— Loiset, Royal-kadulle.
Tämä määräys, jonka herra Beauchamp antoi Renaissance-teatterista
lähdettäessä, oli jälleen uusi todistus naisen voitosta miehen suhteen.
Charley oli, vaikka vastustellen, saattanut sisartansa ja neiti
Carrollia Punaiseen Myllyyn, Olympiaan, kaikkiin erikoisempiin
konserttikahviloihin. Ajatus, että he eivät ymmärtäneet enempää
kuin hän niitä karkeuksia, joita näiltä muotilavoilta lasketellaan,
rauhoitti hänen omaatuntoansa. Hän ihmetteli itsekseen, että he
Pariisissa halusivat kuulla kaikkea roskaa, jolta he New Yorkissa
olisivat pahastuen sulkeneet korvansa. Monta kertaa olivat he pyytäneet
häntä viemään heitä Royal-kadun pahamaineiseen yökahvilaan, mutta hän
oli aina keksinyt jonkun esteen.
Helenan pyynnöstä oli hän täksi iltaa varannut aition
Renaissance-teatterissa ja kutsunut markiisi ja markiisitar Vergan
sekä Willie Greyn mukaan. Viimeisellä väliajalla ilmoittivat
naiset haluavansa syödä illallista Loiset'n ravintolassa. Se oli
yksinkertaisesti heidän keskensä sovittu salaliitto ja lopputuloksena
oli miesten suostuminen.
Vaunujen saapuessa ravintolan edustalle seisahtui kaksi kävelyllä
ollutta herrasmiestä vaihtamaan vielä pari hyvästelysanaa. Astuessaan
katukäytävälle joutui Helena suureksi hämmästyksekseen aivan
»Ruhtinaan» eteen.
Tuntiessaan markiisitar d'Anguilhonin ystävät hyvästeli tämä nopeasti
seuralaisensa ja tuli heitä tervehtimään.
— Ettehän toki ole menossa Loiset'hen? kysyi ruhtinas vilkkaasti.
— Ollaan toki! vastasi markiisitar.
— Mutta sehän on paikka, missä kunnialliset naiset eivät käy!
— Kenties eivät Ranskan kunnialliset naiset, sanoi rouva Ronald...
mutta meillä amerikkalaisilla on niin tukeva kunniallisuus, että voimme
nähdä ja kuulia mitä tahansa. Älkää pelätkö.
— Mutta, Helena, jos tämä ravintola on mahdoton!... lausui herra
Beauchamp.
— Mahdoton! Kun kaikki ystävättäremme ovat siellä illastaneet. Se on
New Yorkissa yhtä tunnettu kuin Eiffel-torni.
— Minä puolestani en ole siellä vielä milloinkaan käynyt, vaikka se on
aivan klubini vieressä.
— No tulkaa sitten meidän kanssamme syömään »Wetshin herkkupaloja»...
Tiedättehän, ne ovat tavallisia juustoleipiä, keskiyön ateriaksi
sopivia, ne kuuluvat täällä olevan erinomaisia.
— Olkoon menneeksi »Wetshin herkkupalojen» vuoksi! sanoi kreivi.
Onhan lystikästä nähdä minunkaltaiseni vanhan pariisilaisen menevän
ensimäistä kertaa Loiset'hen amerikatarten opastamana.
Eräs tarjoilijoista otti vastaan tulijat ja huomatessaan heidät
ulkolaisiksi saattoi heidät aivan ravintolan perälle, jonkunlaiselle
korokkeelle, joka oli muusta salista erotettu kuin teatteri-aitio.
Tämän korokkeen vieressä oikealla oli mustalaissoittokunta.
— Istukaa tähän! — sanoi tarjoilija kohteliaasti viitaten erästä pöytää
— tästä voi parhaiten nähdä kaikki.
Nämä sanat kalahtivat herra Limerayn korvaan. Hän mietti, mitä ne
mahtoivat merkitä.
