Rouva Ronald oli tätinsä ja veljensä, neiti Carroll äitinsä kanssa
ollut Pariisissa jo kaksi viikkoa. Heidän hallussaan oli muuan Hôtel
Continentalin suuria huoneistoja, ja upea sali Castiglionen ja Rivolin
katujen kulmauksessa oli kukkasilla runsaasti koristettu ja melkein
täynnä sieltä täältä löydettyjä siroja esineitä.
Erotessaan miehestään ensimäistä kertaa oli Helena tuntenut sisäistä
levottomuutta. Matkavalmistuksia tehdessä oli hänen sydäntään äkkiä
kouristanut kuin onnettomuuden aavistus. Hän oli joskus kuin pahoillaan
ja peloissaan ja kuin katumuksen vallassa oli hän kerran sanonut herra
Ronaldille:
— Onko ihan varma, ettei tämä matka ole sinulle vastenmielinen?
Ja herra Ronald vastasi suuressa hyvyydessään:
— Ihan varmaan, rakkaani, sinähän teet sen terveydeksesi ja huviksesi.
Lähdön hetkellä kavahti Helena elämänsä herttaisen ja hellän kumppanin
kaulaan kuin jostakin pelästynyt lapsi. Liikutettuna oli Henrik
puristanut häntä rintaansa vasten ja sitten hellästi irroittaen kätensä
sanonut yrittäen hymyillä:
— Näkemiin syyskuussa... Älä pyydä minulta loman pitennystä... kauempaa
en voisi elää ilman sinua.
— Sitä minäkin toivon! — oli Helena vastannut.
Ja viimeisen kerran kättä puristaen oli hän lisännyt:
— Tahtoisin olla jo paluumatkalla!
Dorakin puolestaan oli katunut käytöstään Jackia kohtaan. Olipa
hän tuntenut halua sanoa hänelle niinkuin niin monta kertaa ennen:
»Minä olen kiltti nyt» — ja luopua matkastansa, mutta samassa oli
unelmoitujen huvien väike taas välkähdellyt hänen mielessään — ja hän
oli lähtenyt.
Kaikki eron haikeus oli nopeasti haihtunut kummankin naisen mielestä,
eikä mikään heitä enää häirinnyt. Joka posti vei pitkiä kirjeitä,
joissa he kertoivat, toinen puolisolleen, toinen sulhaselleen,
tarkalleen kaikki, mitä he puuhasivat, ja tämän velvollisuuden
täytettyään tunsivat he olevansa rauhassa tuntonsa kanssa. Pariisin
huvikausi oli alkanut, ja heillä oli vain valinnan pulma. Charley
Beauchamp saattoi heitä kaikkialle minne he halusivat mennä.
Helenan veli oli niitä poikamiehiä, joita tapaa vain Yhdysvalloissa ja
joita amerikattaret voivat pitää omana aikaansaannoksenaan.
Euroopassa on rikkaalla poikamiehellä tavallisesti vakinainen
rakastajatar, nainen, jonka hän on löytänyt ja omaksunut tai
anastanut joltakin toiselta. Hän ylläpitää häntä enemmän tai vähemmän
loisteliaasti ja komeilee hänellä yhtä paljon kuin hevosillaan ja
vaunuillaan. Hänen oman seurapiirinä naiset eivät lue sitä hänelle
rikokseksi, päinvastoin. He katselevat uteliaina »suosikkia», ihailevat
tai arvostelevat hänen kauneuttaan ja pukujansa. Anteliaisuus, jota
jalokivet ja ajopelit osoittavat, antaa hänelle päinvastoin lisää arvoa.
