I.

Amerikassa on tuskin sitä maailmannaista, jolla ei olisi jokin

taideharrastus tai muu hieno erikoisuus keppihevosenaan. Toiset

kokoilevat pronssi- tai norsunluuesineitä, toiset gobeliineja tai

muita vanhoja kirjokankaita. Mikä on kuuluisa pöytäkalustostaan tai

hopeistansa, mikä jalokivistänsä tai pitseistään. Melkein kaikki ovat

intohimoisia kokoilijoita, jotka rosvoavat häikäilemättä Vanhalta

Maailmalta sen pyhäinjäännökset. Heidän toimestaan kasvaa Uuden

Maailman taideaartehisto tavattoman nopeasti, ja halpa dollari muuttuu

harvinaisiksi ja kallisarvoisiksi esineiksi.

Helena Ronald, erään Yhdysvaltain tulevan suurmiehen vaimo, oli

makuneuvoksetar sisustuskoristeiden ja niiden järjestelyn alalla. Hän

kerskaili voivansa, jos niiksi tulisi, ansaita omaisuuden asettamalla

makunsa rikkaiden nousukkaiden palvelukseen.

Hänen talonsa New Yorkissa sijaitsi siinä Viidennen avenuen osassa,

missä kuuluisimmat miljoonain-omistajat asuvat. Se oli Keskuspuiston

varrella, jonka sametinhienot nurmikot ja uhkeat puut kuuluivat sen

näköalaan. Gouldin ja Vanderbiltin palatsien rinnalla se näytti

pieneltä ja verrattain vaatimattomalta, mutta se oli sensijaan

aistikkaampi ja kodikkaampi. Helena askarteli siinä lakkaamatta,

sitä viimeistellen niinkuin taideteosta, asettaen tähän jonkun

huonekalun, tuohon taulun tai koruesineen. Ja hän näytteli ylpeyttä

tuntien sitä keittiöstä ylisille asti. Erikoisen turhamielisesti

vaali hän pukuhuonettansa. Hän oli keskittänyt kaiken naisellisen

vaistonsa sen koristeluun. Jonkun mielestä sen olisi tullut olla

yksinkertaisempi, koruttomampi; mutta taiteilija olisi pitänyt sitä

herkullisena. Korkeiden ikkunain välisiä seiniä verhosi harmaansininen

sateenkaarenhohtoinen kirjokangas, permantoa peitti ihana Morris-matto,

joka ikäänkuin kylvää eläviä kukkia jalkain alle. Huonekalut oli tehty

valkoisesta puusta, kiiltävästä ja lämpimästä kuin norsunluu, ja

niiden päällystöihin oli kirjailtu salamantereita, ulkomaan lintuja,

monivärisiä perhosia joiden värit olivat sopusuhtaisia istuimien,

patjain ja verhojen keltaisen, sinisen ja punaisen silkin kanssa.

Tästä taustasta, joka sävyltään oli viihdyttävä, erkani mestarillisia

vesivärimaalauksia, vanha dresdeniläinen uunia koristava reunusta,

lippaita, vanhoja kulhoja, omituisen muotoisia maljakoita ja vihdoin

suuri peilipöytä, jonka harvinaista, vanhaa venetsialaisompelua

olevalla peitteellä oli hyvässä järjestyksessä kultaisia, hopeisia tai

vaaleasta näkinkuoresta tehtyjä pukeumavälineitä.

Eurooppalainen, joka äkkiä olisi joutunut tämän pyhätön kynnykselle,

olisi aluksi varmaan luullut olevansa jonkun suuren pariisilaisen

»puolimaailman-naisen» asunnossa; mutta, jos hänellä on hiukankin sitä

kuudetta aistia, joka Röntgenin-säteinä tunkee ihmisten ja esineiden

läpi, olisi hän tästä epäilyttävästä hienostelun tavoittelusta

huolimatta pian tuntenut siveän naisen terveen ilmapiirin. Ja rouva

Ronald oli tosiaan nainen, jonka maalari olisi sijoittanut tähän

ylenpalttiseen ympäristöön. Siihen kuului hänen hienoutta uhkuva

vartalonsa, vähin verhoin tai täysinpukeutuneena aina herkullinen,

hänen kimmeltävät, kullan eri vivahteita väilkehtivät hiuksensa, hänen

himmivalkoinen ihonsa, hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka levittivät

hänen ympärilleen hyväilevää loistoa, hänen kaunispiirteiset huulensa,

joiden hymy paljasti mitä ihanimman hammasrivin. Siihen kuului tuo

häikäisevää valkoverisyyttä heijastava pää, nuo älyn ja ylemmyyden

jalostamat viehättäjän kasvot.