Herra Beauchamp tilasi illallisen. Kaikki kolme naista alkoivat heti
uteliaina katsella ympärilleen, vieläpä kumartuivat kurkistamaan
kuuluisan ravintolan mauttomia suhteita ja koristuksia.
— Loiset'ta ei voi sanoa juuri kauniiksi! huomautti markiisi Verga.
Ravintolan tavanomaiset vieraat saapuivat vähitellen, nuoria ja
vanhoja juhlijoita, enemmän tai vähemmän sievien, enemmän tai vähemmän
hyvinpuettujen naisten saattamina. Ja sali vilkastui. Syntyi pian
silmien vilkettä, kuului naurun purkauksia, teennäisen iloilun
ilmaisuja. Ilma sakeni tupakansavusta, moninaisista tuoksuista ja
väkevistä hajuvesistä. Se kävi raskaaksi ja huonoksi. Herra de Limeray
tunsi ikäänkuin elämän pohjamoskan vuoksen nousevan luokseen. Ja tämä
kaikki, katsottuna kuudenkymmenen vuoden korkeudesta tuntui hänestä
inhoittavalta ja tympäisevältä. Hän katseli seuralaisiaan. Charley
Beauchamp ja Willie Grey näyttivät katselevan elostelua vähääkään
oudostumatta. Amerikattaret erittelivät naisten pukuja, tekivät
keskenään matalalla äänellä huomautuksia, naureskelivat hilpeästi,
ilmeisesti ihastuneina näkemästään. Tässä aistillisuuden kyllästämässä
ilmassa pysyivät he kylminä, katse selkeänä, kasvot kirkkaina.
Markiisi Verga, joka huomasi herra de Limerayn oudostuneen ilmeen,
kääntyi hänen puoleensa:
— Kuten näette, ei heillä ole temperamenttia viiden pennin edestä.
— Valitettavasti!
— Vielä onnettomampaa on se heidän miehilleen!
Doran katse oli kiintynyt erääseen vanhaan mustapukuiseen vaimoon,
jonka harmahtavia hiuksia peitti espanjalainen pitsihuivi ja joka
nukkui eräässä nurkassa, kukkakorien ympäröimänä. Hänen unensa kesti
vielä hetkisen ihmisäänien ja soiton kasvavaa melua; lopulta hän heräsi
ja alkoi raukeana järjestellä kukkasiaan kimppuihin.
— Katsokaahan tuon vaimoparan viehättäviä kasvoja, sanoi neiti Carroll.
Minä olen varma, että hänellä on tarinansa.
»Ruhtinas» kääntyi.
— Mutta sehän on Isabella! huudahti hän, vanha tuttava.
Kukkien myyjätär kohotti katseensa kuullessaan nimeänsä mainittavan, ja
hänen sinisissä silmissään oli vielä suloa ja kauneutta. Hän katseli
kreiviä hetken, sitten näytti hän äkkiä muistavan ja tuli, viittausta
noudattaen, korokkeelle.
— Kuinka olet tänne häätynyt? kysyi kreivi. Minä luulin sinun elävän
koroistasi jossakin Pariisin lähikylässä.
— Koroistani! Minäkö, herra kreivi! Mistä ne minulle tulisivat? Minulla
ei ole muuta kuin minkä milloinkin saan ansaituksi. Minä teen työtä
kasvattaakseni sisarentytärtäni, joka opiskelee konservatoriossa, ja
voidakseni suorittaa kaksikymmentä prosenttia, jotka olen velkojilleni
luvannut.
— Missä asut?
— Sannois'ssa.
— Ja kaikki yötkö vietät tässä helvetissä?
— Niin, aina ensimäiseen aamujunaan, jolla lähden kotiin.
— Se ei ole helppoa.