Amerikatar ei hyväksy tämmöisiä »sivusuhteita». Hän ei suvaitse
kilpailijoita kotona eikä kadulla. Hänen käsityksensä mukaan kuuluvat
harvinaiset kukat, jalokivet, kalliit pitsit, maailman kauneimmat korut
oikeutta myöten vain n.s. säädyllisille naisille. Se on periaate,
jonka noudattamista hän valvoo mahdollisuuden mukaan. Jos joku
rohkenee rakentaa tällaisen suhteen, suljetaan häneltä kaikki ovet ja
seuramaailma julistaa hänet säälimättä pannaan. Pahemman puutteessa
on miehisen turhamielisyyden tyytyminen hienoston nuorten tyttöjen ja
säädyllisten vaimojen suosioon, ja tämä suosio maksaa paljon.
Muutamat miehet tuhlaavat joka vuosi kokonaisen omaisuuden kukkiin,
jalokiviin, teatteriaitioihin, hienoihin pitoihin seurapiirin
naisille. Mutta ei amerikkalainenkaan, vaikka onkin ritarillisempi ja
epäitsekkäämpi kuin eurooppalainen, ole virheetön. Tavallisesti maksaa
yksi naisista kaikkien puolesta, ja muut hemmottelevat, juhlivat,
nostavat pilviin näitä silkkihattuisia pashoja. Heidän ympärillään on
tarkka vartiosto. Sanattomasta sopimuksesta ei heille anneta aikaa
ajatella avioliittoa ja, ennenkuin huomaavatkaan, ovat he jo vanhoja
poikamiehiä.
Charley Beauchamp oli näitä »hyvän Jumalan pöllöpäitä». Hänellä oli
loistava sikermä ystävättäriä, joita hän kuljetti ajoneuvoissaan,
jahdillaan, joille hän poikamiesasunnossaan tarjosi hienoja
päivällisiä, joilla aina säädyllisyyden suojana oli joko hänen tätinsä,
neiti Beauchamp, tai sisarensa. Hän rakasti kauniiden naisten seuraa.
Se oli hänen heikkoutensa, hänen ainoa turhamielisyytensä. Hänen
ruhtinaallinen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle suosion, josta
hän oli sangen onnellinen.
Charley oli kahdeksanneljättävuotias, ruskea- ja hiukan
harmahtavahiuksinen, laiha ja jäntevä, kasvonpiirteet hienot,
säännölliset, lujat. Koko hänen olentonsa teki tarmokkaan, toimeliaan,
luotettavan vaikutuksen. Hänen piirteiltään vähän kuivahkoja
kasvojaan elähyttivät siniset, omituisen syvällä olevat silmät — se
on amerikkalaiselle rodulle tunnusomaista — joita Helena aina oli
kadehtinut. Samoin kuin sisaren oli hänenkin olennossaan jotakin
latinalaista viehkeyttä, joka molemmille oli perinnäistä.
Herra Beauchamp loi sellaista suunnatonta omaisuutta, joka meitä
Vanhan Maailman ihmisiä hämmästyttää. Kamppailu, jota hän oli käynyt
jo kymmenkunnan vuotta ja josta hän ei voinut vetäytyä pois, ei
ollut jäänyt vaikuttamatta hänen terveydentilaansa. Samoin kuin
useimmat hänen kansalaisistaan ei hän juuri tullut Eurooppaan muutoin
kuin tuntiessaan voimainsa olevan aivan näännyksissä. Silloin
nakkasi hän muutamia matkatarpeita laukkuun ja pakeni ensimäisellä
Atlantinlaivalla. Hän rakasti intohimoisesti maalauksia. Meidän
museoissamme vallitseva ilma ja hiljaisuus aiheuttivat hänessä
äkillisen herpautumisen, joka virkisti häntä ihmeellisesti. Hän ei
etsinyt tunnetulta ja suosioon päässeitä tauluja; hänen huvinaan
oli kulkea löytöretkillä. Hänen kokoelmansa todisti hyvää taide- ja
kauneusaistia.
Pariisissa olo jumaloimansa sisaren ja neiti Carrollin seurassa, joka
häntä huvitti verrattomasti, oli hänelle yhtämittaista huvia ja hänen
kasvoilleen palautui huomattavasti nuortunut ilme.
