— Mikä on tämän iltapäivän ohjelma? kysyi kaksi viikkoa myöhemmin
Charley Beatichamp sisareltaan aamiaispöydässä.
— Meidän on mentävä tervehtimään Anniea, vastasi Helena. Hän lähtee
Pariisista ylihuomenna... Sinun täytyy tulla mukaan. Minä olen tilannut
vaunut kello puoli viideksi. Siihen saakka olet vapaa.
— Hyvä on.
— Minä olen varma siitä, että ellei rouva d'Anguilhon odottaisi
pienokaista, hän olisi kutsunut meidät kaikki Blonayhin! sanoi Dora.
— Luultavasti.
— Se olisi ollut hauskempaa kuin matkamme Hollantiin... Mitä
antaisinkaan, kun saisin nähdä yhden meikäläisistä linnanherrattarena!
— Annie on varmaan sielläkin ehtoisa emäntä, hän kun on koreilematon
ja luonnollinen — vastasi Sofie-täti. — Muuten pidin hänestä paljon
enemmän nyt kuin nuorena tyttönä.
— Saman vaikutelman minäkin sain, sanoi herra Beauchamp. — Hän on tässä
ranskalaisessa ympäristössä saavuttanut jonkinlaisen viimeistelyn.
Kaikesta huolimatta on hän kuitenkin pysynyt hyvin amerikkalaisena...
Ja se todistaa, että meillä jo on voimakas kansallinen erikoisuus.
— Oh, ympäristö ei ole vaikuttanut vähääkään siihen muutokseen, mikä
Anniessa on tapahtunut. Elämä ja aika ovat hänen hienostuksensa
täydentäneet... Hän on kotoisin yhteiskuntaluokasta, joka, siveelliseen
arvoon ja kasvatukseen nähden, ei suinkaan ole huonompi kuin se, mihin
hän avioliittonsa johdosta on joutunut! sanoi neiti Beauchamp nuivasti.
— Olkoon myönnetty, täti; mutta Eurooppa eri tapoineen, sen
avio-alistus, riippuvaisuus, johon vaimot joutuvat, vaikuttaa
ilmeisesti meikäläisiin ja tekee heidän olentonsa lempeämmäksi,
sympatisemmaksi... Kuinka vähän tunnemmekaan vanhan maailman elämää!
Me katselemme sen museoita ja muistomerkkejä, mutta emme tutki sen
asukkaiden sielua eikä luonnetta. Se on typerää!
— On, mutta sivistyneet ihmiset eivät asu teltoissa; heitä ei voi
mennä haastattelemaan niinkuin intiaaneja! — sanoi neiti Carroll. —
Ellei meillä olisi ollut ystävättäriä naimisissa Saint-Germaine'in
kaupunginosassa, olisimme saaneet kauan kokottaa nokkaamme
d'Anguilhonin talon keittiön ovelle saamatta tietää, miten siellä
eletään tai miten edes syödään.
— Ja muuten ovat ranskalaiset, jotka näyttävät olevan niin seurallisia,
sangen sulkeutuneita, lisäsi Helena. — He eivät hevillä avaa oviansa
vierasmaalaiselle.
— Siinä he tekevät tyhmästi, sillä heille olisi edullista tulla
tunnetuiksi, sanoi Charley.
— Heille olisi eduksi varsinkin oppia tuntemaan ulkomaalaisia, selitti
päättävästi Sofia-täti.
Hän oli niitä amerikattaria, jotka vakavissaan uskovat, että kaikki
kunto ja valkeus tulee heidän maastaan.
— Epäilemättä! — vastasi herra Beauchamp pahankurisesti silmää
vilauttaen. — Niinpä olen varma siitä, että minun esimerkilläni
ja katsantokannallani on ollut terveellinen vaikutus herroihin de
Kéradieu, d'Anguilhon ja de Limeray... Mitä taas minuun tulee, niin
en, sen jälkeen mitä olen nähnyt ja kuullut, enää ole yhtä varma,
että anglosaksilainen rotu tulee hallitsemaan maailmaa. Se on
määrätty sivistyksen päätyön suorittajaksi, mutta muuhun, rakennuksen
viimeistelyyn, tarvitaan latinalaista rotua.
— Näkee, että Willie Grey on teidät käännyttänyt! sanoi Dora.
