Hän pidätti henkeänsä paremmin
kuullakseen.
Yht'äkkiä kosketti käsi oven ripaa, väänsi sitä rutosti, ja Lelo
intohimon ja rohkeuden kaunistamana ilmestyi huoneen kynnykselle.
Säikähdys pidätti Helenan paikallaan.
— Kuinka te uskallatte? — huudahti hän kuristuneella, vaistomaisesti
hillityllä äänellä, ollakseen herättämättä oikeanpuolisten naapurien
huomiota. — Poistukaa heti!
Tottelemisen asemesta lähestyi kreivi nuorta naista ja — laskien
polvensa tuolille, jonka tämä oli työntänyt suojakseen:
— Teidän täytyy kuulla minua, sanoi hän. — Tulkaa tänne, saliin. Teitä
varten minä sen olen kukittanut.
— Se on häikäilemätöntä, häikäilemätöntä! — toisti Helena, puristaen
käsillään tuolin selkämystä, joka hänet erotti italialaisesta.
— Minä pyydän puheillepääsyä niinkuin kuningattarelta. Teillä ei ole
mitään pelkäämistä, kautta kunniani!
— Teidän kunnianne! Kaunis vakuus!... te ette ole herrasmies!
— Ellen olisi herrasmies — vastasi Lelo ääntänsä hiljentäen — olisin
tullut kahta tuntia myöhemmin ja tavannut teidät puolustamattomana.
Rouva Ronaldin kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Niinkuin maanne rosvot siis! sanoi hän purevan ylenkatseellisesti.
Sant'Anna kalpeni suuttumuksesta.
— Ja mikä minut on tähän uskalikontekoon ajanut, ellei teidän
keimailunne? — sanoi hän patoutuneella kiihkolla. — Ensi hetkestä
alkaen olette nähnyt ihailuni. Te otitte vastaan sen ilmaisut, te
liehittelitte minua säälimättä... vaikka... minä rakastan teitä...
Helena nosti kädet korvilleen. Nuori mies tempasi ne pois ja toisti:
— Minä rakastan teitä!
Hänen katseensa kuuma liekki näytti koskevan nuoren naisen otsaa:
Helenan ripset värisivät, hänen päätään alkoi huimata. Mutta hänen
tahtonsa tarmo auttoi häntä, ja hän sai sanotuksi:
— Mutta minä en rakasta teitä, minä! — hän työnsi tylysti toisen kädet
luotaan. — Olen tehnyt väärin, tunnustan sen. Te olette minulle sen nyt
osoittanut niin että sen ymmärrän... Nyt menkää!
— Iäksikö?
— Toivottavasti!
Tämä sangen epänaisellinen vastaus kalseutti äkkiä kreivin ja sammutti
hänen hehkunsa kuin taian tenholla.
Hän ojentautui jäykän-suoraksi:
— Olin erehtynyt teistä, sanoi hän. Hyvästi!
Hän meni ulos kiirettä pitämättä, päätään kääntämättä.
Helena odotti muutamia sekunteja vielä, riensi sitten ovelle ja väänsi
kiinni salvan, joka oli ollut ovelasti välivireelle sovitettu.
— Mikä seikkailu! Mikä kohtaus! — kuiskasi hän, hermot väristen.
Sant'Anna hänen huoneessaan, kello yhdentoista aikaan illalla! Oli
uskaltanutkin! Oli vuokrannut nuo huoneet vain tänne tunkeutuakseen!...
Rouva Ronald punastui... Hän oli ollut melkein menemäisillään tuohon
kukitettuun saliin! oli tuntenut halua!... mutta sentään saattanut
vastustaa!.. Tämä ajatus kohensi hänen ylpeyttään, ja hän naurahti
itseensä tyytyväisenä. — Ah! amerikatarta ei sentään niinkään vain
helposti oteta! Hänen asemassaan olisi ranskatar ollut auttamattomasti
mennyttä. Mikä pyörryttävä huumaus!... Hän näki jälleen nuoren miehen
edessään, polvillaan, kasvot intohimon huumaamina. Herra Ronaldin sanat
palasivat hänen mieleensä. »Tiede on oikeassa», hymisi hän, »rakkaus
on ainetta, magneettivoimaa, joka vetää toista kappaletta toista
kohti.» Oli hetki, jolloin hän oli sen tuntenut; huoneen ilmakehä
oli käynyt oudoksi ja hän oli tuntenut kuin jotakin riemahdusta,
ennen kokematonta, jotakin huikaisevaa... Ah! nyt hän ymmärsi. Se
»jumalainen» oli korkeimmalle asteellensa huiputettu rakkaus, hetkeksi.
Sillä asteella se ei kestä, ei voi kestää: ihmisen vajavaiset voimat
eivät kykene sitä siellä pitämään. Hän ymmärsi sen selvästi, älynsä
välähdyksellä, ja hänen huulilleen nousi kaksimielisen hymyn värve.