— Parempi tämäkin kuin nojatuolissa istuminen. Minä kaipaan Pariisin
elämää, vaikkapa tämmöistäkin... ja kukkia. En voisi niistä luopua.
— Käykö edes kauppa hyvin?
— Ei. Ennen, kun nuorilla miehillä oli onnea rakkaudessa tai pelissä,
he antoivat kultarahan kukasta. Nyt he ovat itaria onnessaankin.
Saitureita he ovat! toisti Isabella halveksuen.
Kreivi ei voinut olla hymyilemättä.
— Olkoot... kukita meidät kaikki tänä iltana, sanoi hän; me emme ole
saitureita.
Kääntyen Doran puoleen hän jatkoi:
— Te arvasitte oikein, neiti. Tuolla kunnon vaimolla on tarinansa.
Hän oli keisarikunnan aikana jockey-klubin kukkainmyyjätär ja kantoi
koko vuoden Chantillyn Derby-kilpailussa voittaneen hevosen värejä.
Hän oli kaunis, kunniallisen naisen maineessa ja ansaitsi rahaa
runsaasti. Tämä herätti kateutta hänen kotonaan. Hänen äitinsä syytti
häntä, luullakseni jonkun sukulaisen neuvosta, että tytär muka antaa
hänen kuolla nälkään ja nosti häntä vastaan jutun, joka herätti suurta
huomiota. Jockey hylkäsi hänet, joten hän menetti tulonsa. Hän perusti
silloin kukkakaupan ja teki vararikon. Sen jälkeen on hän ollut
kokonaan kadoksissa minun näkyvistäni.
— Isabella palasi tuoden sirosti sidottuja ruusukimppuja, jotka hän
ojensi amerikattarille; sitten hän meni herra de Limerayn luo ja
kiinnitti hänen napinläpeensä komean valkoneilikan.
— Muinaisen muistoksi! sanoi hän kohteliaasti.
Kreivi pisti salassa sadanfrangin setelin hänen kouraansa.
— Minä tulen joskus tarinoimaan sinun kanssasi, lisäsi hän
ystävällisesti.
— Tämä on poikkeuksellinen ilta — sanoi markiisitar Verga katsellen
ympärilleen — täällä ei tapahdu mitään erikoista. Muutamia iltoja
sitten oli eräs venäläinen ruhtinatar tanssinut pöydillä.
— Venäläinen ruhtinatarko? — toisti kreivi de Limeray. — Näinköhän?
— Mikä mainio asia kasvatus on! — sanoi Dora leikkisänä. — Minä uskon
varmasti teidän ajattelevan, että ainoastaan amerikkalainen ruhtinatar
olisi mahdollinen sellaisiin harjoitelmiin. Ette vain kohteliaisuudesta
sano sitä.
— Ei, neiti, te erehdytte, siinä suhteessa on minun kasvatukseni ehkä
pintapuolinen. Säädyllisten amerikattarien seurassa ei semmoinen ajatus
pälkähtäisi päähäni.
— No, näkyy olevan sallittua, että minä aina erehdyn, tunnusti nuori
tyttö hilpeästi.
Tällä hetkellä tuli sisään hyvin meluisasti neljä paria istuutuen
pitkän pöydän ääreen vastapäätä koroketta, missä muukalaiset istuivat.
Suunnaton hummeri ilmestyi nautittavaksi ja samppanjalasit täytettiin.
Heti alkoivat äänet kohota ja sopimattomia sutkauksia sinkoilla.
Mustalaisten soitto muuttui hurjemmaksi, ikäänkuin mässääjien meteliä
säestääkseen. Eräs naisista nosti naapurinsa huulille lasin, josta
hän itse juuri oli juonut, ja kaatoi sen sisällyksen väkisin hänen
kurkkuunsa. Eräs toinen kietoi käsivartensa vieressään istujan kaulaan
ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.