— Toivon sentään, että oletatte minun pystyvän hiukan arvostelemaan
itsekin.
— Minusta ranskalaiset ovat sangen huvittavia! — jatkoi neiti
Carroll. — Heillä on lystikäs tapa mennä merta edemmäs kalaan. Ja he
ovat mainioita naisten haastattelijoita! He tahtovat tietää, mitä
te ajattelette, mitä tunnette ja kaikenlaista mistä amerikkalainen
ei välitä. He heittävät teidät sananmukaisesti satulasta saadakseen
tietää, mitenkä se pieni tyhmyri on rakennettu, joka meillä on
vasemmalla povessamme!... Sekin inhoittava varakreivi de Nozay käänsi
minut nurin kuin hansikkaan.
— Silloin voi Jack olla tyytyväinen: jos herra de Nozay tuntee teidän
sisäisen olemuksenne, niin ei hän pyydä teitä naimisiin! huudahti
Charley Beauchamp hymyllään lieventäen kiusoitteluaan.
Dora heitti ruokaliinan hänen päähänsä.
— Tuo oli katalaa, mitä sanoitte, sillä minä olen parempi sisältä kuin
päältä.
— Lähdetkö ulos piankin aamiaisen jälkeen? kysyi rouva Carroll
tyttäreltään.
— En... minä odotan erästä neitiä Virotilta hattuja tuomaan.
— Vielä!
— Niin, minä näin tänä aamuna niin somia, etten voinut vastustaa.
Minua inhoittaa itseänikin, että minulla on niin paljon tavaraa...
ja kuitenkin minä ostan aina! Euroopassa on puute itsemurhien syynä;
meillä on pian yltäkylläisyys.
— Älkää puhuko tuhmuuksia! sanoi neiti Beauhamp tyytymättömän näköisenä.
Helena nousi pöydästä ja meni peilin luo. Hän oli aamupuvussa ja oli
syönyt hattu päässä, kuten amerikattaret usein tekevät. Hän huomasi,
että tämä päivä oli hänen kauneimpiaan ja lähetti kuvalleen peilissä
onnitteluhymyilyn.
— Minulla on eräs ajatus! — sanoi hän sovittaen toisin erästä pientä
kampaa kauniissa tukassaan. — Minä menen rouva Kevinsin luo. Häntä ei
tapaa enää kolmen jälkeen. Hän on luvannut minulle hollantilaisten
hotellien osoitteita.
— Pyydä häneltä, kun kerran siellä olet, kaikki tiedot, mitä hänellä on
— kehoitti Charley.
— Se helpottaa meidän matkaamme... Minä tulen alas kanssasi ja hankin
ajurin.
— Tarpeetonta, minä menen jalkaisin. Ulkona ei ole liian lämmin, ja
kävely tekee minulle hyvää.
Samana hetkenä, jona rouva Ronald sai tämän päähänpiston, muisti eräs
nuori roomalainen, kreivi Sant' Anna, joka oli juuri syönyt aamiaista
erään ystävänsä kanssa Voisinilla, äkkiä erään edellisenä päivänä
tekemänsä sopimuksen. Hän katsoi kelloaan.
— Peijakas! jo puoli kaksi! Minun täytyy jättää sinut!... Olen luvannut
tavata Binderia Antinin kadulla. Hänen on määrä näyttää minulle erästä
vaununmallia.
Helena oli tuskin kymmenen metrin päässä Continentalista, kun
italialainen tuli ulos ravintolasta, sikari suussa. Ja aavistamattaan
noudatti kumpainenkin Kaitselmuksen tahtoa, joka oli määrännyt heidän
yhtymänsä täksi päiväksi ja juuri täksi hetkeksi.
Kreivi Sant'Anna poikkesi Cambon-kadulta Rivolin kadulle. Ilman kauneus
herätti hänessäkin halun kulkea jalkaisin, ja hänkin päätti kävellä!
Äkkiä sattui hänen katseensa rouva Ronaldiin eikä siitä enää
irtaantunut.
Tämä oli vaaleassa kävelypuvussa, jonka takki ja ruumiinmukainen hame
muovailivat rohkeasti hänen upean vartalonsa muotoja. Pyöreä hattu,
takana kimppu vaaleita ruusuja jätti näkyviin hänen kumpuilevan
tukkansa, jonka ihmeellinen väri tuntui melkein keinotekoiselta.