Jumalan kiitos, että hänessä sentään oli ollut riittävästi voimaa
luvattoman ja haihtuvan onnen houkutuksen torjumiseen! Hän oli saanut
opetuksen, mutta oli myöskin antanut!
Tämän lohdullisen ajatuksen vallassa alkoi rouva Ronald varustautua
levolle. Mutta pitkän aikaa makasi hän epämääräisessä levottomuudessa,
korvat herkkinä kuunnellen, kunnes vihdoin rauhoittuneena nukkui
mieluisaan voiton ja pelastetun kunnian tunteeseen.
Seuraavana aamuna tuli: Helena alas noin kymmenen tienoissa ja asettui
erääseen puutarhan kolkkaan lukemaan _New York Heraldia_. Mutta hänen
oli mahdoton keskittää ajatuksiansa politiikkaan ja päivän uutisiin.
Hän odotti joka hetki kreivin tuloa. Millähän tavoin tämä mahtoi
esiintyä? Olisiko hän suuttunut vai häpeissään? Itse puolestaan hän,
Helena, tulisi olemaan sangen arvokas, sangen kylmä... Tunnin kuluttua
hän näki vihdoin tulevan, ei kreiviä, vaan markiisi Vergan. Markiisi
piti avattua kirjettä kädessään.
— Rouva Ronald, — sanoi hän omituisesti hymyillen — te olette
menettänyt ihailijanne. Sant'Anna sai eilen puolenyön aikana
sähkösanoman, ettei hänen sisarensa tulekaan ja että hänen äitinsä
on vaarallisesti sairaana. Hän on lähtenyt ensimäisellä junalla
tänä aamuna. Hän pyytää minua lausumaan kiitokset ja kunnioittavat
tervehdyksensä.
— Ah!... sanoi Helena niin välinpitämättömällä äänellä, kuin hänelle
suinkin oli mahdollista.
Markiisi ei maininnut, sen arvaa sanomattakin — että hänen ystävänsä
kirjeeseen oli oheen liitetty 20 louisin shekki — vedon menetyksen
tunnustus.
— Nono, minä puolestani en usko hänen äitinsä sairauteen! selitti
markiisitar Verga. Donna Vittoria aivan yksinkertaisesti on vaatinut
häntä palaamaan.
— Kuka Donna Vittoria on?
— Eräs Lelon ystävätär, hänen ensimäinen lemmittynsä, eräs nainen,
joka on kaksi- tai viisitoista vuotta vanhempi kuin hän ja joka aina
kuitenkin kaapaisee hänet takaisin... semmoinen takkiainen... niinkuin
nuo herrat sanovat. Italialaiset eivät ole uskollisia, mutta he ovat
pysyväisiä.
— Hyvä, Lili! — huudahti markiisi nauraen — teidän määritelmänne
on mainio ja meille suureksi kunniaksi. Pysyväisyys on hyve, kun
sitävastoin niin sanottu uskollisuus on vain mielikuvituksen puutetta.
— Käsitättekö, Helena? — sanoi rouva Verga — eikö se ole rauhoittavaa!
Nuori nainen hymyili epämääräisesti; hän ei ollut käsittänyt.
Mennyt! Sant'Anna mennyt! Hän ei voinut sitä uskoa. Hän arveli, että
matka oli vain näennäinen.
Vastoin tahtoansa odotti hän kreiviä palaavaksi lähipäivinä. Sitten
koetti hän todistella itselleen olevansa sangen tyytyväinen, että
oli päässyt hänestä, mutta Ouchy tuntui kuitenkin äärettömän paljoa
vähemmän miellyttävältä. Miksikä pitikin kreivin turmella viimeiset
hetket yhdessäolosta, joka olisi ollut nuhteeton, jättänyt molemmin
puolin niin mieluisan muiston! Ja Helena oli vihoissaan kreiville, joka
oli riistänyt häneltä ihailunsa, kaikki herkulliset kohteliaisuutensa,
niin rutosti katkaissut keimailun, josta hän, Helena, oli suuresti
nauttinut.
Ylihuomenna saapuivat rouva ja neiti Carroll Karlsbadista. Kaikissa
kirjeissään Doralle oli rouva Ronald puhunut roomalaisesta. Halu tulla
tämän tuttavaksi oli tarttunut nuoreen neitoon; hän oli häikäilemättä
kiiruhtanut äitinsä kylpyjen päättymistä.
— No vihdoinkin saan tutustua tuohon ihmeelliseen kreivi Sant' Annaan! —
sanoi hän.
— Kreivi Sant' Annaanko? — vastasi Helena hermostuneesti naurahtaen —
hän matkusti pois toissapäivänä.
— Ah! Se on sentään liikaa! — huudahti nuori tyttö pettyneenä. —
Matkusti pois! Mikä vahinko!