II.

Vielä muutamia vuosia sitten vietti aviovaimo Amerikassa yksivakaista,

syrjässä-pysyvää elämää; hän oli vähemmän näkyvällä tasolla ja pysyi

siinä jotakuinkin kohtaloonsa alistuvana. Siihen aikaa olivat avioerot

harvinaisia ja skandaalit vieläkin harvinaisempia; mutta tässä nopean

kehityksen maassa muuttuvat tavat melkein yhtä nopeasti kuin muodit.

Nuorissa tytöissä heräsi halu yhä enemmän vapautua äitiensä holhouksen

alaisuudesta ja he pyysivät naimisissa olevia ystävättäriänsä olemaan

valvojinansa tanssiaisissa, oopperassa, kävelyretkillä, ystäviensä

aluksilla ja kaikissa muissa vaarallisissa huvitilaisuuksissa,

retkeilyillä, eväsmatkoilla, illallisilla, missä heidän kävi

laatuun olla mukana. Ja naimisissa olevat ystävättäret suostuivat

mielellään. He palasivat näyttämölle ollakseen säädyllisyyden

suojelijoita. He esiintyivät nyt mitä viehkeimmissä puvuissa. He

vaativat ylistystä, uhreja, kukkasia, ihailuveroja. He kiemailivat

rohkeasti ja taidokkaasti, mikä herättää epäilyä, että he esiintyvätkin

kilpailijoina. He ryhtyivät suojelemaan nuoria tyttöjä, mutta

loppujen lopuksi ehkä syrjäyttävät heidät. He ovat jo tehneet niin

Washingtonissa.

Salongit ovat aikakauden tunnuskuvana. Niitä ei ole enää Euroopassa,

niitä ei ole vielä Amerikassa. Muutamilla naisilla on kuitenkin jo

jonkinlainen henkilökohtainen valta-asema: rouva Ronald oli niitä.

Hänen vastaanottopäivillään vallitsi hyvän aistin loisteliaisuus, jota

ehkä olisi pidetty liian upeana Pariisissa, mutta joka ei New Yorkissa

tuntunut kohtuuttomalta. Hänen kutsuansa pidettiin kunniassa. Hän

kaipasi suosiota ja ihailua eikä mikään ollut hänestä liian kallista

sen saavuttamiseksi. Luontaisesta taipumuksesta tai amerikattarien

keskuudessa harvinaisesta käytöksensä hallitsemiskyvystä oli hän

aina tasainen ja viehkeä. Ja varsinkin tällä ominaisuudellaan oli

hän voittanut emännyysmaineensa. Hän oli New Yorkin naisvaltiaita.

Rouva Ronald saattoi määrätä jonkun taiteilijan menestyksen, panna

alkuun jonkun muodin, muuttaa jonkun tähänastisen tavan, pitää

liian tunkeilevia nousukkaita kurissa, antaa eronneelle vaimolle

jälleen paikan seurapiireissä. Hän oli johtavana sieluna useissa

hyväntekeväisyystoimissa ja hänet oli valittu kunniajohtajattareksi

_Kotimaisten Naisten_ yhdistykseen.

Englantilaisten sukujen nuoremmat jäsenet, hollantilaiset ja kaikki

muut, jotka muinoin olivat tulleet Amerikkaan etsimään vapautta ja

varallisuutta, olivat jättäneet isänmaansa haluamatta uudelleen solmia

siteitä sinne. Rikkaiksi ja riippumattomiksi tultuansa olisivat he

kernaasti antaneet esivanhempiensa nukkua rauhassa Euroopan kirkkojen

kaarien alla ja olleet heistä pöyhkeilemättä. Naiset eivät sitä

sallineet. Taaskin laiminlöivät he tilaisuuden osoittaa ylemmyyttänsä.

Sen sijaan, että olisivat pyrkineet luomaan omassa maassaan älyn,

tiedon ja taidon ylimystöä, he ylpeilivät syntyperän vanhuudesta.

Maanpakoon tuotujen välineiden, vanhojen raamattujen avulla,

joiden alkulehdille oli merkitty avioliitot ja syntymät, saivat he

esivanhempiin johtavan langan päästä kiinni ja alkoivat täälläkin

vedota heihin. Heidän turhamielisyyttänsä hiveli enemmän kunnia olla

vanhojen ja lahonneiden puiden oksina, kuin kuuluminen uusiin ja

voimakkaisiin Amerikassa nousseihin kantasukuihin. He olivat ylpeämpiä

tuntemattomasta esi-isästä, usein hyödyttömästä, joskus huonostakin

ihmisestä, kuin siitä miehestä, jota heidän oli kiittäminen kaikesta.

Ja tämän tökerön hullutuksen valtaamina kävi näitä nousukkaita

joukoittain British Museumin tai kirkkojen arkistoja kaivelemassa;

niin vähän tottumusta kuin heillä olikin, löysivät he kuitenkin miltei

säännöllisesti vanhoja todistuskappaleita, jopa vaakunakilpiäkin.