»Varmaankin kokotti!» ajatteli italialainen. Ja tuon ärsyttävän
kokonaisvaikutuksen pettämänä joudutti hän astuntaansa, kulki nuoren
naisen ohi, kääntyi ja katsoi häntä häikäilemättä kasvoihin.
»Ei, ulkomaalainen», päätteli hän, »mutta vietävän kaunis!»
Ja sen vaikutelman vallassa kääntyi hän jälleen voidakseen seurata
Helenaa.
Amerikatar oli paljoa enemmän nainen Euroopassa kuin kotimaassaan.
Kehkeyttäneekö ympäröivä ilma hänen naisellisuuttaan, vai uskaltaako
hän enemmän? Joka tapauksessa haluaa hän Pariisissa saada
osakseen huomiota ja ihailua kadulla. Se on huvi, jota hänellä
ei ole kotimaassaan ja jota hän etsii sitä enemmän. Kun jollekin
ranskattarelle sattuu, että häntä ruvetaan itsepintaisesti seuraamaan,
joutuu hän aina siitä hämilleen. Jos hän on todella siveä, pahoittelee
hän tapausta ja katsoo tehneensä virheen. Amerikatar ei niin vähästä
hämmenny. Usein sattuu, että joku joutilas, hänen kauneutensa tai
keimailevan käytöksensä vuoksi pitää häntä seikkailua etsivänä
muukalaisena ja alkaa häntä huvikseen seurata. Kaukana siitä, että tämä
tungettelevaisuus häntä loukkaisi, se päinvastoin häntä mairittelee.
Jopa hän ajattelemattomasti hiljentää kulkuaankin, pysähtyy
näyteikkunain eteen, ja kun »kävelijä», luullen saaneensa rohkaisua,
yrittää häntä puhutella, musertaa tämä hänet ankaralla katseella,
torjuu niin jäätävän siveellisellä ilmeellä, että toinen lähtee
tiehensä enimmäkseen sangen nolostuneena. Silloin palaa amerikatar
kotiinsa riemuisena, että on nöyryyttänyt yhtä väkevän sukupuolen
edustajaa eikä tunne muuta kuin itserakkauden tyydytystä.
Rouva Ronald sai usein kävelymatkoillaan peitetyn ihailun merkkejä. Hän
nautti niistä aina paljon, mutta valitteli yhtä kaikki närkästyneenä,
kuten muutkin amerikattaret, että tässä turmeltuneessa Pariisissa oli
mahdotonta kävellä ulkona ilman että joku seuraisi. Näin Pariisia
tavallisesti arvostellaan Englannissa ja Amerikassa. Helenaa olisi
ollut vaikea saada vakuutetuksi, että yllytys tuli hänen itsensä
ja hänen kadulla kävelyyn liian räikeiden pukujensa puolelta.
Todellisuudessa kunnioittaa ranskalainen enemmän kuin kukaan muu mies
naista, jota hän luulee siveäksi.
Tänä iltapäivänä tuli rouva Ronald hyvin pian tietoiseksi siitä, että
hän oli tehnyt valloituksen. Vieras, joka oli niin äkkiä kääntynyt,
seurasi häntä. Hän huomasi sen heti. Tavallisuuden mukaan se häntä
huvitti ja hiveli hänen turhamielisyyttään — sitäkin enemmän, kun
hän oli ehtinyt havaita, että ihailija oli kaunis ja elegantti. —
Herättämänsä ihailun ja halun magneettisesta vaikutuksesta tunsi
hän, että oli ihanaa elää ja olla kaunis; hänen astuntansa tuli
joustavammaksi, hänen olentonsa keimailevammaksi. Kuljettuaan
Concorde-aukean poikki kääntyi hän Gabriel-kadulle. Ja Näkymättömän
ohjaamina kulkivat molemmat muutamia minuutteja melkein yksinänsä
puistokadun siimeksessä ympäristön tuoksun täyteisessä ilmassa.
Italialainen tunsi kiihtyvää nautintoa tämän naisen seuraamisesta. Hän
alkoi tuntijan silmällä häntä eritellä ja hänen halunsa yltyi. Hän
kiihdytti askeliaan ja välimatka, lyheni. Sen huomatessaan kääntyi
Helena äkkiä vasemmalle ja tuli Champs-Elysées'n täyteen päivänvaloon.