Eräänä iltana maaliskuun lopulla pukeutui Helena oopperaa varten.

Himmeänkeltaisessa puvussa, jonka kaulanaukeamasta saattoi nähdä hänen

olkainsa täydellisen kauneuden, istui hän peilinsä edessä. Hänen siinä

asetellessaan itse toisin muutamaa vallatonta hiussuortuvaa, ilmestyi

peiliin kookas, mustatukkainen, sinisilmäinen miehen kuva.

— Ah, Henrik! — huudahti nuori nainen käherrystään keskeyttämättä —

sinä olet luullakseni tullut tavallista myöhemmin.

Puolisot kättelivät katsahtaen toisiinsa herttaisesti, minkä jälkeen

tulija istahti keinutuoliin, joka näytti olevan hänen omaisuuttaan, ja

oli sijoitettu lähelle pukeumapöytää, mutta vasten päivää.

— Entä miten sinun aikasi on kulunut, ystäväni? kysyi hän suurta

hyvyyttä ilmaisevalla sävyllä.

— Hyvin. Rouva Barclayn aamiaiset olivat loistavat, hilpeät...

erinomaiset...

— Puhuttiinko paljon pahaa miehistä?

— Niistä ei puhuttu lainkaan.

— Sen pahempi! huomautti herra Ronald hymyillen.

— Me keskustelimme monista mielenkiintoisista asioista... Euroopattaret

eivät aavista, kuinka viehättäviä tällaiset naisaamiaiset saattavat

olla.

— He eivät ole vielä oppineet syrjäyttämään meitä.

— Syyttäkööt itseään! vastasi Helena, äänensävy omiaan lieventämään

vastauksen räikeyttä.

— Meidän kokouksellamme oli miellyttävä avajaisistunto.

— Niinkö?

— Raub, Bostonista, piti huomattavan esitelmän. Hän loi yleiskatsauksen

kemian tähänastisiin saavutuksiin ja viittaili vastaisuuden

mahdollisuuksiin; hän kuvasi tiedemiesten osuutta ja tehtävää siinä.

Minä en ole milloinkaan kuullut mitään mestarillisempaa.

Helena oli tyynesti seurannut hänen ajatuksensa juoksua.

— Ajattele, sanoi hän, että rouva Barclay uudisti aamiaisilla omien

piirustustensa mukaan valmistetun böömiläisen kristalliastiaston, ja

pöytäliinan ja lautasliinat, joiden kirjo-ompelun olivat syyrialaiset

naiset Konstantinopolissa suorittaneet.

— Ne olivat kauniita?

— Olivat, erikoisia, bysanttilaisia... hiukan liian kyllästettyjä.

— Tiedätkö, että minun ensi viikolla on kokouksessa pidettävä esitelmä,

— jatkoi herra Ronald myöskin puolestaan palaten siihen, mikä hänen

mieltään kiinnitti. — Minä aion löylyttää filosofeja ja kirjailijoita.

— Mitä he ovat sinulle tehneet?

— Minulle mieskohtaisesti ei mitään; mutta heidän tietämättömyytensä

kuohuttaa minua. He eivät näe, että tiede on luontoa, ja luonto juuri

on itse tiede. He yrittävät sitä halventaa. He ovat julistaneet sen

vararikkoon. He syyttävät sitä ihmiskunnan onnettomuuksien summan

lisäämisestä. He riemuitsevat tiedemiesten pulmista, ilkkuvat heidän

hapuiluansa ja hairahduksiaan. Se on typerää! Heidän tulisi päinvastoin

yhtyä tiedemiesten työhön, tehdä heidän keksintönsä tunnetuiksi,

edistää totuuden omaksumista. He tekisivät nykyisen kehityskauden siten

vähemmän tuskalliseksi — kaikki kehitys on näet tuskan alaista!... He

tulevat nostamaan aika huudon, kun me näinä päivinä todistamme näille

muka aatteenmiehille, että rakkaus ei ole muuta kuin oleellista ainetta

niinkuin valo, niinkuin sähkö.