Rotunsa puhtautta puolustaakseen päättivät amerikkalaisen ylimystön

naiset perustaa _Kotimaisten Naisten_ yhdistyksen, johon hyväksyttiin

vain henkilöitä, jotka saattoivat seurata sukuhaaraansa vähintään

kaksisataa vuotta taaksepäin eivätkä polveutuneet tavallisista, vaan

historiallisista siirtolaisista! Tämän valioliiton päällikkyys oli

annettu rouva Ronaldille, sillä hän oli kieltämättä moitteetonta

sukujuurta. Hänen äitinsä kuului New Orleansin parhaisiin sukuihin

ja hänen isänsä, kommodoori Beauchamp, juonti sukunsa aina siihen

Beauchampiin, joka oli tullut Englantiin Wilhelm Valloittajan mukana

ja jonka nimi on piirretty Caenin katedraalin ovelle. Helena ei

ollut ainoastaan hyvää sukua, hän oli myöskin hyvin kasvatettu.

Kun hänen äitinsä oli kuollut muutamia viikkoja hänen syntymänsä

jälkeen, oli hänen isänsä sisar, muuan noita vanhoja neitejä, joilla

on äidillisyyden vaisto, ottanut hänet syliinsä ja sydämeensä ja

omistautunut kokonaan hänen ja hänen veljensä Charleyn hoitoon. Pikku

Helena oli ollut noita lapsia, jotka kauneudellaan ja varhaisella

viehätysvoimallaan tekevät vanhemmat ja opettajat aseettomiksi. Neiti

Beauchamp ammensi velvollisuudentunnosta tahdonlujuutta, jonka avulla

hän sittenkin pystyi kasvattamaan tyttöstä, kehittämään hänessä hyvää

aistia ja sievää käytöstä. Joskaan hän ei voinut ehkäistä kasvatissaan

turhamielisyyden ja synnynnäisen keimailun kehittymistä, osasi hän

kuitenkin juurruttaa häneen periaatteita, jotka riittivät niille

vastapainoksi, ja painoi lapsen luonteeseen oman oikeamielisyytensä

leiman.

Helenan opinnot sujuivat loistavasti. Pelättiinpä, että hän saa

päähänsä ruveta lukemaan laki- tai lääketieteen tohtoriksi. Hänen

kauneutensa pelasti hänet. Hän ymmärsi pian, että oli viehättävämpää

olla nainen kuin naisasian ajaja.

Kun hän seitsentoistavuotiaana pääsi kasvatuslaitoksesta, oli hänellä

ihailijoita ja kutsuja enemmän kuin hän saattoi vastaanottaa. Äkkiä

valtasi hänet tympeys, joka usein tuonnempanakin hänet tavoitti ja

joka todisti hänen etevämmyyttään. Hän selitti silloin isälleen ja

tädilleen tahtovansa viettää vuoden Pariisissa, jossakin luostarissa,

täydentääkseen ranskan kielen, soitannon ja laulun taitoansa. »Ellen

minä häviä joksikin aikaa» — lisäsi hän seuraten käytännöllistä

vaistoa, joka ei koskaan jätä amerikatarta — »niin minun esiintymiseni

seuraelämässä kärsii. Minut nähdään liian usein, ja se heikentää minun

vaikutustani».

Herra Beauchamp ja hänen sisarensa vastustelivat aluksi, mutta

käsittivät lopulta nuoren tytön olevan oikeassa ja myönsivät itsekin,

että Helenan liian varhainen menestys saattoi häntä vain vahingoittaa.

He suostuivat siis hänen tahtoonsa, vastustaen vain luostarikasvatusta.

Helena piti päänsä. Passyn ja Nevillyn porvarilliset kasvatuslaitokset

eivät häntä miellyttäneet. Häntä viehätti hieno, niin ylimyksellinen

luostari kuin mahdollista. Uskonnollinen elämä oli hänestä tuntunut

aina niin erikoiselta, että hän tunsi sen suhteen voittamatonta

uteliaisuutta. Ajatus sulkeutua korkeiden muurien sisään, totella

kellonsoittoa, alistua ankaraan kuriin, olla ranskalaisessa

ympäristössä toisenrotuisten ja toisin kasvatettujen nuorten tyttöjen

parissa, kiehtoi hänen uutta etsivää mielikuvitustaan.

Tämän maailmannaisessa, niinkuin Helena jo oli oudon mielihalun

johdosta lähtivät neiti Beauchamp ja hän Pariisiin. Monien

tiedustelujen jälkeen antoivat he etusijan Neitsyt Maarian

Taivaaseen-astumisen luostarille Antenilissä, missä oli ilmaa, tilaa

ja vihannuutta. Sofia-täti ei suostunut jättämään veljentytärtään.

Millään ehdolla ei hän tahtonut antaa häntä vieraisiin, katolisiin

käsiin. Velvollisuudentuntonsa ohjaamana, kuten aina, vaienti

hän protestanttiset epäröintinsä ja hankki huoneen n.s. »Pikku

Luostarissa», lepokodissa, jonne maailmannaiset usein tulivat etsimään

levähdystä ja unohdusta. Helenan huone oli itse luostarissa.

Amerikattaret, jotka ovat viettäneet jonkun aikaa Pariisin

kasvatuslaitoksissa, selittävät, että ranskalaiset ovat huonosti

kasvatettuja, turmeltuneita, teeskenteleviä. Ranskattaret puolestaan

pitävät amerikattaria uskonnollisessa ja moraalisessa suhteessa

pakanoina. Nämä moitteet johtuvat siitä, että heillä on elämästä eri

mielteet.