Nuori mies ymmärsi pian, että tuntematon ei ollut kävelyllä, vaan että
hän oli jonnekin menossa tai palaamassa kotiinsa. Hän päätti seurata
häntä perille saakka, ja ikäänkuin hänen hiustensa loiston ja hänen
vartalonsa viehättävien piirteiden lumoissa kulki hän Antininkadun ohi
sitä näkemättä, kohtauksen ja vaunut unohtaen.
Rouva Kevins asui aivan lähellä Voittokaarta. Tultuaan Champs-Elysées'n
viimeistä edellisen talon kohdalle, jonka sisäänkäytävä oli
Tilsitin kadun puolella, katosi Helena sen ovesta sisään. Sant'Anna
jäi hetkeksi katukäytävälle. Asuiko hän täällä? Vastustamattoman
uteliaisuuden ajamana meni hän vuorostaan sisään numeroon 154 ja kysyi
ovenvartijanaiselta, oliko se henkilö, joka juuri tuli sisään, talon
väkeä. Vaimo katsoi häntä ensin epäluuloisena, mutta kun hän näytti
herrasmieheltä, vastasi lopuksi, että tämä vain oli satunnainen vieras.
Rouva Kevinsin huoneisto oli alikerroksessa, ja hänen
vastaanottosalissaan oli kaksi nurkka-ikkunaa, joten Helena saattoi
nähdä ihailijansa vahtimassa.
Tämä näky ei ollut tekemättä häntä hiukan hermostuneeksi ja
hajamieliseksi, ja epävarmaa on kuuliko hän puoltakaan niistä
tiedoista, joita hänen ystävättärensä antoi hänelle Belgiasta ja
Hollannista.
Vierailunsa päätyttyä astui rouva Ronald alas portaita jokseenkin
levottomana. Päästäkseen tunkeilijasta pyysi hän ovenvartijanaista
noutamaan ajurin ja jäi odottamaan sitä oven sisäpuolelle. Ajurin
saavuttua livahti hän vaunuun vikkelästi käskien ajaa Friedlandin
puistokadulle.
Odottamassa ollut nuori mies huomasi ajopelit vasta kun ne lähtivät
kulkemaan mainittuun suuntaan. Hän arvasi, ketä ne veivät, ja ymmärsi
menettäneensä pelin. Hän teki silloin tuon käden, pään ja olkapäiden
liikkeen, joka ei ole jäljiteltävissä ja jolla italialainen alistuu
tappioonsa ja ilmaisee tapahtuman tapahtuneeksi.
— Minä tapaan hänet vielä, sanoi hän; kauniin naisen tapaa aina
uudelleen.
Ja kuten hän oli toivonut, tulivat he kaksi päivää myöhemmin äkkiä
vastakkain Rue de la Paix-kadulla. Helena näytti hänestä vielä
viehättävämmältä. Helenan hiusten lämmin väri häikäisi häntä kuin
auringonvalo. Hän katseli häntä palavin silmin. Helena puolestaan
ei ollut häntä näkevinään. Kuljettuaan muutamia metrejä ohi kääntyi
kreivi häntä seuraamaan. Helena tunsi sen vaistomaisesti ja jälleen
hiveli se hänen turhamielisyyttään. Kiiruhtamatta jatkoi hän kävelyänsä
Capucinien bulevardin kautta Royal-kadulle. Hänen aikomuksensa oli
ollut palata hotelliin, mutta havaitessaan, että muukalainen, jolle hän
ei tahtonut ilmaista missä asui, ei hänestä luopunut, otti hän ajurin
käskien ajamaan Louvre'in makasiineihin. Siellä uskoi hän varmasti
voivansa eksyttää itsepintaisen seuraajan... Sant'Anna, joka tunsi
makasiinit ja niiden monien ovien petollisuuden, ei antautunut tähän
leikkiin. Hän uskoi nyttemmin kuitenkin hänet löytävänsä. Seuraavana
ja sitä seuraavana päivänä vakoili hän, tosin ilman menestystä,
Castiglione- ja Paix-kaduilla: hän oli arvannut, että hänen etsimänsä
oli amerikatar ja asui jossakin lähipiirin hotelleista.
