Helena oli jo lapsuuden tuttava Annie Villarsin kanssa, rikkaan
perijättären, joka sittemmin oli mennyt naimisiin markiisi
d'Anguilhonin kanssa.
Tätä avioliittoa oli Amerikan ylhäisöpiireissä yleisesti moitittu ja
surkuteltu. Se vei maasta suunnattoman omaisuuden ja parhaimmistoon
kuuluvan nuoren tytön; kummankin menetystä sääliteltiin suuresti.
Helena oli siitä tuntenut vilpitöntä huolestumista.
Neljä vuotta oli turhaan odotettu markiisittaan ja hänen puolisonsa
käyntiä Amerikassa. Viime kesänä olivat he vihdoin ilmestyneet
Newportiin: se oli ollut kesäkauden suuri tapahtuma. Rouva Ronald
näki silloin nuoren parin jokapäiväisissä oloissa: hänen pelkonsa
ja epäluulonsa oli silloin suureksi osaksi haihtunut. Jacques
d'Anguilhonin olo ja käytös oli häntä viehättänyt, hän julisti hänet
suorastaan lumoavaksi ja käänsi mielialan hänelle suosiolliseksi.
Markiisitar oli siitä salassa kiitollinen, kutsui Helenan tulemaan
Pariisiin keväällä ja lupasi siellä esittää hänet ranskalaisille
ystävilleen. Ja osaksi tämänkin vuoksi oli Helena määrännyt matkansa
huhtikuuksi, sillä hän halusi hartaasti tutustua niin paljon
puhuttuun Saint-Germainin kaupunginosaan, joka tuntui hänestä kuin
joltakin pyhätöltä Markiisitar d'Anguilhon ja paroonitar de Kéradieu
palasivat Pariisiin vasta toukokuun ensi viikolla. Heti seuraavana
päivänä tuli Annie tervehtimään maalaistaan ja kutsui heidät heti
torstai-päivällisilleen, jotka olivat muodostuneet jonkinlaiseksi
ranskalaisamerikkalaiseksi yhdessäolotilaisuudeksi. Rouva Ronald, Dora
ja herra Beauchamp yksin suostuivat; rouva Carroll ja Sofia-täti,
jotka eivät harrastaneet ulkomaalaisia, ottivat terveydentilansa
kieltäytymisen tekosyyksi.
D'Anguilhonin luo mentäessä kehoitti Helena taaskin Doraa pitämään
varansa, ettei puhuisi kaikkea, mitä päähän pälkähtää. Nuori tyttö,
joka pohjaltaan kuitenkin oli hyväluontoinen, suuttui lopuksi:
— Kun kuulee tuollaista puhetta, sanoi hän, luulisi että minä tulen
Kaukaisesta Lännestä!
— Ei, mutta te olette hiukan hämmästyttävä, tiedättekö, ja ranskalaiset
voisivat tehdä vääriä johtopäätöksiä. Täytyy aina koettaa olla
ystävättärelleen kunniaksi. Annie ei olisi hyvillään, jos teitä
pidettäisiin epähienona.
Neiti Carroll kohautti olkapäitään, kuten hänen tapansa oli jäädessään
vastausta vaille.
Markiisitar d'Anguilhon oli ihastuksissaan, kun rouva Ronald sai
nähdä hänen kotoiset olonsa tässä vanhassa talossa, joka oli käynyt
hänelle rakkaaksi. Hän tiesi, että tarkka kertomus siitä lähetettäisiin
New Yorkiin ja tulisi Helenan kautta myöskin _Kotimaisten Naisten_
ylhäiseen piiriin. Päivällisille oli kutsuttu de Kéradieut, ruhtinas
de Nolles, varakreivi de Nozay ja pari muuta ystävää sekä markiisi ja
markiisitar Verga — markiisi roomalainen, jolla oli ylhäinen asema
Italian hovissa, markiisitar huomattavan kaunis amerikatar. Nämä vain
kahdentoista hengen päivälliset olivat Annien erikoisia mieliaterioita.
Rouva Ronald ja neiti Carroll olivat odottaneet suurempaa upeatta,
mutta siksi tottuneita he olivat arvokasta ymmärtämään, että he jo
toisella silmäyksellä huomasivat kuinka valikoituja ja hienoja kalusto
ja koristeet näennäisessä koruttomuudessaan todella olivat. Rouva
d'Anguilhon oli uskonut Doran varakreivi de Nozayn huostaan varmana
siitä, että nämä kaksi itsenäistä ja omaperäistä henkilöä tulisivat
keskenään mainiosti toimeen. »Hän on amerikkalaisen ylhäisön neitoja
uusinta mallia» — oli hän sanonut. — »Älkää arvostelko häntä ankarasti:
pohjaltaan hän on erinomainen.»