Vuosisatoja on katolilaisuus kääntänyt latinalaisen sielua

haudantakaisuutta kohti. Se opettaa nuorelle tytölle, että hän on

syntynyt tähän maailmaan yksinomaan palvellakseen taivasta. Se

pyrkii teroittamaan hänen mieleensä inhimillisen onnen, maisen

turhuuden ylenkatsetta, hänen ruumiinsa halveksumista, kärsimyksen

rakastamista. Se on täten aikaansaanut ylevää kieltäymystä, harvinaista

mielenpuhtautta. Tämä ihanne kohdistuu kehkeytyvässä naisessa

sisäiseen elämään, ja se eristäytymisen laatu, johon meidän tapamme

hänet tuomitsevat, tekee hänestä keskitetyn olennon, — jossa padottu

mahla joskus synnyttää vaarallisia unelmia, epäterveiden aatteiden,

sairaloisten halujen, eriskummaisten tunteiden rikkaruohokasvullisuutta.

Amerikatar taas uskoo päinvastoin olevansa luotu nauttimaan tämän

maailman antimista, kehittämään älyänsä ja ottamaan osaa yleiseen

toimintaan. Hänellä ei ole mitään ennakkoaskartelua haudantakaisen

kanssa, ei mitään iankaikkisen onnen ajatuksia. Hän tuntee olevansa

suuren Kaitselmuksen huomassa ja antautuu siihen empimättä; hänen

henkensä on altis kaikille aatteille, hänen ruumiinsa on veden,

raittiin ilman ja liikunnan karkaisema. Hänen aistinsa eivät ole

opitun häveliäisyyden kiihdyttämät. Hän asettuu peliinsä eteen

uppoalastomana tuntematta mitään hekuman värinää. Hän onnittelee

itseään, jos on kaunis, miettii miten pienentäisi puutteellisuuksiaan

ja määrää tyynesti, mitä kohtaa hierojattaren on käsiteltävä.

Hänen viattomuudessaan, joka ei johdu tietämättömyydestä, vaan

säädyllisyydestä, on vähemmän viehkeyttä, mutta enemmän arvoa. Mitä

me sanomme _pahuudeksi_ ja synniksi nimittää hän _alemmuudeksi_ tai

_törkeydeksi_. Tässä erittelyssä näemme sen eron, joka on olemassa

Vanhan ja Uuden Maailman, menneisyyden ja kenties tulevaisuuden

katsomusten välillä.

Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarin oppilaat kuuluivat

yleensä maalais-aatelistoon ja korkeaan porvaristoon. Helena tunsi

näiden nuorten tyttöjen seurassa olevansa ventovieras. He olivat

hänelle yhtämittaisena kummastelun aiheena. Vapaus, jota useimmat

noudattivat totuuteen nähden, loukkasi häntä. Heidän halunsa päästä

elämän mysteerien perille tympäisi häntä. Rakkaus, jota hän piti

yhtenä luonnon kaunistuksena, jota hän odotti rauhallisesti, näytti

näistä ranskalaisista olevan kielletty hedelmä, jonkinlainen synti,

jonka ympärillä kuitenkin kaikki heidän ajatuksensa, kaikki heidän

keskustelunsa kiersivät. Heidän nautintonansa oli lukemastakin

päästyä lukea erinäisiä Salomonin Korkean Veisun kohtia, joita heidän

rukouskirjassaan oli ja he unelmoivat »Sulhasesta, joka saapuu hypellen

alas mäkiä». Uskovaiset rukoilivat salaperäisesti hehkuvin mielin,

ottivat kärsiäksensä kieltäymyksiä ollakseen otollisia Jumalalle. Se

tuntui amerikattaresta summattoman lapsekkaalta. Ja kaikilla näillä

kasvateilla oli hartauden, uhrautumisen, kaipuun tarpeita, jotka

tekivät heistä hänen silmissään eriskummaisia ja haaveellisia olijoita,

mutta joiden suhteen hän hetkittäin tunsi olevansa todellinen lapsi.

Helenaa vuorostaan ei myöskään ymmärretty ja häntä arvosteltiin

armottomasti. Hänen suorasukaisuuttaan pidettiin sivistymättömyytenä,

hänen luonteensa itsenäisyys näytti olevan huonon kasvatuksen

merkki. Hänen arsoa upeuttansa pukimissa, hänen silkki- ja

batistialusvaatteitaan, jotka herättivät kateutta, pidettiin rikollisen

keimailun merkkeinä. Hänen kauneutensa tuotti hänelle ihailua, joka ei

ollut häntä mairittelematta; mutta Antenilin luostarissa ollessaan ei

hän saanut luostarin asukkaista ainoatakaan todellista ystävätärtä.

Tässä ranskalais-katolisessa ympäristössä Helena kuitenkin tietämättään

sai joukon vaikutelmia, jotka myöhemmin, paljoa myöhemmin, olivat

palautuvat ja auttavat häntä hänen kohtalonsa ratkaisussa. Joka

sunnuntai ennen aamiaista meni hän Alman kadun protestanttiseen

kirkkoon; iltapäivällä hän, — niin suuri oli hänen amerikkalainen

monipuolisuutensa — otti osaa iltamessuihin, jopa veisasi urkujen

soidessa. Katolisen jumalanpalveluksen kirkonmenot olivat hänestä vain

näytelmää; mutta hänellä oli kuitenkin se tuntu, että tämä näytelmä

kohotti häntä henkisesti. Suitsutuksen tuoksu, liturgisen kielen

salaperäiset sanat, Pyhän Sakramentin siunaus miellyttivät häntä

erikoisesti. Silloin tällöin tunsi hän sielunsa pinnalla uskonnollista

väreilyä, mutta se ei temmannut häntä mukaansa. Neitsyt Maarian

Taivaaseen-astumisen kappeli häntä omituisesti viehätti. Hän pyysi

usein saada avustaa nunnaa alttarin koristamisessa. Hän teki sen kuin

pakana, vilkkain liikkein, nauru huulilla, liian äänekkäänä, tuntematta

suurta Läsnäoloa, joka piti sisarta niin pelokkaana ja kunnioittavana.

