Elokuun alussa lähtivät neiti Carroll ja hänen äitinsä Karlsbadiin;
Helena, Sofia-täti, Charley Beauchamp ja Willie Grey matkustivat
tapaamaan Vergoja Luzerniin, National-hotelliin.
Pieni sveitsiläinen kaupunki tuntui rouva Ronaldista jokseenkin
ikävältä. Pian mieltyi hän kuitenkin alppiretkiin, pitkiin
ajelumatkoihin, veneretkiin, kävelyihin, jotka markiisi osasi järjestää
hauskoiksi. Muutamien päivien kuluttua olivat markiisitar Verga ja hän
keskustana pienessä piirissä, joka reippautensa ja hilpeytensä vuoksi
herätti kaikkien kateutta. Päivällisen jälkeen, jota varten kumpikin
pukeutui erikoisesti, menivät molemmat amerikattaret hotellin halliin,
yleiseen kohtauspaikkaan, ja istuivat siellä ystäväin ja ihailijain
ympäröiminä kuuntelemassa napolilaisia lauluja tai muuta musiikkia.
Italialaiset laulajat ja soittomiehet, jotka joka kesä tulevat
Luzerniin, antavat sille viehätyksen, jota Tyrolin koko »jodlaaja»
-joukko ei voisi aikaansaada. Harmahtavalla järvellä, Alppien kylmillä,
lumisilla huipuilla tai vihannoivilla rinteillä vietetyn päivän jälkeen
on sillä auringon, lämmön ja lemmen tunnulla, jonka Italian laulu ja
soitto herättää, aivan erikoinen viehätyksensä. Helenaan vaikutti se
enemmän kuin muihin läsnäoleviin naisiin. Hän ei ymmärtänyt kaikkia
sanoja, mutta kummasti hiveli laulu kuitenkin hänen korvaansa. Siinä
oli hänestä ilmaistu tunteita, joita hän ei koskaan ollut kokenut,
jotakin intohimoista, välähtävää ja häipyvää. Napolilaisten laulajain
ilme tenhosi hänet, kun heidän mustat silmänsä välkähtivät vuoroin
rakkautta ja suuttumusta tai sumenivat äkkiä suruun, ja ylimalkaan
latinalaisten kasvojen tavaton ilmehikkäisyys, joka niin suuresti
poikkesi hänen kansalaistensa väräjämättömästä jäykkyydestä. Hän oli
ollut monta kertaa Roomassa, Napolissa, Firenzessä. Soiton sointu
ei italiankielen värittämänäkään ollut hänelle uutta, mutta se ei
ollut milloinkaan niin oudosti häntä riipaissut. Oliko hänen sielunsa
herkentynyt vai salaperäinen aavisteluko häntä väreilytti?
Eräänä iltana istuivat Helena ja rouva Verga tavallisilla paikoillaan
hallissa ja juttelivat hilpeästi muutamien henkilöiden kanssa.
Markiisi oli mennyt Schweizerhofin hotelliin katsomaan, oliko eräs
ystävä, jota hän oli jo viikon odottanut ja jota baccara-peli piti
Aix-les-Bainsissa, vihdoinkin tullut.
Rouva Ronald keinui hiljaa tuolillansa sangen kauniina
valkaisemattomassa, vaaleanvihreillä nauhoilla koristetussa
batistipellavapuvussaan. Äkkiä pysäytti hämmästys hänen kasvonsa ja
keinutuolinsa liikkumattomiksi: herra Verga astui sisään mukanaan sama
nuori mies, joka häntä niin itsepintaisesti oli seurannut Pariisissa
ja josta hän luuli erinneensä ainiaaksi! Se oli siis hän, tuo kreivi
Sant'Anna, josta he näinä päivinä olivat niin usein puhelleet! Helena
oli suorastaan tyrmistynyt tästä yllätyksestä. Italialainen ei
häntä aluksi huomannut; kun hänen ystävänsä toi hänet Helenan eteen
esitelläkseen, hätkähti hän, silmissä välähti riemun ilme, viiksien
alla hilpeä hymy, minkä kaiken hän peitti syvään kumartaen.
Markiisitar valtasi vastatulleen muutamiksi minuuteiksi, pommittaen
häntä kysymyksillä kaikista yhteisistä tuttavista, jotka olivat
Aix-les-Bainsissa. Niinpian kuin Sant'Anna pääsi vapaaksi lähestyi hän
Helenaa, ja markiisi luovutti hänelle tuolinsa tämän rinnalla.
— Minulle ei ole usein sattunut semmoista onnea — sanoi hän kohdistaen
suurenmoiset mustat silmänsä Helenaan. — Onnetar oli kai minulle
velkaa tämän hyvityksen, sillä se piteli minua surkean pahasti
baccara-pelissä! — lisäsi hän rohkeudella, joka hipaisi tungettelua. —
Jos olisin voinut aavistaa, että se ystävätär, josta Verga kirjeissään
puhui, olitte te, rouva, niin olisin jo aikaa sitten ollut täällä.
— Minä en käsitä minkä vuoksi? sanoi Helena kylmästi.
— Sen vuoksi, että minulla oli ilo kohdata teidät useita kertoja
Pariisissa ja että saadakseni nähdä teidät jälleen olisin mennyt
maailman ääriin.