Rouva Ronaldin suureksi lohdutukseksi ja varakreivin pettymykseksi
puhui neiti Carroll kovin vähän, hän kun oli kokonaan kiintynyt
seuraamaan isäntäväkeänsä. Anniea nuorempana oli hän tavannut häntä
vain harvoin, mutta heidän äitinsä olivat olleet hyviä ystäviä ja
hän oli kuullut markiisittaresta paljon puhuttavan. Nähdessään
hänen luontevan siroutensa ja arvokkuutensa mietti Dora, että tämä
markiisitar on kunniaksi Amerikalle. Talon isäntä kiinnitti hänen
mieltään vielä enemmän. Ensimäistä kertaa näki hän nyt läheltä vanhaa
rotua olevan miehen ja omituista kyllä lumoutui hän tämän viehätyksestä
heti uudenaikaisuudestaan huolimatta. Kauttaaltaan hienostunutta
tyyppiä oleva markiisi, jonka ruskeissa silmissä oli omituinen
kaukokatseinen ilme, häntä miellytti. Tänä iltana tuntui markiisi
vielä olevan hermostunut, erikoisen hajamielinen: hänen puolisonsa sai
tuontuostakin toistaa hänelle jonkun tekemänsä kysymyksen. Hän teki sen
viehättävän lempeästi, ja tullessaan hänen luokseen oli markiisilla
aina lumoava hymy, siro anteeksipyynnön sana varalla. Mitään kaikesta
tästä ei jäänyt Doralta huomaamatta.
Päivällisen jälkeen joutuessaan kahdenkesken lausui rouva Ronald
markiisille:
— Tiedättekö, että teille ei vielä ole annettu anteeksi, että läksitte
Newportista niin pian. Eikö se teitä miellyttänyt?
— Suoraan sanoakseni, ei; siellä oli liian ylellistä, liian meluisaa,
liian räikeää. Intiaanit, jotka nimittivät paikkaa »Rauhan saareksi»,
olivat paremmin ymmärtäneet sen luonnon. Rauhan saari sen juuri
tulisi olla. Nykyisen seuraelämän hälinä ei minusta tuntunut siellä
olevan paikallaan. Sen loppumattomat muurien ympäröimät linnat ja
marmoripalatsit ja rannikolla vilisevä väki tekivät minuun nurinpäisen
vaikutuksen. Kun ajattelen, että muutaman kilometrin päässä oli ihmeen
viihtyisää, suloista siimestä ja hiljaisuutta...
— Hiljaisuutta! — keskeytti parooni de Kéradieu — sinä unohdat, että
amerikkalaiset eivät vielä tunne hiljaisuuden tarvetta.
— Se on totta, minä puhun mielettömiä, myönsi Jacques.
— Eikö Newport ole jotakin sentapaista kuin Trouville? kysyi varakreivi
de Nozay.
— On, mutta vain suunnattoman paljon loistavampi — vastasi Henri de
Kéradieu. — Se on Yhdysvaltain suuri »turhuuden turku», se paikka,
missä huvitellaan ja keimaillaan eniten koko maan pinnalla.
— Ja missä tapaa kauneimmat naiset! lisäsi markiisi Verga.
— Juuri niin. Euroopassa voisi siihen verrata ainoastaan Brightonia, ja
Brightonissakin sentään näkee rahvasta, huonosti puettua köyhälistöä,
jotavastoin Newportissa kaikki on ensiluokkaista, koko taulu ilman
vähintäkään varjoa.
— Lukuunottamatta sentään työläisiä, jotka kaiken tämän ylellisyyden
ylläpitoon tarvitaan, sanoi Jacques, ja joiden nääntynyt ilme tekee
tuskallisen vaikutuksen.
— Se on totta, mutta kuka sitä ajattelee? Omasta puolestani tunsin,
oltuani Newportissa kaksi viikkoa, samanlaista väsymystä kuin
aikaihminen, joka on kauan aikaa kärsinyt leikkivien lasten metelistä.
