Emanuele Sant'Anna kuului, vaikka ei ollut ruhtinas eikä herttua,
korkeimpaan aatelistoon. Hänen sukunsa, alunperin Espanjasta, oli
tullut Roomaan XIII vuosisadalla, näytellyt siellä huomattavaa
valtiollista osaa ja oli entisyytensä kautta läheisissä suhteissa
paavikuntaan.
Donna Teresa, hänen äitinsä, oli omaa sukuaan Salvoni, pyhän neuvoston
kardinaalin sisar. Hänen isänsä oli ollut noita Rooman uhkeita
ylimyksiä, joiden elämä kului Jeesuksen ja Kansan aukeiden välillä
ja joka muinoin nähtiin kävelytunnilla Corsolla tai Pinciolla, keppi
huulilla, pälyilemässä kauniita naisia vaihtaakseen heidän kanssaan
tervehdyksiä, silmäyksiä, salamerkkejä.
Vuoden 1870 jälkeen heitettiin syötiksi näille liike-elämää
tuntemattomille ihmisille lapsellinen toivo vallata »kahdenkymmenen
eri kansan» muodostama Rooma yksinomaan italialaisten haltuun,
niinkuin muinoin. Kreivi Sant'Anna tarttui syöttiin ensimäisenä. Hän
osti laajoja alueita, ryhtyi mielettömiin keinotteluhin, menetti
omaisuutensa ja kuoli surusta. Vuotta myöhemmin sai hänen puolisonsa
Teresa haltuunsa isänsä perinnön. Kun hän oli naittanut tyttärensä
ja suorittanut hänen myötäjäisensä, jäi hänelle maatila Ombriassa,
huvila Frascatissa ja vararikosta pelastetuksi saatu Sant'Annan
palatsi Roomassa. Hän eli ankaran säästävästi, jotta poika voisi elää
sitä leveämmin. Hän tunsi poikaansa kohtaan sitä äidinrakkautta, joka
sisältää ihmissydämen kaikki hyvät ja huonot ominaisuudet. Lelo — kuten
häntä lyhennyksenä Emanuele-nimestä kutsuttiin — oli kaikki kaikessa:
hänen edellään ei ollut mitään, mutta ei myöskään perässä. Kun hän
vaatimattomista, vain yhden hevosen vetämistä rilloistaan huomasi
poikansa Villa Borghesessa tai Pinciolla mestarillisesti ohjaamassa
kahden puhdasrotuisen hevosen vetämiä vaunujaan, oli hän onnellinen
eikä loppumatkalla enää nähnyt muuta kuin hänen uljaat vaununsa ja
uhkean muotonsa. Pojan kauneus oli äidin ylpeys ja ilo. Hänellä
oli tyypillisen italialaiset, klassillisen säännölliset ja lujat
kasvot, joita valaisivat kirkkaat, hyväilevät, surumieliset silmät,
jotka saattoivat olla yrmeän ankarat tai naisellisen hellät, kasvot,
joissa ei ole suurta älyn voimaa tai aatteellisuuden leimaa, mutta
joita verhoaa ominainen viehätys, äärimäisen välittömyyden ja hienon
herkkyyden viehkeys.
Kuten melkein kaikki hänen kumppaninsa oli Sant'Anna siirtymäkauden
roomalainen, hienostunut, irralliseksi joutunut, oppimaton,
vakaumukseton, joka ei rohkene hylätä entistä eikä omaksua uutta
ihannetta.
Ranskan ylhäisön nuorille miehille on kehitys paljoa helpompi ja
tuskattomampi. Heillä on uskonto ja isänmaa: ei mikään estä heitä
harrastamasta yhtä ja palvelemasta toista. Rooman ylhäisön uskonto
oli paavikunta; heidän isänmaansa Ikuinen Kaupunki: molemmat olivat
silvotut ja muuttuneet. He olivat tottuneet katsomaan Italiaa
viholliseksi ja heidät sullottiin väkivallalla sen lipun alle. Heidän
täytyy unohtaa ja niin sanoakseni uudestisyntyä. Heidän kykyjensä
surkastuminen pitkän toimettomuuden aikana on heille haitaksi ja
heikommuutensa tuntien pysyttelevät he syrjässä. Siitä ei heitä voisi
moittia.