Helenan oli mahdotonta antaa keimailuhaasteen mennä ohi siihen
vastaamatta.
— Niinkö pitkälle! sanoi hän pilaa tehden.
— Niin pitkälle — toisti vakavasti nuori mies. — Me italialaiset olemme
äkillisen inhon ja innon ihmisiä. Kun joku nainen herättää meissä
voimakasta tunnetta, niin vetää hän meitä vastustamattomasti seuraamaan
itseänsä: se on tunnustus, johon hän pakottaa meidät kauneudellaan ja
josta hän ei voi loukkaantua.
Rouva Ronald joutui siinä määrin ymmälle tämän selityksen
nokkeluudesta, ettei osannut vastata sanaakaan.
— Ja niin juuri on minulle tapahtunut... Minusta tuntui, että teitä
ennen en koskaan ollut nähnyt valkoveristä naista.
— Minä en tiennyt olevani erikoisen »valkoverinen».
— Niin, että voisitte olla itse Eeva.
— Niinkö luulette?... Se ei ole erikoisen turvallista minulle.
— Vielä vähemmin muille! — vastasi italialainen hieno hymy huulilla. —
Minä arvasin teidät amerikattareksi.
— Mistä sitten?
— Ensinnäkin eleganssistanne, sitten vilkkaasta ja päättävästä
olennostanne. Minä tunnen sen hyvin, sillä meillä on paljon
amerikattaria Roomassa. Kun he aamuisin lähtevät ulos, kirkastavat he
koko Corson.
— Sehän on kaunista kuulla.
— Te ette tullut tänne suoraan Pariisista?
— En, Belgian ja Hollannin kautta.
— Pidättekö Luzernista?
— Paljonkin.
— Aioitteko jäädä tänne matkailukauden loppuun saakka?
— Niin kauaksi kuin tuntuu miellyttävältä.
Neiti Beauchamp, joka tuli lukusalista lukemasta _New York Heraldia_,
lähestyi tällä hetkellä veljensä tytärtä.
— Joko tulet ylös? kysyi hän.
— Kyllä, täti, minä odotin juuri teitä, vastasi Helena.
Hän oli noussut kiiruulla, joka oli vain vaistomaisen keimailun temppu.
Sitten sanoi hän kreivi Sant'Annalle ikäänkuin anteeksipyytäen:
— Me olemme tänään tehneet pitkän retkeilyn; huomenna syömme aamiaista
Rigillä: jos tahtoo olla pirteänä, on mentävä ajoissa levolle.
Hyvästeltyään muut meni hän vielä sanomaan jotakin veljelleen, joka
eräässä nurkassa jutteli Willie Greyn kanssa.
Italialainen seurasi häntä katseellaan.
— Siunatkoon, kuinka kaunis nainen! — sanoi hän ystävälleen Vergalle. —
Onko tuo puoliso? kysyi hän.
Ja hän viittasi päällään herra Beauchampiin, joka amerikkalaiseen
tapaan saattoi tätiään ja sisartaan hissiin.
— Ei, veli.
— Onko hän leski?
— Vain kesäleski — a _grass widow_ (armahdus-leski) kuten englanniksi
niin hassunkurisesti sanotaan... Herra Ronald on jäänyt Amerikkaan.
['Grass widow' on ranskaksi 'veuve par grâce', vaikka 'gras' on
väärinkäsityksestä käännetty sanalla 'herbe' (ruoho) Tekijä. Siitä
ruotsissakin mieletön muoto: gräsänka. Suomen _kesäleski_ ja Pohjanmaan
siirtolaisten _Amerikan-leski_ ovat sitävastoin sattuvia nimityksiä. —
Suom.]
— Sangen varomatonta hänen puoleltaan!
— Oh, hän ei ole antautunut minkään vaaran alaiseksi. Hänen vaimonsa
on ehdottoman nuhteeton, New Yorkin parhaista perheistä... kaikki
kasvatuksen ja, mikä on vieläkin varmempaa, kylmän temperamentin takeet.
— Ah, se tunnetaan! Tulee vain oikea kiusaus ... ja hiiteen
periaatteet, puhki jää!
— Sinä et tunne vielä amerikattaria: heillä on vain aivot. Luulenpa,
että jos Kaitselmuksella todella on aikomuksena luoda kolmas sukupuoli,
mihin naisaatteen harrastus näyttää viittaavan, niin Yhdysvalloista
saadaan sen ensimäiset eliöt: naispapit, naistohtorit...
— Oh, kauheata!... Mutta samantekevä: jos rouva Ronald, noine
hiuksineen, noine ihoineen ja monikuukautisena kesäleskenä on
voittamaton, niin se olisi yli-inhimillistä... epäinhimillistä
suorastaan.. Minun tekisi mieleni panna hänet koetteelle.
— Lyön vetoa 20 louis'sta, että jäät puille paljaille.
— Sovittu!
Samassa saapui rouva Verga toivottamaan herroille hyvää yötä.
— Mitä juonia te täällä punotte? kysyi hän.
— Erään naisen perikatoa, vastasi Sant'Anna.
— Tietysti, sanoi markiisitar hilpeästi nauraen.