Helena ja Dora taas huvittelivat kuin kaksi kesälomalla olevaa
pikkutyttöä. Jokaisena pouta-aamuna pyöräilivät he Charleyn saattamina
johonkin linnaan tai kylään Pariisin ympäristöön ja palasivat
aamiaiselle Armenonville'in paviljonkiin.
Illalla, Sofia-tädin ja rouva Carrollin jäädessä viisaasti hotelliin,
vei herra Beauchamp heidät päivälliselle johonkin suureen ravintolaan
ja saattoi sitten teatteriin. Sieltä lähdettiin illastamaan tai mentiin
johonkin muodissa olevaan baariin, muka kuulemaan mustalaisten soittoa.
Se turmeluksen muru, joka kummassakin amerikattaressa oli, saattoi
heidät löytämään nautintoa, jota he eivät osanneet selittää, tässä
sikarinsavun, alkoholihöyryjen ja naisten hajuvesien huonontamassa
ilmassa. Pureskellen pienillä lautasilla tarittuja paistetuita
perunaviipaleita katselivat he »puolimaailman» naisia ja pohtivat
heidän pukujaan. He arvostelivat heidän korujansa ja pukimiansa ja
koettivat arvata, mikä viehätys heissä saattoi olla niin runsaiden
rikkauksien arvoinen... Ja nämä pariisilaistapojen tutkimiset jatkuivat
tavallisesti kello kahteen, kolmeen aamulla. Siinä se lepo, jota rouva
Ronald oli tullut etsimään.
Väliajoilla kävi hän Colonne'in ja Lamoureux'n konserteissa ja
taidenäyttelyissä ja tunsi niissä todellista nautintoa. Pariisissa oli
muuten kaikki hänestä mielenkiintoista. Amerikatar on yleensä vielä
pinnaltakatsoja; Helena oli jo enemmän: hänen varmuutensa osoitti sen
hyvin. Niinkuin useimmat amerikattaret tunsi hän ranskalaisen maun,
ranskalaisen aistin, sen mitä kernaasti esitetään teatterissa, mutta
ranskalainen sielu oli hänelle yhtä vieras kuin itämainen: se, mitä
hän nuorena tyttönä Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarissa
oli muinoin nähnyt tai kuullut, palasi nyt hänen mieleensä ja herätti
hänessä halua tunkeutua syvemmälle. Hän ryhtyi aina keskusteluihin
työläisten kanssa, joita hän johonkin käytti. Hän oli ihastunut
heidän hienostukseensa. Hän tapasi jokaisessa herkkiä, jopa erikoisen
hienojakin tunteita, jommoisia hän ei ollut milloinkaan kohdannut
Englannissa tai Saksassa vastaavissa oloissa elävillä ihmisillä.
Hän oli huomannut sen erikoisen, miltei hellän tavan, millä puku-
ja liinavaatteiden ompelijattaret pitelivät kättensä töitä — tapa,
joka toi mieleen taiteilijan. Hotellin palvelijattaretkin näyttivät
pitävän kunnianasiana suorittaa tehtävänsä hyvin; he osoittivat
huolenpitoa ja huomaavaisuutta, jota ei voinut yksin juomarahalla
korvata. Champ-Elyséesin puistossa pysähtyi Helena usein katselemaan
lasten leikkimistä: lapset eivät olleet hänestä yhtä kauniita kuin
englantilaiset tai amerikkalaiset lapset, mutta häntä hämmästytti aina
heidän katseensa syvyys. Hän tunsi, osaamatta sitä millään nimittää,
sen aatteellisuuden voiman, sen jumalaisen tulen kipinän, joka on
Ranskan salamahti.
Herrasmiehet, joita rouva Ronald näki Rauhan kadulla, Boulogne'in
metsässä tai teattereissa, kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan
erikoisesti. Heidän kasvojensa ilme, kun he keskustelivat naisen
kanssa, saattoi hänet aina haluamaan tietää, mitä he hänelle sanoivat.