Helena, joka asetteli hiuksiinsa pieniä timanttikoristeisia

näkinkenkäkampoja, oli kuunnellut miehensä puhetta vain toisella

korvalla. Viimeiset sanat tarttuivat kuitenkin hänen mieleensä, ja

ällistyksestä jäi hänen kätensä ilmaan.

— Rakkaus — ainetta, niinkuin valo! — toisti hän ikäänkuin kauhistuen —

sinä pidät minua pilanasi!

— En ollenkaan.

— Ah! runoilijat ovat oikeassa inhotessaan tiedettä! Eikö se ole

selittänyt, että suudelma on tartunnan siementen levittäjä?... Ja nyt

julistaa se, että rakkaus on juoksevaa ainetta!... Miksei mikrobi, niin

kauan kuin niitä vielä on?

— Koska se on ainetta — fluidumia — havaittavissa, ehkäpä pian

selitettävissäkin olevaa juoksevaa ainetta, joka koskettaa toisaalla

jotakin levossa olevaa solua, toisaalla jotakin aavistamatonta säiettä,

hiljaista hermoa, aikaansaaden yksilössä asianmukaisen vaikutelman.

— Entä vapaa valinta, mitä te teette sillä?

— Vapaa valinta! Ne, jotka siihen uskovat, eivät ole koskaan käyneet

meidän laboratorioissamme. Me olemme kokonaan Jumalan luomia, hänen

kuuliaisia avustajiansa. Meidän on täällä maan päällä tehtävä vain

hänen työtänsä, yleismaailmallista työtä.

— Rakkaus juoksevaa ainetta! — toisti Helena vieläkin, hämmästyksestään

täysin tointumatta. — Minä toivon ettet ainakaan sinä sitä esitä!

Minä en haluaisi olla sen miehen vaimo, joka liittää nimensä tähän

inhoittavaan keksintöön.

— Minkä vuoksi inhoittavaan? Me alamme tuntea äärimmäispienuuksien

tehtävän. Sähkö antaa meille mahdollisuuden tutkia niitä aineita,

jotka ovat meidän johtolankamme ja joiden joukossa on myöskin

rakkaus. Totuus on kauniimpi kuin taru. Siitä tulee näytelmäin ja

romaanien kirjoittajille valtavia aiheita; tiede avaa heille uuden,

tyhjentymättömän vaikutelmain ja tunteiden lähteen... Mitä teidän

filosofinne ja runoilijanne ovat tehneet ihmiskunnan hyväksi?

Houkutelleet haaveilla, tuutineet turhiin toiveihin; nostaneet tyhjän

pikarin sen huulille. Ja se on ollut tarpeellista, koska niin kerran on

tapahtunut. Mutta tiedemiesten tehtävä tulee yhä suuremmaksi. Heidän

avullaan tulee ihmisruumis entistä täydellisemmäksi ja ehommaksi,

he pidentävät elämän. He keksivät uusia liikuntavälineitä. Heidän

ansiotaan on, että kerran tulevaisuudessa voidaan sanoa: »Ihminen on

olio, joka on kehittynyt». He tekevät enemmän, nämä jumalattomuudesta

syytetyt: he herättävät jälleen todellisen Jumalan ihmiskunnalle, jonka

he saattavat puhdistettuna, jalostettuna, uskovaisena hänen alttariensa

ääreen.

Helenan kasvot olisivat tarkkaajalle selkeästi ilmaisseet, että hän

ei ollut seurannut miehensä hengenlentoa, vaan jäänyt hänestä jo

puolitiessä; se tapahtui hänelle muuten usein.

— Henrik, — sanoi hän kiilloittaen hienolla batistiliinasella

Sormustensa jalokiviä —, minun tekisi mieli perustaa yhdistys

ylellisyyttä vastaan. Se on hillittömyyttä yhtä paljon kuin mikä muu

tahansa.

— Mitä sanoit?

— Että tahtoisin perustaa yhdistyksen ylellisyyttä vastaan ja saattaa

koruttomuuden muotiin.

— Se olisi tosiaan erinomaisen omaperäinen yritys, varsinkin sinun

esittämänäsi!