Magdalenan markkinain aikana palasi hän Anteniliin vaunut täynnä

kukkia; kauneimmat vei hän Neitsyt Maarian jalkain juureen. Se oli

kunnianosoitus, jonka hän aito-amerikattarena tahtoi tehdä omalle

sukupuolellensa. Hän rakasti katolilaisuutta sen vuoksi, sanoi hän

häikäilemättömästi kuin kerettiläinen ainakin, että sillä on jumalatar

ja että se ainoana kaikista kristinuskoista on rakentanut alttareita

naisille.

Helena oli päättänyt käyttää aikansa Pariisissa hyvin ja piti

päätöksensä. Hän seurasi ranskankielen, kirjallisuuden ja historian

kursseja, otti lausuntotunteja ja erään kuuluisan italialaisen johdolla

laulutunteja. Hänellä oli erinomaisen kaunis ja puhdas ääni, jolta

kuitenkin vielä puuttui tunteen lämpöä. Hän tunsi sen ja oli siitä

murheissaan. Hän loihti mieleensä vuorotellen kaikki ihailijansa,

mutta kukaan ei saanut häntä lämpenemään, kuten hän leikkisästi

lausui, ja kahdeksantoistavuotiaana oli hänen pakko turvautua

lausuntoharjoituksiin voidakseen saada lemmen sanoihin jotakin ilmettä.

Neiti Beauchamp hoivasi veljentytärtänsä mm taitavasti, että tällä ei

ollut tilaisuutta tehdä tuttavuutta ainoankaan ranskalaisen kanssa.

Nuori neito näki vain kaukaa noita kreivejä ja markiiseja, joista hän

oli kuullut puhuttavan niin paljon pahaa ja jotka sen vuoksi herättivät

hänen uteliaisuuttaan.

Tämä opinto- ja lepovuosi oli nuorelle amerikattarelle erinomaisen

terveellinen. Häneen oli Euroopassa tarttunut jotakin epämääräistä,

joka lisäsi hänen kauneuteensa uutta suloa.

Helena Beauchampin ensi esiintymiset seuraelämässä olivat voittoja,

joista puhuttiin kauan. Hänestä tuli New Yorkin hienon maailman

kuuluisimpia kaunottaria. Tällainen kaunotar on loistava, viehkeä

olento, jolla on valloittajan salamahti: häntä tarkoittavat kaikki

ylistelyt, hänet peitetään kukkasiin, hänen hymyjänsä kerjätään,

talon emännät kilpailevat siitä, kuka hänet saa vieraakseen, miehet

tulevat turhamielisyydestä hänen kosiskelijoikseen ja orjikseen. Tätä

valtiutta kestää tanssikauden tai kaksi, ja sinä aikana on koetettava

saavuttaa päävoitto: asema tai varallisuus. Kaunotarta, joka siinä ei

onnistu, pidetään »elävänä onnettomuutena». Hän vanhenee nopeasti ja

hänet heitetään ainiaaksi romukoppaan. _Sic transit gloria mundi_: niin

haihtuu maailman kunnia.

Helenan varallisuus ei ollut tasasuhteessa hänen taipumuksiinsa: hän

olikin selittänyt joko menevänsä vain rikkaisiin naimisiin tai jäävänsä

naimattomaksi. Hänet oli luotu, sanoi hän, omistamaan vaunuja, hevosia,

loistavia pukuja, uhkeita taloja; ne olivat hänelle tarpeen. Useakin

miljardöörinousukas kosi häntä, hän hylkäsi heidät kaikki empimättä.

Hän ei tyytynyt puolinaiseen: hän halusi miestä, joka lisäksi oli

hyvää sukua, lahjakas, joka oli tai tuli olemaan jotakin. Amerikatar

vaatii ylimalkaan, että hänen miehensä on hänelle kunniaksi, joko

kyvykkäisyytensä tai kauppamahtinsa johdosta. Jos mies on vielä kookas,

on vaimo erikoisen ylpeä ja toistelee turhamielisenä kuin metsäläinen:

»Hän on kolmen kyynärän mies ilman kenkiäkin.»

Henrik Ronald näytti olevan Helenan unelmain mukaan tehty mies.

Hänessä oli yhtyneenä kaikki, mitä hän halusi: ulkonainen kauneus,

ensiluokkaiset kyvyt ja suuri omaisuus. Vaikka hän ei ollut yhtä

vanhaa sukua kuin Helena, oli hänellä kuitenkin takanaan kolme

miespolvea rikasta ja arvossapidettyä porvaristoa, mihin jo maailman

kaikissa maissa voi rakentaa jonkinmoisen ylimyksellisyyden. Henrik

oli tavoiteltavin sulhasmies sinä seurustelukautena, jolloin neiti

Beauchamp alkoi esiintyä seurapiireissä.