Viime kesänä olimme d'Anguilhon ja minä onnellisia päästessämme
pakenemaan Kanadaan. Se tuntui meistä virkistävältä kuin lasi
apollinarista ylen runsaan aterian jälkeen.
— Todellakin, vahvisti Jacques, Kanada teki minuun unohtumattoman
viihdyttävän vaikutuksen. Quebec suurine taloineen, luostareineen,
kirkkoineen oli kuin kaistale vanhaa ranskalaista maaseutua.
Annie alkoi nauraa:
— Kuuletko? sanoi hän. — Eikö se jo ole tarpeeksi ranskalaista? Nuo
herrat kyntävät seitsemän päivää merta nähdäkseen jotakin uutta ja
lähtevät vielä saman kuun lopulla etsimään seutuja, jotka muistuttavat
heidän maataan.
— Se on totta! Eikä mikään viehättänyt minua enemmän kuin kanadalaisten
vanha normannilainen puheenparsi. Monta kertaa tunsin liikutusta
nähdessäni kuinka voimakas Ranskan henki sentään heidän keskuudessaan
on.
— Eräänä päivänä tapahtui meille viehättävä yllätys, sanoi herra de
Kéradieu. Ratsastusretkellä, jokseenkin kaukana Quebecistä, saavuimme
erään maatilan portille ja huudahdimme molemmat nähdessämme sen yllä
suurilla kirjaimilla nimen »Milly». Milly, Lamartinen tila! Siellä asui
varmaankin joku nainen, joka harrasti ja ymmärsi suurta runoilijaa. Se
osoitti meille kuinka paljon Kanada on jäljessä nykyisestä Ranskasta.
Sillä on vielä se tunteessaan... Saman ajatuksen valtaamina nostimme,
Jacques ja minä, lakkia suuren kansalaisemme muistolle ja hänen
tuntemattomalle kunnioittajalleen. Saint-Laurentin toisella puolella
olisi meille varmaan naurettu, mutta minkä sille mahtaa, että olemme
kuin olemmekin ranskalaisia! sanoi parooni kääntyen Annien puoleen
hymyillen.
— Toivoakseni, herra d'Anguilhon, — sanoi Charley Beauchamp, — ette
ihailleet ainoastaan Kanadaa eikä Amerikka tehnyt kovin huonoa
vaikutusta.
— Huonoa vaikutusta! Päinvastoin... Oleskeluni Amerikassa on opettanut
minua ymmärtämään nykyaikaista elämää enemmän kuin kaikki lukemani
kirjat. Vaikka en aina ole ollut ihastunut, olen kuitenkin aina
ihmetellyt. Chicago, muun muassa, minua suorastaan hämmästytti. Sen
talojen korkeus, sen rakennusten rohkeus herättävät yhtaikaa suuruuden
ja särkyväisyyden mielikuvan. Tuontuostakin johduin huudahtamaan:
»Kuinka kaunista ja kuinka rumaa!»
— Olitteko Kaukaisessa Lännessä?
— Olin, ja siellä ehkä eniten hämmästyinkin. Se voima ja toiminta,
jonka siellä näin, tempasi minutkin mukaansa, niin että teki mieli
koetella jäntereitäni: minäkin tartuin työhön ja ryhdyin auttamaan
lauttojen vesilletyöntämistä... Monta kuukautta olivat siitä käteni
känsäisinä ja niistä merkeistä olin sangen ylpeä.
— Minua ei kummastuttaisi, sanoi Annie, vaikka mieheni jonakin päivänä
hankkisi jonkun erämajan jostakin ruohoaavikon laidalta. Se olisi
ainakin uudempaa kuin kilpa-ajotalli.
— Ja varsinkin terveempää, lisäsi Jacques. Ne kaksi viikkoa, jotka de
Kéradieun kanssa vietin Nevadan valtiossa, erään maalaisemme luona,
jäävät parhaiden muistojeni piiriin. Elimme isäntämme vaatimatonta
elämää, kuljimme kilometrimääriä hevosia etsimässä. Kun illalla
poltin viimeistä sikariani tähtien tuikkiessa taivaalla ruohoaavikon
hiljaisuudessa, tuntui minusta hienosto-elämä, Boulogne'in metsä,
klubi y.m.s. aivan typerältä ja viheliäiseltä! Tässä aavikon puhtaassa
ilmassa, joka on kuin jotakin mahlaa täynnä, tuntee ruumiillisesti ja
henkisesti uudistuvansa. Semmoista ilmaa me tosiaankin tarvitsisimme!