Amerikattaret, kaikki kolme, riemuitsivat mielessään nähdessään
näyttämön näin vilkastuvan. Rouva Ronald kävi vaistomaisesta
arvokkuudesta ankaran näköiseksi ja nosti päätään ikäänkuin
asettuakseen sopimattomuuksien yläpuolelle.
Ensi silmäyksellä oli herra de Limeray arvannut, mitä laatua väkeä
olivat nuo verrattain hyvin puetut herrat, gardenia napinlävessään,
ja nuo lasitimanteilla koristetut ilotytöt. Pari sekuntia heitä
tarkastettuaan alkoi hän nauraa:
— Ah! mikä ilveily! huudahti hän; nuohan tuossa esittävät näytelmää! He
ovat palkatut tekemään temppujansa ja lörpöttelemään lorujansa! Se oli
ostettu, teidän venäläinen ruhtinattarenne, rouva Verga! Nyt ymmärrän
tarjoilijan sanan; että »tästä, voi parhaiten nähdä kaikki.»
— Te taidatte tosiaankin olla oikeassa! lausui Willie Grey ällistyneenä.
— Ja kaikki nuo — lisäsi kreivi katsellen ympäri koroketta —
englantilaiset, amerikkalaiset, hollantilaiset, norjalaiset...
sillä tuossa on norjalaisiakin ... lähtevät täältä vakuutettuina,
että ovat saaneet nähdä kohtauksen aitopariisilaisesta elämästä!
He vakuuttavat, että meidän kaupunkimme on maailman siveettömin,
että siellä on ravintoloita, joissa syleillään julkisesti; ja pieni
säädyttömyysnäytelmä onkin toimeenpantu vain heitä varten, sen maun
tyydyttämiseksi, joka heillä arvellaan olevan! Nähkää, täällä olevat
pariisilaiset eivät kiinnitä mitään huomiota tuohon pöytään, he
arvattavasti tuntevat jutkun... Olen hyvilläni, että tulin mukaan ja
saatoin valaista teille asianlaidan.
— Luuletteko todellakin, — sanoi Helena nolostuneena — että nuo
herrat?...
— Somia herroja! keskeytti kreivi. — Katsokaa, mitä tuossa tapahtuu.
Eräs seurueen naisista näytti iskeneen silmänsä nuoreen, sileäksi
ajeltuun, sangen siistin näköiseen englantilaiseen, joka istui eräässä
lähipöydässä poltellen sikaaria ja juoden olutta. Hän viskeli tälle
yksitellen kaikki kukat edessään olevasta korista.
— Jos hänen seuralaisensa maksaisi kemut, — sanoi herra de Limeray
Charley Beauchampille, ei hän suvaitsisi tuota peliä.
— Ei tosiaan. Te ette ole erehtynyt, meitä on puijattu. Nyt, kun olemme
siitä varmat, olisi meidän paras lähteä tiehemme.
— Oh, odottakaamme, miten leikki englantilaisen suhteen päättyy, pyysi
markiisitar.
Kukkain satelua muukalaisen päälle jatkui; muutamat osuivat hänen
päähänsä, toiset suoraan kasvoihin, mutta hän vain ei menettänyt
kärsivällisyyttään. Hän otti vuorotellen ruusun, neilikan, tuberosan,
haisteli niitä pitkään ja pyöritteli sormiensa välissä; hänen katseensa
oli epämääräinen ja hajamielinen, hänen ohuilla huulillaan väreili
hymyä, joka osoitti halveksumista. Olisi voinut sanoa, että hän oli
lyönyt itsensä kanssa vetoa eikä hellittänyt.
Nainen, joka oli häntä kosiskellut, nousi tästä välinpitämättömyydestä
kiihtyneenä äkkiä ylös, meni istumaan hänen viereensä ja kyynärpäät
pöydällä puheli hänelle likeltä. Samppanja oli nostanut hehkeän
punan hänen poskilleen; hän oli kyllin kauniskin voidakseen onnistua
viekoittelussa. Nuori mies kuunteli häntä silmiä räpäyttämättä ja
tarkastettuaan häntä hetken teräksen-kylmillä silmillä nousi ylös.