Helenan näkeminen herätti Henrikissä eloon kaiken, mikä hänessä oli

nuoruutta ja runoutta. Tytön niin ihmeellisesti kimmeltävät hiukset,

elämää säteilevät ruskeat silmät ja koko loistava olemus tarttuivat

heti nuoren miehen mieleen eivätkä siitä enää haihtuneet. Ensi hetkestä

arvasi neiti Beauchamp saaneensa hänet valtaansa. Aluksi leikitteli

hän nuorella miehellä hiukan julmasti, mutta oli kuitenkin siksi

terveälyinen, että ei voinut olla tuntematta hänen etevämmyyttään ja

ylimalkaan häntä kunnioittamatta. Kuten naisessa usein, seurasi rakkaus

lähellä.

Herra Ronaldin äiti ja sisar, molemmat ankaranvakavia porvarisihmisiä,

koettivat kääntää nuoren miehen mieltä pois loisteliaasta neidosta,

jonka hienostelu ja turhamielisyys heitä kauhisti. Salliman voimat

olivat heitä vastassa: ensimäistä kertaa jäivät heidän sanansa Henrikin

suhteen tehottomiksi; seurustelukauden lopulla oli hän kihlannut

Helenan.

Naimisiinmeno, jonka kommodoori Beauchampin kuolema oli lykännyt

tuonnemmaksi, tapahtui vasta puolitoista vuotta myöhempään.

Ja näihin saakka oli tämä avioliitto ollut mitä onnellisin. Herra

Ronald oli tullut erään suuren tieteellisen aikakauskirjan omistajaksi

ja hänen teoksensa toxilogian — myrkkytieteen — alalla olivat

tehneet hänet kuuluisaksi Amerikan ulkopuolellakin. Euroopassa

lähtevät tiedemiehet ja kirjailijat enimmäkseen varsinaisen kansan ja

pikkuporvariston piiristä, missä kansojen elävät voimat ovat. He eivät

ole saaneet sitä kasvatusta, joka hienostaa ja hioo ihmisen. He ovat

samalla kertaa maailmanmiesten ylä- ja alapuolella. Yhdysvalloissa

he kuuluvat yhä enemmän rikkaiden luokkaan ja heillä on näiden

tottumukset. Ellei ole, niin heidän vaimonsa hankkivat ne heille heti.

Herra Ronaldilla oli oma laboratorio, niinkuin hevosmiehellä on

oma talli. Hän oli noita Harvardin yliopiston urheilijoita, jotka

jatkuvasti harjoittavat lihaksiansa ja kaikkia aistejansa urheiluilla,

jotka kohottavat miehen voiman kymmenkertaiseksi, tekevät hänet

miellyttäväksi levossa ja pelättäväksi taistelun hetkellä ja jotka,

mitä ranskalaiset kasvattajat sanokootkin, voi yhdistää henkisten

harrastusten kanssa, kuten Englannissa ja Amerikassa nähdään. Kahden

kemiallisen kokeen välillä meni Henrik Ronald pelaamaan cricket- tai

jalkapallopeliä ja kahdeksanneljättävuotiaana, jonka ikäinen hän nyt

oli, oli hänen ruumiinsa niin vetreä ja joustava, että hän parissa

päivässä olisi ollut ensiluokkainen sotilas.

Helena rakasti miestänsä, jollei intohimoisesti, niin ainakin niin

syvästi kuin hän luuli voivansa rakastaa, ja itse oli hän tämän miehen

ilo, ylpeys, turhamielisyys ja ainoa rakkaus.

Yhdysvalloissa on rikkaitten piirissä sangen vähän perhe-elämää.

Vaimot, jotka tuntevat olevansa älykkäitä, pitävät velvollisuutenaan

kehittää älyään: niinkuin Ibsenin sankarittaret tahtovat he

kehittää yksilöllisyyttään ja unelmoivat miehistä eristäytymistä,

syöksyvät suinpäin opintoihinsa, viettävät aikansa kirjallisissa ja

tieteellisissä kerhoissa ja jättävät kodin ja lapset Herran huomaan.

Maailmannaiset ajattelevat vain huvituksia. Molempien puolisot ovat

kaiken päivää kiinni asioissaan. Kotia palatessaan eivät he siellä

tapaa kotilieden viihtyisyyttä. Heidän ei sallita riisuutua valjaista,

vaan ainoastaan vaihtaa asua, eikä raskain useinkaan ole työasu.

Herra Ronald uhrasi klubinsa tullakseen auttamaan vaimoaan, kun

tämän oli pukeuduttava. Hän nautti vaimonsa näkemisestä kaikkien

noiden sirojen silkkien ja timanttien keskessä, jotka kuuluivat tämän

koristeluun. Tänä kaksinolon hetkenä puheli kumpikin tavallisesti

kaikesta, mikä kiinnitti mieltä. Mies taiteesta, tieteestä,

valtiollisista asioista; vaimo taas vuorostaan kertoi päivänsä vietosta

seuramaailmassa ja siellä liikkuvista juoruista. Helena olisi ollut

sangen loukkaantunut, ellei hänen puolisonsa olisi ottanut häntä

mukaan henkiseen elämäänsä; mutta hän kuunteli miehensä puhelua tuskin

puolellakaan korvalla. Onneksi ei kumpainenkaan huomannut, kuinka

harvinaista ja pintapuolista heidän henkensä kosketus oli.