Minä puolestani menen niin usein kuin mahdollista sitä uudelleen
hengittämään.
— Entäs Lännen kaupungit, minkä vaikutuksen ne teihin tekivät? kysyi
herra Beauchamp, joka, kuten useimmat amerikkalaiset, olivat uteliaita
kuulemaan eurooppalaisten mielipidettä.
— Mainion. Teidän yliopistonne, koulunne, sairaalanne,
yksityisaloitteesta syntyneet laitoksenne ovat teille mitä suurimmaksi
kunniaksi. Teidän aikaansaannoksenne on tosiaan suurenmoista.
Amerikkalaisen kasvot loistivat tyytyväisyydestä.
— Vain harvat muukalaiset ovat tässä suhteessa niin oikeamielisiä!
— Kun on väärin etsiä maastanne mitä sillä vielä ei ole ja jättää
senvuoksi näkemättä, mitä on.
— Ah! Amerikassa on kaksi kaunista ilmiötä, sanoi markiisi Verga:
Baltimoren naiset ja Kentuckyn hevoset.
— Se oli aito italialaista! huomautti hänen puolisonsa.
— No mutta, rakas ystävä, ettehän voi vaatia Vatikaanin ja Quirinaalin
välillä syntynyttä miestä ymmärtämään niin ällistyttävää maata kuin
teidän on. Niinä kolmena kuukautena, jotka siellä olen viettänyt,
tunsin joka hetki henkeäni ahdistavan, kuten teidän hirvittävissä
hisseissänne, jotka eivät ihmistä nosta, vaan suorastaan nakkaavat
ylös. Koko ajan tunsin kuin olisi minua rasitettu ja joka askeleella
astuttu varpailleni.
— Siltä vaikutelmalta ei ainakaan puutu uutuuden viehätystä, lausui
herra Beauchamp hyväntuulisena.
— Toisaalta, jatkoi markiisi d'Anguilhon, ei teidän poliittiset
käsitteenne minua miellyttäneet. Ne ovat vielä huonommat kuin meidän,
ja se ei ole vähän.
— Teillä on niinkuin meilläkin: kunnon ihmiset tekevät väärin ollessaan
itsekkäitä — vastasi Annie tavallisella suorapuheisuudellaan. — Sen
sijaan että he kamppailisivat keinottelijoita, häikäilemättömiä
juonittelijoita vastaan, jättävät he heille kentän vapaaksi: ja
mädännäisyys ja kiskominen pääsee kaikkialla rehoittamaan.
— Te olette oikeassa, tunnusti herra Beauchamp; mutta nähkääs, on
ehkä mahdotonta löytää vasta riippumattomiksi nousseissa ihmisissä
välttämätöntä vaistoa herätteiden antamiseksi suuren maan asioille.
— Mutta se on surullista! sanoi Helena. Rehellisyyden pitäisi olla
väkevämmän toimintavoiman kuin omakohtaisen pyrkimyksen.
— Ah! rouva Ronald, te vaaditte liikaa ihmisluonnolta, enemmän kuin
Kaitselmus! sanoi Jacques. Se on uskomatonta, mikä kamppailuvaisto
teillä naisilla on.
— Naisista puhuen, herra d'Anguilhon, mitä ajattelette amerikattarista
yleensä? Te olette luvannut sen minulle sanoa.
— He näyttävät kuin luoduilta maatansa varten. Heillä on samat
ominaisuudet kuin silläkin: nuoruutta, rohkeutta, vireyttä.
— Se on totta! sanoi Charley Beauchamp.
— Lisäksi he ovat sangen sieviä, jatkoi Jacques. Suureksi
hämmästyksekseni tapasin Yhdysvalloissa XVIII-vuosisadan naistyypin,
joka on Euroopasta hävinnyt. Minä olen nähnyt useita kasvoja, jotka
muistuttivat Latourin ja Greuze'in maalauksia. Vakavasti puhuen, en ole
missään kohdannut niin paljon kauneutta tai puristanut niin pieniä ja
niin tukevia käsiä.
— Varmaan — sanoi Dora terävällä sävyllään — saamme kaikkein näiden
maireisten sanojen jälkeen odottaa oikaisevaa »mutta» -sanaa... ja tämä
»mutta» minua jännittää.