— Minä en ymmärrä teidän kieltänne, sanoi hän — englanniksi.
Ja jättäen hänet siihen lähti menemään ulos.
Ällistyneenä, nöyryytettynä katsoi tyttö raivostuneen näköisenä hänen
menoansa. Olisi voinut pelätä hänen syöksevän miehen kimppuun.
— Moukka! huusi hän täyttä kurkkua.
Ja tämän haukkumasanan lohduttamana ja peittäen muka pettymyksensä
suuttumusta hermostuneella naurulla palasi hän alkuperäiselle
paikalleen.
— Nyt kai olemme saaneet tätä lajia lystiä koko rahan edestä! sanoi
Willie Grey nauraen. — Nyt voimme luullakseni lähteä.
— Oletteko riittävästi »ylösrakennettuja», arvoisat naiset? kysyi
markiisi.
— Ollaan, ollaan! vastasivat amerikattaret.
— No sitten on kaikki hyvin.
Ravintolasta tultua hengittivät kaikki syvään.
— Kuinka raitis ilma sentään on hyvää! sanoi Helena.
— Raitis elämä myöskin! — lisäsi Charley Beauchamp äänellä, jossa oli
hieman pahoittelun tuntua siitä, että hän oli myöntynyt sisarensa
päähänpistoon.
Vergat, jotka asuivat Champs-Elysées'n puolella, ottivat ajurin.
— Palataan me jalkaisin — ehdotti Helena — ja niin hitaasti kuin
mahdollista: tämä yö on jumalainen.
— Ja mikä vastakohta sille, mistä tulemme! sanoi kreivi de Limeray,
pysähtyen keskelle Royal-katua. Katsokaa!
Pilvettömän, korkean taivaan alla kuun lempeässä valossa näytti
Concorde-aukea perin suurelta ja oudolta. Edessä ei ollut enää Pariisin
tienristeys, keskellään kirkkopiirteinen obeliski, ei sillan valkoinen
väylä, joka johti kreikkalaistyyliseen palatsiin, ei Champs-Elysées'n
leveä uoma, joka häipyi salaperäiseen vehreyteensä, ei Tuileries'n
autiot pengermät ja hiljaiset puistot, vaan ympäristö näytti jonkun
unelmainkaupungin kohdalta, jonka yllä leijaili uni ja joka henki
suloista liikkumattomuuden, tyyntymyksen ja levon tunnelmaa.
— Mikä vastakohta tosiaankin! sanoi Helena, — Tiedättekö, se mitä me
sanomme pahaksi ja rumaksi, ei ole muuta kuin välttämätöntä varjoa,
jotta hyvä ja kaunis saa oikean taustan. Ilman näitä varjoja emme
kenties niitä näkisi.
Herra de Limeray katsahti hämmästyneenä kauniiseen naiseen, joka
tyynesti lausui näin laajakantoisen filosofisen ajatuksen.
— Se on jokseenkin rohkea mietelmä.
— On, vieläpä loukkaavakin, mutta se ajatus on usein tullut minun
mieleeni. Tänä iltana erikoisen voimakkaasti. Minun oli mentävä tuohon
huonoon ravintolaan, jotta voisin tajuta tämän kevätyön koko kauneuden.
Minun puolisoni on tiedemies, joka lisäksi on filosofi. Hän puhelee
mielellään kanssani. En aina kuuntele häntä kyllin tarkkaavasti, mutta
moni hänen sanansa tarttuu mieleeni, en tiedä miten. Ne herättävät
minussa ajatuksia, jotka tulevat ja menevät kesken huvituksia ja
pukuhuolia... Ei saa uskoa, että olen niin pintapuolinen kuin näyttää.
— Te ette siis kadu käyntiänne Loiset'ssa?