Rouva Ronald oli toimelias, kuten yleensä amerikattaret. Jota enemmän

vierailuja, huvituksia ja muuta senkaltaista toimintaa hän päivän

mittaan ehti suorittaa, sen tyytyväisempi hän oli. Siitä huolimatta

rasitti häntä joskus elämän tyhjyyden tunto.

Kun on pitemmän aikaa liikkunut amerikattarien parissa, voi ensi,

silmäyksellä erottaa ne, joissa on latinalaista tai kelttiläistä

verta. Edellisten silmissään on enemmän unelmaa. Heillä on enemmän

ruumiillista viehkeyttä ja herkkyyttä. Heidän luonteessaan enemmän

vivahduksia ja vähemmän lujuutta; eikä heidän siveytensä ehkä ole

yhtä järkkymätön. Rouva Ronaldin kantaisä oli eräs Toulouse'in

hugenotti. Hänessä oli vieraita, saksilaisrotuisia aineksia, ja nämä

ainekset synnyttivät, käyttämättä jääneinä, erikoista sisällistä

liikettä, jonkinlaista aiheetonta tyytymättömyyttä, jota hän nimitti

hermostuneisuudeksi. Seuraelämän huvit eivät häntä milloinkaan

olleet täysin tyydyttäneet. Hän oli ryhtynyt tutkimaan eriskummaisia

aloja: buddhalaisuutta, salatieteitä, yhteiskunnallisia kysymyksiä

— mutta tutkinut niitä tietenkin naisten tapaan. Kun hän jostakin

ranskalaisesta romaanista luki jonkun suuren intohimon erittelyä, ja

sitä hän alati etsi, surkutteli hän itseänsä, ettei koskaan ollut

kokenut sellaista. Oli kuin häntä olisi loukattu, kohdeltu kuin lasta.

Hän mietti, mahtoiko eurooppalaisen sielussa olla enemmän säikeitä

kuin hänen omassaan vai eivätkö sitten hänen sielunsa säikeet olleet

värähtäneet. Hänen puolisonsa herättämä rakkaus tuntui hänestä

arkipäiväiseltä. Tietämättänsä nurkui hän ettei Henrik milloinkaan

ollut näyttänyt hänelle olentonsa pohjasakkaa; hartioitaan kohauttaen

sanoi hän: »Henrik on liian nuhteeton!»

Ranskattaressa olisi tämäntapainen uteliaisuus ollut aivan aistillista

ja hyvänä katolilaisena olisi hän mennyt sielunpaimenensa luo

ripille. Kun se herää amerikattaressa, ja se herää usein, on

se vain henkistä uteliaisuutta. Helena tahtoi yksinkertaisesti

tietää; hän ei halunnut tuntea. Hän pahoitteli, ettei ollut kokenut

mustasukkaisuuden tuskia, kiusausten kamppailua, hän uskoi olevansa

niin voimakas, niin mahdoton lankeamaan, että olisi tahtonut

leikitellä kaikilla näillä vaarallisilla seikoilla. Parin kolmen

vuoden perästä ilmeni liikarasitus, johon asema seuraelämässä Helenan

tuomitsi, mielenmasennuksena, suunnattomana tympeytenä, levon ja

yksinkertaisuuden kaipuuna. Silloin tarvitsi hän vanhaa, äidillisen

viihdyttävää Eurooppaa. Hän palasi sieltä aina nuortuneena ja

virkistyneenä.

Tähän saakka oli herra Ronald seurannut vaimoansa mutta nämä

säännöllisesti uusiintuvat matkat, jotka eivät sinänsäkään häntä

erikoisesti innostaneet, alkoivat tuntua hänestä kiusallisilta. Ne

muutamat keskustelut, joihin hän joutui ulkomaisten tiedemiesten

kanssa, eivät riittävästi korvanneet kirjain ja laboratorion äärestä

poistumista. Häntä väkisinkin värisytti, kun hänen mieleensä muistuivat

tarkoituksettomat kävelyt pitkin Pariisia, pukujen koetteluiden vuoksi

myöhästyneet aamiaiset, illat maailman huonoimmin tuuletetuissa

teattereissa, kaupitsijain aamurynnäköt hänen huoneeseensa, pukujen ja

päähineiden kasaamiset kaikille huonekaluille. Tuhannet tukaluudet,

joiden alaisena amerikkalainen aviomies on Euroopassa, olivat vielä

niin vereksinä hänen mielessään, että hän oli mielessään iloinen, kun

sattui niin hyvä syy jäädä New Yorkiin.

Helena oli jo kauan salaisesti halunnut, niin salaisesti, ettei hän

sitä itselleenkään tunnustanut, päästä Pariisiin yksinänsä. Hän

kuvitteli viehättäväksi tuntea olevansa aivan vapaa ja irrallinen.

Kokeen vaara houkutteli, hänen sitä aavistamatta. Herra Ronaldin

yksivakaisuus ehkäisi ajattelemastakaan mitään säännöllisestä

poikkeavaa. Hän ei koskaan käynyt pikkuteattereissa. Vaikka hän

osasi kirjallista ranskaa erinomaisesti, jäivät suulliset kielen

vivahteet häneltä usein ymmärtämättä. Kasvojen ilmeistä arvasi hän

kaksimieliset viittailut ja tunsi jonkinlaista huolestumista, että

hänen puolisonsakin kenties saattaisi ne arvata, mikä taas esti Helenaa

nauramasta.