— No niin, neiti, minä lisään: mutta... jotta amerikattaret
saavuttaisivat viehkeyden viimeistelyn, ylimmän sopusuhtaisuuden, no
niin, on heille tarpeen vielä yksi vuosisata.
— Silloin pidän parempana vähempää viimeistelyä! vastasi neiti Carroll.
— Olette oikeassa: nuoruus on kaunis vikanakin.
— Ellei teillä ole muuta muistuttamista meitä vastaan, sanoi rouva
Ronald, niin me emme valita. Entä te, Annie, minkä vaikutuksen teki
Amerikka teihin kuuden vuoden poissaolon jälkeen?
— Älkää uskoko minun teeskentelevän, mutta moni kohta minua loukkasi.
Minua hämmästytti yleinen hermostuneisuus. Siveellinen taso näytti
minusta tuntuvasti alenneen. Minun aikanani oli kyllä »pikaisia» nuoria
tyttöjä, nyt tapasin — kuinka sanoisin — »liukkaita», ja huomasin,
että puhuttiin avioeroista yhtäpaljon kuin naimisiinmenoista. Tavaton
häly ja puuha, josta jo olin joutunut pois, suorastaan rasittivat
minua. Miljaardimiestemme talot ovat opettaneet minua antamaan arvoa
erinäisten ranskalaisten talojen sisustukselle. Palatessani vanhaan
Blonayhimme tunsin sanomatonta nautintoa. En ikinä olisi luullut sitä
mahdolliseksi.
Sitten lisäsi hän, kasvoillaan viehkeä mietiskelyn ilme:
— Luulen yleensä, että elämä on vain sarja opetuksia... ja minä
puolestani olen niitä jo joitakin saanut. Ah! Herra de Limeray!
Helena, jonka selkä oli oveenpäin, käännähti äkkiä. Se oli kuin olikin
»Ruhtinas»; hän loi veljeensä ja Doraan hätäytyneen silmäyksen.
— Minä pelkäsin, että emme saisi nähdä teitä, sanoi Annie
vastatulleelle. — Se olisi ollut vahinko, sillä tänään on pokeri
vakavaa: Amerikka on voimakkaasti edustettuna.
Ja nuori emäntä esitti kreivi de Limerayn kansalaisilleen. Tavatessaan
täällä tuttavassa talossa muukalaiset, jotka viimeksi eilen olivat
kiinnittäneet hänen huomiotansa, näytti »Ruhtinas» sekä yllätetyltä
että huvitetulta.
— Minä en aavistanut, että minua odottaisi tänä iltana näin hyvä onni
— sanoi hän syvään kumartaen Helenalle — mutta minä olin sitä hiukan
toivonut. Olen huomannut, että lopulta, ennemmin tai myöhemmin, tulee
tuttavaksi ihmisten kanssa, joita usein tapaa.
— Oletteko te usein tavannut rouva Ronaldin? kysyi markiisitar
d'Anguilhon aivan hämmästyneenä.
— Olen monta kertaa. Sattuma... vai onko se sattumaa?... on johtanut
meidät samoihin ravintoloihin... Viimeksi eilen söimme päivällistä Café
de Parisissa viereisissä pöydissä.
Helenan hämminki kasvoi melkein ilmeiseksi.
— Ymmärrättekö te englantia? kysyi neiti Carroll äkkiä ja aivan
päinsilmäisesti.
— Täydellisesti. Enkä vielä milloinkaan ole siitä itseäni niin
onnitellut kuin eilen illalla, sanoi kreivi hieman ivallisella hymyllä.
Guy de Nozay, eräs noita hirvittävän tarkkanäköisiä miehiä, joilta ei
mikään jää huomaamatta, huomasi sen ja arvasi, että nuori tyttö oli
tehnyt itsensä vikapääksi johonkin sopimattomuuteen.
— Toivon teidän vuoksenne, rakas kreivi, että olette kuullut vain
miellyttäviä seikkoja — sanoi hän ilkeästi. — On sangen harvinaista,
jos sattumalta joutuu kuulemaan keskustelun, joka ei ole asianomaisen
kuultavaksi sovitettu.
— Minä kuulin miellyttäviä... vakavia... hyvin valaisevia varsinkin.
Minä sain tietää, että voi arvata ihmisen luonteen, jopa hänen
ateriansakin ruokalajit vain katsomalla hänen selkäänsä ja että
ranskalaisten viikset ovat peräisin toiselta aikakaudelta kuin he itse,
mikä tekee heidät hassunkurisiksi, kuten ainakin elävät ajanhaireet.