Lelo sai kasvatuksensa jesuiittakoulussa. Siellä ei hänelle opetettu
Italian todellista historiaa, joka kertoo sen raskaista taisteluista,
sen pitkistä ponnistuksista yhteyden saavuttamiseksi, ponnistuksista,
jotka kavallus yhä teki tyhjiksi, mutta jotka 1870 vihdoin onnistuivat;
hänelle ja hänen kumppaneilleen opetettiin sitä typistettyä historiaa,
joka rakentuu mielettömälle tarinalle Pyhän Pietarin valtiudesta, jota
paavikunta muka niin kunniakkaasti on ylläpitänyt. Häneen juurrutettiin
toivoa, että paavi jonkun suurvallan avulla ennen pitkää valtaa
takaisin maallisen valtiutensa ja että Italian on pakko etsiä itselleen
toinen pääkaupunki. Mutta Rooma ei enää ollut se suljettu linna, mihin
ei mikään filosofinen aate, mikään tieteen keksintö, mikään uutinenkaan
päässyt itsevaltiaan papiston tarkastamatta ja tarkistamatta. Kaikkien
suuntien sanomalehtiä kaupiteltiin kaduilla; kirjat ja aikakauslehdet
pääsivät koteihin vapaasti; uudenaikainen elämä levittelihe rohkeasti
vanhojen palatsien ikkunain edessä kappelien ja kirkkojen ympärillä.
Porta Pian aukosta oli XIX vuosisata tunkeutunut sisään ja levittänyt
valoansa Trasteveren pimeimpiin kolkkiin saakka. Ja Ikuisen kaupungin
ilmakehä muuttui. Se kadotti iäksi pyhättökauneutensa ja siirtyi sekin
siirtymäkauden kiittämättömään ja epäpyhään aikakauteen. Vapauden ja
isänmaallisuuden aatteiden täyttämä ympäröivä ilma vaikutti kreivi
Sant' Annaan, joka ei ollut siihen varustautunut. Monien seikkojen
vastustamattomasti työntämänä uusiin oloihin alkoi hän seurustella
vierasten piirien kanssa ja lipua vähitellen, alussa arastelemalla,
muutamiin »valkoisiin» piireihin. Siellä kohtasi hän ruhtinatar
Marinan, erään hovipuolueen kaunottarista.
Tämä oli solakka ja hieno italiatar, kasvot klassillisen kauniit, tukka
tuuhea ja tumma, silmät siniset, hehkuvan magneettiset. Tekopyhästä,
väkivaltaisesta ja raa'asta puolisostaan oli hän laillisesti eronnut ja
varannut itselleen riittävän toimeentulon. Vihasta, ruhtinasta kohtaan,
joka kuului »mustaan maailmaan», oli hän liittynyt valkoisiin, ja
tullut yhdeksi Quirinaalin hartaimpia ystäviä.
Lelo oli hurmaantunut Donna Vittoriaan hyvin säilyneen ja puhtaana
pysyneen nuoruutensa koko hehkulla. Hän oli kahdenkolmatta vuotias;
ruhtinatar neljänneljättä. Tämä lemmensuhde täydensi hänen
irtaumisensa. Hänet esitettiin Italian kuninkaalle ja kuningattarelle,
mutta hän näyttäytyi hovissa vain harvoin. Tämä uskollisuuden osoitus
saattoi tuntua vain näennäiseltä; mutta ottaen huomioon hänen
kasvatuksensa, hänen omaistensa suhteet Vatikaaniin, oli sen täytynyt
kysyä häneltä suurta mielenrohkeutta; hän ei olisi siihen kyennyt ilman
Donna Vittorian vaikutusta ja neuvoja. Tämä teko aiheutti ankaria
perhekohtauksia, saattoipa hänet menettämään perintöosuutensakin erään
ahdasmielisen enon puolelta.
Tämän jälkeen katsoi kreivi Sant'Anna ansainneensa oikeuden
pysyä tyynenä. Kävihän laatuun elää siinä filosofisessa
välinpitämättömyydessä, joka on tunnusomaista useimmille hänen
säätyläisilleen.
Jos mieli ymmärtää kansan luonnetta, täytyy osata sen kieltä ja tuntea
sen historia. Ei mikään kansa ole ostanut yhteyttänsä niin kalliisti
kuin Italian. Vuosisatoja olivat eri puolueet sitä rasittaneet,
raadelleet ja pettäneet. Että se ei taisteluihin menehtynyt, johtui
siitä, että se oli kauneuden, taiteen, runouden kantaedustaja.
Ja jokaisessa sen pojassa näkee enemmän tai vähemmän, pitkän
ahdingon synnyttämää kyllästymystä, yhä uusiintuneiden petosten
juurruttamaa epäileväisyyttä ja tyranniuden kehittämää oveluutta,
viekkautta ja nokkeluutta. Kaikki nämä ominaisuudet olivat myöskin
kreivi Sant' Annalla. Anglosaksilaisen sitkeä työ, amerikkalaisen
toimeliaisuus, ranskalaisen luova hehku saivat hänet vain kohauttamaan
olkapäitään ja sanomaan ylhäisellä halveksumisella: »Mitä varten?»