Kuten useimmat italialaiset, oli Sant'Anna suuri naisten pyydystäjä
ja lemmenseikkailujen harrastaja. Tämä urheilulaji herätti hänessä
mielenkiintoa, jonka alalla hän oli herkuttelija. Hän keskitti
siihen rotunsa kiihkon ja viekkauden, lapsellisen taikauskonsa.
Mistä hinnasta hyvänsä pyrki hän tyydyttämään halua, jonka kauniit
kasvot tai sulava olento oli hänessä herättänyt. Kun sattui, mikä
muuten oli sangen harvinaista, että hän joutui tappiolle, alistui hän
kohtaloonsa filosofisesti. Joko sen vuoksi, että italialaisella on
vähemmän taisteluhalua, tai että hänen herkistynyt luontonsa paremmin
tuntee elämän voittamattomuuden, antautuu hän vastustamatta, yhtä
alistuvaisena kuin itämaalainen, vaikka älykkäämpänä. »Se oli sallittu!
Se on kohtalo!» Nämä sanat tulevat vaistomaisesti hänen suuhunsa,
lohduttavat häntä, vapauttavat katumuksesta ja harmittelusta. Sangen
taikauskoisena oli nuori kreivi vakuutettu, että tuo amerikatar,
joka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, oli määrätty jollakin
tavoin kuulumaan hänen elämänsä kohtaloon. Millä tavoin, siitä
hänellä ei ollut aavistusta!... Hän alkoi siis kaikkialla pälyillä
häntä. Neljännen päivän aamuna huomasi hän hänet äkkiä edellään
kulkemassa Vendôme-aukeaman poikki. Hän tunsi huikaisua, valtavaa
sydämentykytystä, intoa, jonka hän nopeasti hillitsi. Päättäen saada
selville, missä hän asui, seurasi hän häntä kaukaa ja onnistui
näkemään, että nainen meni Continental-hotelliin. Tämä riitti hänelle.
Hän jatkoi tietään, sangen onnellisena onnistumisestaan.
Samana iltana, jona rouva Ronald joi veljensä seurassa kahvia
Continentalin hallissa, näki hän ihailijansa saapuvan. Tämä odottamaton
ilmestys saattoi hänet hiukan hämmennyksiin. Hän ei hetkeäkään
epäillyt, etteikö nuori mies tullut hänen takiaan. Hän oli siis
kuitenkin saanut selvän! Se oli aika ovelaa!... Se hiveli Helenan
turhamielisyyttä, ja hän muuttui äkkiä hilpeäksi. Hänen silmänsä
loistivat enemmän, hänen puheensa oli äkillistä ja vilkasta. Kreivi
oli istunut naapuripöytään. Helena tunsi monta kertaa hänen katseensa
vetovoimaa, mutta torjui sen heti täydellisellä välinpitämättömyyden
ilmeellä. Yhä puhellessaan ajatteli hän, että nuori mies on joko
italialainen tai espanjalainen. Hän oli yhdellä silmäyksellä havainnut
hänen himmeän ihonsa, hänen säännölliset piirteensä; toisella huomasi
hän hänen solakan vartalonsa ja kaikki ulkonaiset, maailmanmiestä
osoittavat merkit. Tämä valloitus oli hänelle epäilemättä kunniaksi.
Hänen päähänsä pälkähti uskottaa, että Charley oli hänen puolisonsa
ja naisen luontaisella ja katalalla julmuudella ryhtyi hän heti
italialaista kiusaamaan ja alkoi puhella veljensä kanssa huomattavan
hellästi. Hän antoi tyynesti toisen ihailla häntä vielä runsaan
neljännestunnin, nauraen ajatukselle, että hän huomenna lähtee
Pariisista ja että ihailijan naama on nolo kun tämä saa kuulla hänen
menneen. Tämä ilkeä mielikuva ajatuksissaan nousi hän ylös ja poistui
hallista hissiä kohti. Kun hän ylväänä ja arvokkaana kulki muukalaisen
ohi, muistuivat hänen mieleensä »ruhtinaan» sanat. Hänen huulillaan
väikkyi hilpeä voiton ja halveksumisen ilme:
»Tällä kertaa vielä», ajatteli hän itsekseen, »ei miehellä ainakaan
minun suhteeni ole hetkeänsä!»