Varsinkin muuan heistä oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Hän
kohtasi hänet vähänväliä. Hän oli nähnyt hänet Boulogne'in metsässä
useissa taidenäyttelyissä, Voisinin ja Josephin ravintoloissa. Tämä oli
noin kuusikymmenvuotias, kookas, melkein valkotukkainen, mustasilmäinen
mies, jonka katseen oli täytynyt olla vaarallisen kaunopuheisen, mutta
joka ei nyt enää ilmaissut muuta kuin suurta surumielisyyttä ja syvää
väsymystä, sitä kun silloin tällöin lievensi hieno, leikkisä hymy.
Lähemmin tarkastaessa saattoi arvata, että hänen esi-isänsä olivat
käyttäneet silkkiä, töyhtöjä ja pitsejä, komentaneet armeijoita,
palvelleet »kuningasta» ja naisia. Se jonkinlainen erikoisuus,
jonkinlainen muinaisheijastus, joka aina tuntuu todellisessa
ylhäisössä, ilmeni koko hänen olennossaan ja antoi hänelle erityisen
viehätyksen, joka vastustamattomasti vaikutti rouva Ronaldiin. Helena
oli ruvennut kutsumaan häntä »Ruhtinaaksi». Hän oli iloissaan, kun
sattuma toi tämän samaan ravintolaan, missä hän söi. Hän katseli häntä
salavihkaa, hänen ylhäisen olentonsa tenhoamana. Vanha herra puolestaan
katseli Helenaa silmissä ilmeinen mielihyvän kuvastus. Charley oli
tästä alkanut laskea leikkiä, selittäen, että jos tämä ihailija olisi
kaksikymmentä vuotta nuorempi, katsoisi hän velvollisuudekseen lähettää
sanan langollensa.
Eräänä iltana sai herra Beauchamp päähänsä viedä Helenan, Doran
ja erään ystävänsä, Willie Greyn, nuoren amerikkalaisen maalarin,
Jean-Paul Laurensin oppilaan, Café de Paris-ravintolaan. »Ruhtinas»
sattui parahiksi olemaan siellä. Uudet tulokkaat sijoitettiin aivan
hänen läheiseensä pöytään. Hän oli selin heihin, mutta saattoi nähdä
heidät vastapäätä olevasta peilistä. Hän oli epäilemättä vastikään
saapunut, sillä Helena kuuli hänen tilaavan päivällistä, tosiaankin
herkullisen, hienon ja keveän aterian.
— Meidän naapurimme osaa syödä! sanoi hän englanniksi.
— Kun on semmoinen selkä kuin hänellä, ei se minua ihmetytä! vastasi
neiti Carroll samalla kielellä. — Katsomalla vain tuota selkää olisin
minä voinut arvata hänen päivällistilauksensa.
— Mitä ihmisen selällä voi olla tekemistä sen kanssa, mitä hän syö?
kysyi Willie Grey.
— Paljon! — vastasi Dora asiantuntevan näköisenä. — Selässä on paljon
ilmettä. Tuo, lisäsi hän viitaten leukansa liikkeellä »Ruhtinaan»
selkään, — on... kuinka sanoisin... vanhan elämännauttijan selkä.
— Kuuluuko minun selkäni samaan luokkaan? kysyi herra Beauchamp
kääntäen päätään taaksepäin ikäänkuin koettaen katsoa omaa selkäänsä.
— Ei, ei, Charley-kulta, rauhoittukaa, teillä on ankaran siveellinen
selkä! selitti neiti Carroll hieman halveksivasti.
Rouva Ronald, joka oli salassa katsellut vierasta, kohtasi tällä
hetkellä hänen katseensa peilissä ja huomasi hänen huulillaan hymyn,
joka sai hänet ankarasti punehtumaan.