Sanottakoon vain, että amerikkalaisten yleinen säädyllisyystaso on

eurooppalaisten säädyllisyystasoa alempana; heidän joukossaan tapaa

sittenkin miehiä, joiden tapojen ankaruus ja mielen puhtaus on

uskomaton ja jotka keskusteluissaan ovat paljoa pidättyvämpiä kuin

naiset. Herra Ronald kuului tähän valiojoukkoon. Hänen ylhyytensä

herätti Helenassa ehdotonta kunnioitusta. Miehensä läsnäollessa oli

hän hillitympi puheissaan. Kun hän Pariisin teattereissa esim. joutui

kääntämään miehelleen jotakin, sovellutti hän sanansa tämän korville

soveliaiksi lievennellen lavalla sanottua, mikä ranskalaisista

epäilemättä olisi tuntunut perin koomilliselta. Hän ei ollut koskaan

uskaltanut pyytää puolisoaan saattamaan häntä Punaiseen Myllyyn,

konserttikahviloihin ja tietenkin hän tunsi palavaa halua käydä

niissä. Siksipä ajatus Pariisissa olosta tädin, neiti Beauchampin ja

niin suvaitsevaisen oppaan seurassa, kuin hänen veljensä Charley oli,

herätti hänessä niin suurta iloa, että hänen oli vaikea sitä salata.

Pohjaltaan hän ei myöskään pahoitellut, että neiti Carroll oli lykännyt

naimisiinmenoansa: tämä toveri oli hilpeyden ja ilon aikaansaantiin

hyvin tarpeellinen.

Dora oli herra Ronaldin sisarpuolen tytär. Hän kuului siihen Amerikalle

erikoiseen tyyppiin, joka siellä tunnetaan nimellä »_the society

girl_!», mitä on miltei mahdoton tarkalleen ilmaista muilla kielillä.

_The society girl_ — nuori hienostoneiti — on yleensä huonosti

kasvatettu, pikemmin loistelias kuin älykäs. Vuoroon kohtelias ja

epäkohtelias, jalo- ja halpamielinen, hyvä ja ilkeä, uskollinen

ystävä, säälimätön vihollinen, kehittynyt keimailija, sanalla sanoen

elävä amerikkalainen hyvän ja pahan sekasotku. Erikoiset tuntomerkit:

hän soittaa banjoa neekerin mandoliinia — ja hotkii samppanjaa kuin

pariisilainen kokotti; myöhemmin näyttää hän tätä taituruuttaan

_cocktailin_ suhteen. _Society girl_ halveksii kaikissa muodoissa

täsmällisyyttä ja nuhteettomuutta. Hänen puvustaan puuttuu aina jokin

nappi tai solki ja parempain kamarineitsyiden kauhuksi on hänen pukunsa

usein kiinni vain neuloilla, niinkuin hän itse näyttää olevan luotu

vain epäjärjestystä aikaansaamaan.

Neiti Carrollissa oli montakin näistä ominaisuuksista, mutta ne

esiintyivät niin sanoakseni säädyllisyyden ja suoravuuden taustaa

vastaan, joka teki ne siedettäviksi. Toiseksi oli hän kasvanut

maaseudulla: raikas ilma oli jättänyt häneen jotakin tervettä, jota

eivät menestys, rasittava huvittelu ja keimailu olleet saaneet

hävitetyksi.

Lapsuudestaan saakka oli hän ollut oma herransa. Kaikki olivat

aina antaneet hänen pitää päänsä, ensin hänen vanhempansa, sitten

ystävät ja maailma. Oliko se heikkoutta hänen ympäristössään vaiko

suurempaa voimaa hänessä? Joka tapauksessa oli hän tullut itsekkääksi

yksinkertaisesta tottumuksesta odottamaan kaikkea muilta ja olemaan

uhraamatta muille mitään. Hän soitti tosin banjoa, jopa hyvinkin, mutta

ei juonut samppanjaa kohtuuttomasti, väittäen omiksi maireikseen, ettei

hänen ollut tarvis siitä etsiä hilpeyttä. Sitä näytti hänellä tosiaan

olevan ehtymätön lähde; ja tästä lähteestä kumpusi hänen henkensä

leikki- ja kompapuheina, terävinä pärskeinä, joiden omaperäisyys

teki aseettomiksi nekin, joihin ne kohdistuivat. Neiti Carroll ei

ollut kaunis, mutta, kuten hän itse leikkisästi lausui, hän oli

sittenkin siro: »chic». Hänellä oli se naiselle otollinen, luonteva

ruumiinrakenne, joka myöhemmin voi uhmata sekä äitiyttä että ikää;

ja hän oli verraton ratsastajatar. Hänen ainoa pikkutyttöunelmansa

oli ollut, että hän menettäisi omaisuutensa ja joutuisi näyttelemään

korkeamman tyylin ratsastustaitoa Euroopan suurten sirkuksien arenalla,

saaden satumaisia maksuja. Nähdessään hänet satulassa teettämässä

ratsullaan taidokkaita liikkeitä kuningaskin, jos vain oli hevosmies,

hullaantuisi ihastuksesta. Ei ollut kummakaan, että hän oli pannut

herra Ascottin ja monen muunkin pään pyörälle.