— Niinkö!... Lyönpä vetoa, että neiti Carroll on kaiken tämän keksijä!
— lausui Guy de Nozay kiusanteon vilke monokkelinsa takana.
— Niin olenkin — vastasi Dora, joka ei niin vähästä säikähtänyt. —
Ranskassa ei varmaankaan säädyllinen nuori tyttö puhuisi selästä ja
viiksistä, mutta minä olen muukalainen: minun on sallittu puhua mitä
tahdon ja minä käytän sitä hyväkseni.
— Te olette oikeassa, sanoi herra de Limeray.
Minä puolestani en valita; teidän omaperäiset huomautuksenne huvittivat
minua suuresti.
— Sitten on mieleni hyvä!
— Opetetaanko Amerikan tyttökouluissa selän ja viiksien sielun
tuntemusta? kysyi varakreivi ärsytyshalunsa kannustamana.
— Ei, ei... ei niissä neuvota mitään niin hyödyllistä. Se on tuntemus,
jonka minä olen hankkinut ihan itsekseni, omien havaintojeni tulos.
Herra Nozay kumarsi hymyillen, ikäänkuin ällistyneenä nuoren tytön
avomielisyydestä.
— Teillä on ystävä, herra Beauchamp — sanoi kreivi de Limeray kääntyen
Charleyn puoleen — joka on meidän maatamme hyvin ymmärtänyt. Minä en
ole milloinkaan kuullut niin oikeaan osuvia havaintoja ulkomaalaisen
suusta.
— Oh! Hän on asunut Pariisissa jo kolme vuotta!
— Moni on asunut kolmekymmentä eikä ole oppinut tuntemaan ranskalaista
henkeä niinkuin teidän ystävänne.
— Se tulee siitä, että Willie Grey on taiteilija. Minua ei
hämmästyttäisi, jos Amerikalla on, kerran oikeus olla ylpeä hänen
taidostaan. Hänellä on Champs-Elysées'n salongissa taulu, _Jeesuksen
mietiskely_, joka osoittaa suurta kykyä. Jos minulla olisi sopiva
paikka sille, niin ostaisin sen.
— Minä menen sitä katsomaan. Minä harrastan taidetta sangen suuresti.
Tekisin mielelläni herra Greyn tuttavuutta.
— Minä voin saattaa teidät hänen työpajaansa, jos tahdotte.
— Olisin hyvin iloinen.
Annie oli kehoittanut vieraitaan istumaan pelipöytien ääreen, ja pokeri
alkoi. Peli tuli hyvin vilkkaaksi, amerikkalaiset kun tapansa mukaan
antautuivat siihen todella intohimoisesti.
Pelin jälkeen tuli kreivi de Limeray keskustelemaan Helenan kanssa.
— Pariisi näyttää teitä miellyttävän, sanoi hän.
— Äärettömästi.
— Onko puolisonne jäänyt Amerikkaan?
— On; hän ei, ikävä kyllä, voinut tulla minun kanssani.
— Oletteko siitä hyvin pahoillanne? kysyi kreivi äänellä, jossa oli
jonkinlaista epäilyksen sävyä.
Äärimmilleen harmistuneena tunsi Helena punastuvansa.
— Luonnollisesti!
— Suokaa anteeksi, mutta enempää kuin kukaan muukaan eurooppalainen en
voi olla hämmästymättä amerikkalaisten aviomiesten luottamusta, kun he
antavat vaimojensa ja useinkin sangen kauniiden, lähteä yksin Pariisiin.
— Oh, he tietävät, että olemme kunniallisia.
— Ja että teillä ei ole temperamenttia, sanoi jokseenkin jurosti
markiisi Verga.
— Luulen kuitenkin, että hyvin kasvatettu vaimo ei unohda
velvollisuuksiaan, vaikkapa hänellä olisi temperamenttiakin.
— Uskotteko hyvän kasvatuksen antavan turvaa kiusausta vastaan? kysyi
herra de Limeray.
— Olen siitä varma! vastasi Helena päättävästi.
Kreivi loi häneen katseen, jossa oli uteliaisuutta, hämmästystä,
valittelua, ettei voinut asettaa Helenaa koetteelle.
— Tahtoisin mielelläni tietää, mitä »temperamentilla» oikeastaan
tarkoitetaan, sanoi Dora. — Kukaan ei ole voinut sitä minulle selittää,
enkä sanakirjoistakaan ole päässyt asian perille.