— Olkaa vaiti! — sanoi hän sitten Doralle — minä olen varma, että
naapurimme ymmärtää englantia.
— Ei vaaraa! Ranskalaisista vain ne, jotka ovat meikäläisten kanssa
naimisissa, osaavat sitä hiukan puhua... Kun tuo herra oli nuori, oli
tosin Amerikka löydetty, mutta ei amerikatar.
Helena ei siitä rauhoittunut: vaihtaakseen keskustelun aihetta alkoi
hän puhua nuorelle maalarille hänen Champs-Elysées'n salongissa
näytteillä olevasta taulustaan, jonka hän oli nähnyt edellisenä
päivänä. Tällä välin Dora katseli ympärilleen, siristäen silmiänsä
kuin kissa ja avaten ne sitten selkoselälleen, kun vaikutelma oli
valmis: — hänelle tunnusomainen suunmytistys, joka ei ollut ensinkään
epämiellyttävä, vaan päinvastoin varsin viehättävä.
— Ah! minä tiedän miksi ranskalaiset ovat niin hassunkurisen näköisiä!
sanoi hän äkkiä voitonriemuisena.
— Hassunkurisenko näköisiä! huudahti Willie Grey. Minusta he
päinvastoin ovat mielenkiintoisia!
— Mielenkiintoisia he kyllä ovat, varmasti... Mutta se ei estä, että he
näyttävät hassunkurisilta, ja se johtuu siitä, että heidän viiksensä
kuuluvat johonkin toiseen aikakauteen.
— Mitä vielä!
— Kuuluvat, ne ovat keskiaikaisia, kahdeksanneltatoista vuosisadalta,
kuningasmielisiä, keisarillisia, kerskuilevia, sankarillisia, henkeviä.
Ne näyttävät aina yllyttävän kapinaan jotakin henkilöä tai asiaa
vastaan. Ne ovat maailman kauneimmat viikset, mutta he eivät sovellu
vähääkään nykyaikaiseen pukuun, ei vähääkään! — toisti nuori tyttö
tarkastettuaan uudelleen ravintolassa olevia päivällisvieraita.
— Siinä on jonkin verran totta, mitä te sanotte, neiti Carroll, —
lausui nuori maalari; — lisätkää, että ranskalaisilla on jokseenkin
huonot räätälit.
— Niin onkin — sanoi rouva Ronald — heidän pukunsa ei milloinkaan näytä
heitä itseään varten tehdyltä. Englannissa on asia päinvastoin: miehet
ovat ihmeen hyvin puettuja ja naiset sangen huonosti. Olisi hauska
tietää minkä vuoksi.
— Kun yleensä hyvin puettu englantilainen antaa määräykset
työntekijälle ja taas englannitar... hm! Sanotaan, että Luoja käytti
kaiken saven tehdessään miehen, niin ettei sitä enää ollut riittävästi
naiseen. Hänestä puuttuu aina jotakin.
— Ah, älkää ujostelko, herra Grey! sanoi Dora, näkyy, että teistä on
tullut pariisilainen.
— Enhän toki loukannut teitä? Luulin, että te olitte tullut Eurooppaan
sen vuoksi; niin te ainakin itse sanoitte.
— Ulkomaalaisilla olkoon lupa loukata, mutta ei meikäläisillä.
— Se ero minua miellyttää — sanoi herra Beauchamp leikkisästi. — Meitä
pidetään lujilla, meille ei sallita mitään.
— Niin, Euroopassa on paljoa parempi olla mies kuin Amerikassa! lisäsi
Willie Grey.
— Se on teidän maanne naisille maireeksi! — sanoi neiti Carroll. —
Jos kertoisin sananne New Yorkissa, niin saisittepa soman vastaanoton
palatessanne!
— Tiedättekö — alkoi rouva Ronald — mikä minun mielestäni ei sovellu
Ranskalle? Tasavalta. Joka matkallani tapaan yhä vähemmän siroutta ja
sulavuutta.