— Olen siitä mielissäni!
— Onko kaikilla teikäläisillä samanlainen uteliaisuus mitä tulee
tuollaisiin paikkoihin?
— Ei toki — oikaisi rouva Ronald totuuden mukaan — Useimmat
amerikattaretkaan eivät astuisi jalallaan yökahvilaan... Minun
ikäluokkani maailmannaiset ovat sitä vastoin miltei kaikki näitä
uteliaita! On viehättävää silloin tällöin katsahtaa kuiluun, kun on
päästään varma.
— Rakastatteko vaaraa?
— Jumaloin sitä.
— Oletteko useinkin sitä uhmaillut?
— Olen, usein... Keimailu on siitä hyvä, että se tekee tulenkestäväksi,
ja kun Amerikassa harjoitamme sitä lapsuudesta saakka, olemme
melkein palamattomia. Minun tunnuksenani esim. on salamanteri. Olen
maalauttanut sen pukuhuoneeni seinäkoristeihin, antanut uurtaa sen
korulippaaseeni ja katsokaa!...
Helena avasi kaulurinsa ja näytti sormellaan hänen kaulaansa
vastaan kylmänä ja julmana kimmeltävää pientä smaragdisilmäistä
timanttisalamanteria.
— Älkää ikinä sanoko tätä nuorelle eurooppalaiselle. — Te saattaisitte
hänet kamalaan kiusaukseen... Minä valitan, etten ole kolmeakymmentä
vuotta nuorempi.
— Oh, minä en pelkää mitään enkä ketään! vastasi rouva Ronald
viehättävän halveksuvasti nauraen.
— Niin paljon en minä voi itsestäni sanoa, enkä voi uskoa teidän
palamattomuuteenne.
— Miksette?
— En osaa sitä teille selittää, se on vain saamani vaikutelma, ja
iäkkään ystävän vapautta käyttäen sanoisin teille: »Olkaa varuillanne.
Ei saa kiusata Jumalaa, mutta vielä vähemmän miestä: hänellä saattaisi
olla hetkensä!»
Rouva Ronald ei vastannut mitään. Nämä sanat loivat epämääräistä varjoa
hänen mieleensä, ja hän vaihtoi äkkiä keskustelun aihetta.
Dora kulki edellä ja jutteli iloisesti Charley Beauchampin ja Willie
Greyn kanssa.
— No, oliko teillä hauskaa Loiset'ssa? kysyi Willie.
— Äärettömästi! Ja sitten sain nämä kauniit ruusut... Sain nähdä
keisarikunnan aikuisen jockey-klubin entisen kukkamyyjättären ja kuulla
hänen tarinansa, joka kovasti kiinnitti mieltäni. Olin näkemässä, kun
Britannian hyve voitti Pariisin turmeluksen, ja sain tietää, että
meistä tehdään pilaa Loiset'ssa. Minun iltani ei tosiaankaan ole mennyt
hukkaan! Huominen kirjeeni nostaa veden kaikkien ystävättärieni suuhun.
Willie Grey ei voinut olla nauramatta.
— Täytyy olla amerikatar voidakseen käyttää hyväkseen joka asiaa ja
ihmistä!
— Moukka!
— Minulleko sen sanotte? kysyi nuori mies oudostuen.
— En, en, — vastasi neiti Carroll nauraen sydämensä pohjasta. — Minä
toistelen vain sitä sanaa, etten unohtaisi.
Kun nuori tyttö pääsi tätä sanomasta, oltiin jo Continental-hotellin
edustalla.
Hyvästeltiin ja käteltiin.
Hississä lausui Dora astahtaen eteenpäin, rypistäen huuliaan
ja kohauttaen koomillisesti päätään, äkkiä hissipojan suureksi
hämmästykseksi:
— Moukka! moukka!... Ah!, minun iltani ei ole mennyt hukkaan.