— Vakavasti, ellei synny vastaliikettä, niin me uppoamme liioitteluun

ja huonoon makuun. Ellemme jo ole uponneet! Tämä rikkauden rehentely

alkaa minua tympäistä. Minulle tulee joskus halu asua pienessä, vain

kaikkein välttämättömimmällä kalustetussa tupasessa ja omistaa vain

yksinkertaisia alusvaatteita ja sarkapukuja.

— Pieni tupanen, yksinkertaisia liinavaatteita ja sarkapukuja!... Rakas

ystäväni, minä ihan säikähdän: sinä olet varmaankin sairas, muuten et

voisi saada sellaisia mielikuvia.

— Ilku vain, mutta minä tunnen todellakin sellaisen ihmisen väsymystä,

joka on liian kauan katsellut kiiltävää pintaa. Minulla on tarvis nähdä

vanhoja, viihdyttäviä, rumiakin esineitä, päästä pois tästä rajusta

menosta, jossa me olemme, hiukan hengittää... Oh, minä olen väsynyt,

väsynyt niin että voisin itkeä... Euroopalla tulee olemaan terveellinen

vaikutus meihin molempiin, sillä sinäkin olet liiaksi rasittunut.

— Minäkö? En vähääkään! — vastusteli herra Ronald, — minä en ole

milloinkaan voinut paremmin.

Mies seisautti tuolinsa keinunnan:

— Helena — jatkoi hän vaivautuneen, melkein pelokkaan näköisenä — sinun

täytyy vapauttaa minut lupauksestani. Minun on ihan mahdotonta lähteä

Amerikasta ennen kuin muutaman kuukauden kuluttua.

Hämmästyksestä pudotti nuori nainen sormistaan suuren helmen, jota hän

juuri oli kiinnittämässä korvaansa.

— Mitä? huudahti hän suuttumuksen välke silmissä — tahdotko, että minä

nyt luovun Euroopanmatkastani?

— En, rakas ystävä, niin itsekäs en sentään ole. Todistuksena siitä on,

että kokouksesta tullessani kävin varaamassa sinulle paikan huhtikuun

8. päiväksi »Tourainessa».

— Oh, Henrik, mitä sinä ajattelet? Emmehän me vielä milloinkaan

ole olleet erillämme niinä yhdeksänä vuonna, jotka olemme olleet

naimisissa! huomautti nuori nainen herttaisen kauniisti katsoen.

— Se koskee kovasti minuun, jonka täytyy jäädä, mutta mitä tehdä?

Preparaattorillani ei pitkään aikaan ole ollut lomaa. Hän sairastuu,

ellen heti laske häntä kesälomalle. Muuten teen minä juuri tärkeää

keksintöä, enkä voi keskeyttää töitäni... Sitten on vielä Doran

naimisiinmeno. Hänellä ei ole isää, ja holhoojana olen minä velvollinen

olemaan hänelle isän sijassa.

— Doran naimisiinmeno! Luuletko siis, että hän aikoo pitää sanansa?

— Niin toivon.

— No, hän puuhaa juuri sen peruuttamista. Hän haluaa lykätä häiden

vieton syksyyn ja tulla meidän kanssamme Eurooppaan.

— Olisi sopimatonta pettää Jackia jo toisen kerran! Hänen talonsa ja

huvijahtinsa ovat valmiina.

— Oh, ellen erehdy, niin saavat jahti ja talo odottaa emäntäänsä vielä

jonkun aikaa. Tiedäthän Doran kerskailut, ettei hän milloinkaan ole

kenenkään vuoksi uhrannut haluaan tai huviaan.

— Tiedän, mitä naisten itsekkyyteen tulee, on hänellä huomattava

ennätys!...

— Mutta, Henrik, ethän anna minun lähteä Eurooppaan yksinäni!

— Onhan sinulla mukanasi Sofia-täti ja veljesi.

— Ja etkö edes tule mustasukkaiseksi?

— En, sillä minulla on ehdoton luottamus tunteisiisi ja kunniaasi.

— Olet kyllä oikeassa... Mutta tämä sekoittaa kaikki suunnitelmani:

toivoin voivani lähettää palvelijat maalle ja sulkea talon.

— Tee niin! Minun olisi mahdoton asua täällä ilman sinua. Minä muutan

äitini luo.

— Ah! Minä näen, että sinä olet jo suunnitellut kaikki valmiiksi! sanoi

Helena hiukan loukkaantuneena.

— Olen, jotta sinulla ei olisi huolta eikä harmia.