Syntyi kaamea äänettömyys, jommoisen varomattomuudet ja tuhmuudet
aiheuttavat.
— Temperamentti on toisten mielestä huono, toisten mielestä hyvä
puoli... ylimalkaan, sangen vaarallinen ominaisuus! — vastasi
varakreivi de Nozay mitä vakavimmalla äänellä; — ja sitä on mahdoton
selittää nuorille tytöille.
— Se on vahinko, sillä sen täytyy olla mielenkiintoista! lausui neiti
Carroll hämmentymättä.
Samassa alkoi hän aavistaa, mitä oli puhunut, punastui hieman ja teki
erään aivan asiaankuulumattoman kysymyksen, kuten hänen tapansa oli
pälkähistä päästäkseen.
Kun tuli poislähdön aika, lähestyi kreivi de Limeray Doraa:
— Neiti — sanoi hän kohdistaen häneen surulliset silmänsä — saatuani
ilon tutustua rouva de Kéradieuhön ja rouva d'Anguilhoniin, tiedän
että amerikatar ei koskaan pahastu totuudesta; senvuoksi rohkenen
sanoa teille, että eilisiltainen arvostelunne Ranskan ylimystöstä oli
ankara ja kohtuuton. Se miespolvi, johon minä kuulun, on — syyttä tai
syystä — pysytellyt syrjässä; mutta meidän poikamme palaavat vähitellen
taisteluun ja, uskokaa, heillä on muutakin kuin muinaisaikaiset
viikset: heillä on myöskin rohkeutta, uljuutta, joka antaa heille sen
pelottoman ja erikoisen sävyn, jonka te olette huomannut. Minun vanhin
poikani meni Afrikkaan menettämään henkensä erään aatteen puolesta...
jonka tarkoituksena oli, eräänä ajankohtana, hankkia Ranskalle etusija
Englannin edellä. Toiset seuraavat hänen esimerkkiään, minä olen siitä
varma.
Dora tunsi joutuvansa hämilleen ja olevansa erikoisen pieni ja mitätön
tämän vanhan, arvokkaan herrasmiehen edessä.
— Minä puhun usein ajattelematta — sanoi hän, selviytyen pian
hämmingistään — mutta olen aina pahoillani, kun olen sanonut jotakin
tuhmaa ja tehnyt jollekin pahaa.
— Minä uskon sen. Omasta puolestani olen iloinen, että olen saanut
tilaisuuden oikaista erheellistä käsitystänne. Ettehän siitä ole
pahastunut?
— Päinvastoin.
Kreivi ojensi kätensä neiti Carrollille, joka tarttui siihen
anteeksianomista ja katumusta osoittavalla vilkkaudella.
Kun he istuivat vaunuissa matkalla Continental-hotelliin, tiedusteli
rouva Ronald Doralta, mitä »Ruhtinas» oli hänelle sanonut. Dora kertoi
sen avomielisesti.
— Eikö se ole kohtalon ivaa? lisäsi hän nauraen. Herra de Limeray on
koko kaupunginosassa ehkä ainoa sen ikäinen ranskalainen, joka ymmärtää
englanninkieltä, ja juuri hänen pitää istua viereisessä pöydässä!
— Erinomaisen hauska ilta! sanoi Charley Beauchamp. — On omituista,
minulla oli siinä seurassa, siinä vanhassa talossa, sama levon
tunne, jonka saan jossakin Louvren salissa. Ja minä huomasin, noiden
ylhäisön ihmisten silmissä saman erikoisen ilmeen, joka on vanhoissa
muotokuvissa. Ei, he eivät ole tehdyt nykyistä vaatepartta kantamaan
eikä varsinkaan nykyaikaista elämää varten!... Minä en enää ollenkaan
kummastele, että Annie oli ihastunut herra d'Anguilhoniin; hän on
kerrassaan lumoava.
— Niin, hän on hyvin merkillinen... hyvin mielenkiintoinen — sanoi
neiti Carroll puhuen niinkuin jostakin korusta. — Mutta minä en koskaan
voisi tuntea itseäni tyytyväiseksi hänen kanssaan. Hän on sellainen
sunnuntaipuoliso, mutta arkioloissa on Jack parempi... Ja sitten, jos
olisin hänen vaimonsa, tahtoisin tietää, ketä hän ajattelee ollessaan
niin hajamielinen kuin tänä iltana.