— Ei voi kieltää, että hovilla on tuntuva vaikutus makuun ja tapoihin,
sanoi maalari. Niinpä pienissä maaseutukaupungeissa, missä on
kuninkaallinen linna, kuten esimerkiksi Fontainebleaussa, ei talojen
sisusta ole niin arkinen eikä niin porvarillinen. Minä olen siellä
tavannut kansannaisia, jotka pikku rihkamakaupalla rikastuttuaan
ovat ostaneet vain tyylikkäitä huonekaluja, ei muodinmukaan, vaan
seuraten taiteellista aistia, joka on johtunut malleista, joita heidän
esivanhempansa tai he itse ovat nähneet.
— Minä olen samaa mieltä kuin Helena, sanoi herra Beauchamp, — en voi
olla valittamatta, että Ranska ei ole kuningas- tai keisarikunta.
— Epäilemättä sellainen hallitusmuoto olisi koristeellisempi,
ulkopulskempi; mutta minä luulen sentään, että tasavalta on ollut
Ranskalla verissä, kuten sanotaan, koska se on siihen palannut kolme
kertaa. Kun lukee sen historiaa, hämmästyy, että vielä on olemassa
kuninkaan-ehdokkaita. Ja nähkää: Ranska on sangen mahtava, vaikkapa tai
kenties koskapa se on tasavalta.
— Ei kuitenkaan niin mahtava kuin Englanti! huomautti rouva Ronald.
— Ei. Toisen suuruus on laajuudessa, toisen taas korkeudessa; siinä
koko ero.
— Tiedättekö, sanoi Charley, minä luulen, että Ranskan voima on
ennen kaikkea sen olemassaolon oikeudessa. Jos erinäisiä kansoja
pyyhkäistäisiin pois maan pinnalta, sitä tuskin huomattaisiin; mutta
jos Ranska katoaisi, niin olisi tässä maailmassa varmaan vähemmän
valoa, iloa, kauneutta.
— Totta tosiaan!... Minä olen vanha Rue de la Paix'n kulkija, mutta se
viehättää minua aina yhä uudelleen. Minä pysähdyn kuin nainen sen joka
ikkunan eteen. Ne ja ne kulta- ja hopea-esineet, ne ja ne Boucheronilla
näytteillä olevat puvut viehättävät minua. Vain vuosisatojen
ponnistuksilla, pyrkimyksillä on voitu päästä tähän uskomattomaan
muotojen sulouteen, sillä tavoin jalostamaan raaka-ainesta. Minä
ajattelen, kuinka pitkä tie meillä on kuljettavana päästäksemme tähän
täydellisyyteen. Ja silloin mietin: niin kauan kuin Ranska tuottaa
tällaisia mestariteoksia, se ei huku, sillä itse Kaitselmus on
määrännyt sen ylläpitämään makua, herättämään aatteita. Kansa, joka
on saanut sen tehtävän, voi pelkäämättä tuhoutuvansa uhmata kaikkia
kuoleman pyydyksiä: se kantaa sisässään Katoamattomuutta.
— Herra Grey — sanoi Dora ominaisella ilkeydellään — näkee, että teidän
taulunne on hyväksytty. Jatkakaa ranskalaisten ylistämistä, niin valtio
ostaa sen!