Jack oli ollut hartain ja uskollisin hänen ihailijoistaan ja lopulta

herättänyt hänessä jotakin, joka oli rakkauden kaltaista, tosin vain

kaukaa katsoen. Jack yksin tiesi, mitä ahdistusta ja uhrauksia tämä

valloitus oli hänelle maksanut. Suuren omaisuuden omistajana oli hän

katsonut voivansa olla erikoiselle toimialalle antautumatta. Harvardin

yliopistosta päästyään oli hän viettänyt maailmanmiehen elämää, mikä

on vielä tolkuttomampaa Amerikassa kuin Euroopassa. Hän oli hankkinut

kaikenlaisia ajoneuvoja, kyydinnyt kauneimpia tyttöjä kaksi- tai

nelivaljakoilla, kuljettanut seurasta toiseen tuhat pientä juttua,

jotka hän osasi kertoa hyvin — naisten suuresti suosima taito — ja

viettänyt loppuaikansa klubissa märehtien valtiollisia kysymyksiä

useampain _cocktailien_ tai muiden »virvokkeiden» välissä.

Amerikatar on itse liian toimelias sietääkseen joutilasta miestä; hän

moittii semmoista ääneen ja pitää kotimaassaan mokomaa miestä nolona ja

naurettavana. Neiti Carroll oli selittänyt herra Ascottille, ettei hän

ikinä suostuisi hyödyttömän miehen vaimoksi, ja Jack oli ruvennut erään

tuttavansa pankkiirin liikekumppaniksi ja perinnäisten taipumustensa

avulla muutamassa kuukaudessa kohonnut suureksi liikemieheksi. —

Hänestä oli tullut _a splendid business man_, kuten Yhdysvalloissa

sanotaan. Dora oli, liikutettuna tästä työhön tarttumisesta, vihdoin

luvannut hänelle kätensä. Sitten, kuin raivoissaan siitä, että oli

päästänyt vapautensa vangiksi, hän kyllä antoi Jackin kalliisti maksaa

voittonsa. Hän oli sulhaselleen ärtyisä, oikullinen, ihan uskomaton.

Kun hän sitten tunsi ahdistaneensa tämän kärsivällisyyden äärimmäiselle

rajalle, tuli hän kuin pikkutyttö sanomaan liikuttavan katuvaisin

mielin, jonka hän tiesi vastustamattomaksi: »Jack, minä olen kiltti

nyt». Ei hän suvainnut sanoa edes: »minä olen kiltti tästedes» —

epäilemättä ollakseen sitomatta käsiään tulevaisuuteen nähden. Mutta

hyvä poika antoi anteeksi yhtäkaikki. Dora ei, niinkuin hän oli

enolleen virkkanut, ollut tavannut ketään, joka olisi häntä enemmän

miellyttänyt, eikä hän olisi tahtonut luovuttaa sulhastaan kenellekään

toiselle naiselle: näissä kahdessa lauseessa oli hänen rakkautensa

suuruus ja syvyys ilmaistu. Sellainen rakkaus saattoi odottaa. Kun hän

näin ollen sai kuulla enonsa ja tätinsä matkustavan Eurooppaan, alkoi

häntä heti kaduttaa, että hän oli määrännyt häidenpidon kesäkuuksi.

Tästä katumuksesta ei ollut pitkä askel haluun lykätä sitä vielä

kerran. Hän vastusti kuitenkin tätä haluansa jonkun aikaa; jopa eräänä

päivänä päätti tilata hääpukunsa Doucetilta. Mutta — ihmisillä on

aina ilmestyksiä, jotka heille viittaavat minne on mentävä — samassa

alkoi hänen mielessään väikkyä sarja kuvia: hän näki Pariisin Rue de

la Paix'n koruja ja jalokiviä kimaltavine ikkunoineen, taiteellisten

naispukutarpeiden kasat... Tämän houkuttelevan näyn äkkiä tenhoamana

heitti hän kynän kauas luotaan, repi aloittamansa kirjeen pieniksi

palasiksi ja lausui ääneen mitä päättäväisimmästi:

— Minä menen sinne valitsemaan hääpukuni.

Enemmän ollakseen herra Ascottin itsetuntoa loukkaamatta kuin muiden

moitteiden pelosta selitti Dora, että hänen äitinsä terveys pakotti

hänet saattamaan tätä kylpymatkalle Karlsbadiin. Rouva Carroll tyytyi

tähän: amerikatar, jolle aviomies ei kuitenkaan paljoa merkitse, pitää

aina parempana nähdä tyttärensä karttavan sitä ja pysyvän vapaana.

Jack oli syvästi loukkaantunut tästä morsiamensa uudesta oikusta.

Hän hairahtui kiivastumaan ja solvaisi Doraa väittäen hänen menevän

Euroopasta hakemaan tittelimiestä. Oikeana naisena Dora tietenkin

syvästi loukkaantui tämmöisestä epäluulosta, ja niinpä loppujen lopuksi

Jackin oli pyyteleminen anteeksi.

Helena ja Dora luulivat matkustavansa Pariisiin yksinomaan

huvittelemaan ja ostelemaan koruja. Todellisuudessa lähetti heidät

sinne Kaitselmus, toisen tulikokeeseen, toisen kovaan elämänkouluun —

molemmat antamaan kaiken kukinnan olennastaan ja kohtaamaan kohtaloansa.