Rakkauden ja pelin liikutukset, hevos- ja metsästys-into täyttivät
riittävästi hänen elämänsä. Hän oli pelaaja, mutta vain puuskittain.
Hän saattoi olla kuukausia koskematta kortteihin, mutta sitten heräsi
hänessä äkkiä halu. Hänen puuskansa olivat käyneet sangen kalliiksi
hänen äidilleen, mutta hän näytti itse olevan niin syvästi pahoillaan,
että äiti ei hennonut edes moittia.
Samoin kuin useimmat Italian ylimykset rakasti kreivi Sant'Anna
Pariisia, jopa Ranskaa yleensä. Hänellä oli siellä sukulaisia
ja ystäviä, ja hän vietti siellä joka vuosi jonkun aikaa. Ennen
kotiutumistaan poikkesi hän Aix-les-Bainsiin, missä baccara köyhdytti
häntä useammin kuin rikastutti, mikä pakotti elämään säästävästi
maalla. Metsästys auttoi häntä kärsivällisesti odottamaan Roomaan
paluun aikaa, niissä hän marraskuussa jälleen alkoi seurallisen
elämänsä.
Työn ihmiset moittivat tämänlaatuisia olioita. He ovat väärässä: vaikka
sellaiselta olennolta puuttuu omakohtainen tausta ja tarkoitusperä,
ei hän kuitenkaan ole hyödytön. Lelo täytti hyvin sen paikan, mikä
hänelle oli määrätty maan päällä. Alaisiaan kohtaan osoitti hän sitä
tuttavallista ja arvokasta hyvyyttä, joka ei koskaan nöyryytä. Hänen
palvelijansa ja vuokramiehensä jumaloivat häntä ja tunsivat häntä
kohtaan melkein alamaisen kunnioitusta. Hän puolestaan kohteli heitä
kuin perheensä jäseniä. Sitä ei enää näe juuri muualla kuin Italiassa.
Kun hän palvelijainsa tai alustalaistensa perheissä tapasi lahjakkaan
pojan, auttoi hän tätä eteenpäin. Ei mikään tuottanut hänelle suurempaa
huvia kuin nähdä jonkun alustalaisistaan edistyvän urallaan eikä hän
koskaan kadottanut häntä näköpiiristään. Sanalla sanoen, hän oli oikea
herra; — ja oikea herra ymmärtää paremmin veljeyttä kuin porvari tai
sosialisti.
Rooman korkean ylhäisön piirissä nautti Sant'Anna suurta arvovaltaa;
hänen upea muotonsa herätti varsinkin ulkomaalaisten ihailua. Hän oli
usein uskoton ruhtinatar Marinalle; tämä sulki sankarillisesti silmänsä
välttääkseen kohtauksia, jotka olisivat karkoittaneet hänet pakoon, ja
Sant'Anna palasi lopulta aina hänen luokseen.
Ranskalainen panee rakkauteen ehkä kaikista miehistä enimmän
ihanteellisuutta, älyä, ylevyyttä. Italialaiselle, olletikin ylhäisöön
kuuluvalle, on rakkaus tuskin muuta kuin seikkailu, johon hän tuo
palavan mustasukkaisuuden, vaistomaisen epäluulon ja itämaisen
aistillisuuden. Nainen, jolta hän ei pyydä kuin erinäistä tyydytystä,
väsyttää tai tuskastuttaa häntä pian; ja hän etsii ystäviänsä ja
klubiaan. Nuoruudessaan hän on uskottomampi kuin ranskalainen; kypsänä
miehenä uskollisempi, ei hyveestä, vaan vaistomaisesti velttoudesta:
hän katsoo turhaksi nähdä uutta vaivaa tullakseen vanhaan tulokseen.
Kun Lelo odottamattaan joutui rouva Ronaldin seuraan, tunsi hän
äkillistä mielenliikutusta, joka tuntui hänestä aavistukselta.
Taikauskossaan katsoi hän tätä kohtausta rohkaisevaksi enteeksi.
Hänen aistillinen käsityksensä rakkaudesta ja naisesta sai hänet
päättelemään, että tämä ilmeisesti mielistelynhaluinen amerikatar, joka
oli kaukana puolisostaan, mielellänsä suostuisi lemmenseikkailuihin.
Hän kiitti onnensa tähteä, joka lähetti hänelle ihanan viettelyksen
temmatakseen hänet pois baccarasta ja muusta korttipelistä.