— Minun tauluni hyväksyminen ei ole minun vaikutelmiani muuttanut,
tehkää minulle se kunnia, että uskotte sen. Minä olen elänyt täällä
kolme vuotta ja minulla on ollut aikaa ja tilaisuutta muodostaa
varma mielipiteeni ihmisten arvosta. Nähkää, muutamia kuukausia
sitten olin eräässä ravintolassa Brysselissä. Viereisessä pöydässä
söi neljä ranskalaista, jokseenkin tavallisen näköisiä, huonosti
istuvissa vaatteissa ja kravatit miten sattui. Ruokaliina leuan alla
he pureskelivat kotlettejansa eikä heillä näyttänyt juuri olevan
käsitystä hienosta syömätavasta. Äkkiä alkoi minua heidän keskustelunsa
hämmästyttää. Eräs puhui vaatimattomalla äänellä uusista astronomisista
keksinnöistä. Hän päätteli, että samaan aurinkokuntaan kuuluvien
tähtien välillä täytyy olla olemassa joku merkin-annon mahdollisuus:
»Me keksimme sen vielä, me keksimme sen!» vakuutti hän. Sitten kertoi
hän katse loistavana kuin runoilijalla, mitä liikutusta hän tunsi
seuratessaan silmillään tähtiä, teleskooppi taivasta kohti, ja tämän
äärettömyyden edessä, korkeuksien hiljaisuudessa kuullessaan sekunteja
laskevan tähtikellon raksutuksen: mikä tunnelma! sanoi hän; tuntee
huumausta, hengitys tahtoo tauota, ja katsojan valtaa pelko, niin,
suorastaan pelko!... »Tosiaan» — päätti hän lyöden kämmentään pöytään
— »ei mikään lemmen-yö...» — huomatkaa, näin puhuu ranskalainen, neiti
Carroll — »ei mikään lemmen-yö vastaa tällaista katseluyötä». Hänen
toverinsa puhuivat vuorostaan äskettäin keksityistä kemiallisista
aineista: »Me hidastutamme hävitystä, me muunnamme maakerrokset, me
löydämme ihmisen todellisen alkuperän!» sanoivat he. Minä kuuntelin
heitä lumottuna ja innostuneena. Ja aluksi olin minä typeränä
kummastellut, kuinka niin vähäpätöisen näköiset miehet voivat käsitellä
niin suuria asioita... Kuunnellessani näitä pikkuporvareja, jotka
olivat edustamassa maatansa eräässä tiedemiesten kokouksessa, ymmärsin
paremmin kuin milloinkaan ennen, miksi ylhäisön miehet Ranskassa ovat
lakanneet olemasta johtavana luokkana.
— Oh, heillä ei ole enää muuta kuin viiksensä! huomautti Dora
ajattelemattomalla häikäilemättömyydellään.
Rouva Donald katsahti uudelleen peiliin. Hän näki »Ruhtinaan» kasvoilla
välähtävän omituisen ilmeen, ja vakuutettuna siitä, että hän oli
kuullut, painoi hän neiti Carrollin jalkaa.
— Olkaa varuillanne, minä pyydän! sanoi hän matalalla äänellä; minä
olen varma, että hän ymmärtää englantia.
— Sen pahempi; olkoon kuuntelematta.
— Suoraan sanoen, te käyttäydytte Euroopassa vielä sopimattomammin kuin
Amerikassa.
— Kiitoksia... No, puhutaan sitten politiikasta.
Ja kääntääkseen keskustelun toiselle tolalle alkoi neiti Carroll puhua
Amerikan asioista.
»Ruhtinas» nousi. Hän oli syönyt päivällisensä, juonut kupin
turkkilaista kahvia ja sytyttänyt sikarin. Mennessään amerikkalaisten
pöydän ohi loi hän neiti Carrolliin niin nuhtelevan, niin ylhäisen
katseen, että tämä joutui aivan hämilleen eikä voinut olla punastumatta.
Helena pyysi veljeänsä kysymään tarjoilijalta vieraan nimeä.
— Se on herra kreivi de Limeray, vastasi tämä, se on oikea kreivi, jota
on hyvä palvella.
— Kreivi de Limeray, toisti Helena. Minä arvasin hänet
aatelismieheksi!... Puuttuisi vain, että me tapaisimme hänet
d'Anguilhonin tai de Kéradieun luona! Minä kuolisin häpeästä.
— Minä en! vakuutti Dora, joka jo taas oli aivan ennallaan.