— Ja kuinka minua arvostellaan sinun omaistesi keskuudessa!...

Sisaresihan lakkaamatta moittii amerikattaria, jotka jättävät miehensä

mennäkseen huvittelemaan Eurooppaan.

— Niin pian kuin minä katson sen hyväksi, ei kellään ole mitään

sanomista. Lähde rauhassa, ystäväni.

— Ah, jos minulla ei olisi todellista vaihtelun tarvetta, niin

lykkäisin matkan syksyyn; mutta minun hermoni ovat siinä tilassa...

— Minä olen sen huomannut! vakuutti herra Ronald hieman hymähtäen.

— Te ette tiedä, te miehet, mitä talonpito tässä kaikkien vapauksien

maassa merkitsee. Euroopattaret kummastelevat, että me silloin

tällöin tahdomme vapautua talousaskareistamme! Minä tahtoisin nähdä

heitä meidän paikallamme... Oh, mikä nautinto saada syödä aterioita,

joiden ruokalistaa ei ole tarvinnut itse järjestää, istua pöytään

tarvitsematta pelätä kokin tai keittäjättären huonon tuulen purkausta

jonkin puuttuvan ruokalajin muodossa!... Ja sitten nuo siistit

valkopäähineiset kamarineitsyet palvelemassa!... Siitä me eniten

nautimme Euroopassa, sitä minä tarvitsen.

— No niin, ystäväni, mene hiukan levähtämään. Hanki suuri varasto

terveyttä ja hilpeyttä. Osta siroja esineitä siellä ollessasi... Ei

karheita liinavaatteita eikä sarkapukuja. Ne eivät soveltuisi sinulle.

— Niinkö luulet? kysyi nuori nainen katsellen itseään peilistä

vakavannäköisenä.

— Minä olen siitä varma. Sinä olet loistoluomus: sinulle kuuluu silkki,

pitsit, jalokivet... Älä ajattele yhdistyksen perustamista ylellisyyttä

vastaan. Osta, kokoa; lastenlapsemme saavat sitten valikoida. Meillä

ei ole vielä oikeutta yksinkertaisuuteen ja joutilaisuuteen: meidän

täytyy hankkia, työskennellä, luoda. Me olemme esivanhempia! lisäsi hän

äänessä ylpeä sävy.

Samassa koputettiin ovelle ja ennenkuin sana: »sisään» oli lausuttu,

ilmestyi huoneeseen nuori tyttö oopperapuvussa; tulija oli niitä nuoria

tyttöjä, jotka ovat Amerikan erikoisuutena.

— Dora! — huudahti rouva Ronald kääntyen uuteen tulijaan päin. — Eihän

kello toivoakseni vielä ole puolta kahdeksaa!

— Oh! siitä en tiedä mitään — vastasi neiti Carroll hermostuneesti

naurahtaen. — Olen juuri ollut ankarassa ottelussa ja saavuttanut

voiton. Naimisiinmenoni on lykätty syksyyn: äiti ja minä lähdemme

Eurooppaan teidän kanssanne.

— No... mitä minä sanoin? lausui Helena katsahtaen mieheensä.

— Minä toivon sinun laskevan leikkiä! sanoi Henrik Ronald käyden äkkiä

vakavaksi.

— Ei, enokulta: äiti tarvitsee Karlsbadin kylpyjä; minä en voi antaa

hänen lähteä yksin. Ei kellään voi olla mitään sanomista, jos minä

haluan saattaa häntä. No: Jack tosin sitä paheksui, ja minulla oli

suuri työ saada hänet ymmärtämään, että velvollisuuteni tyttärenä

pakottaa minun vielä lykkäämään hänen onneansa, päätti neiti Carroll

tavanomaisella ivallaan.

— Se ei ole arvokasta, sinä toimit rumasti ja sydämettömästi!

Dora istahti tuolille:

— Minä istun, jotten kaatuisi nurin kaikista kohteliaisuuksista, joilla

rupeatte minua pommittamaan.

— Jack on typerän heikko! Hänen ei olisi pitänyt millään alistua tähän

uuteen oikkuun.

Oh! ei hän hyvällä alistunutkaan! Meillä oli aika kahakka!... Minä olin

jo heittämäisilläni hänen sormuksensa hänelle vasten kasvoja. Hän näki

sen ja kun ei tahtonut menettää minua, laski hän lipun ja suostui minun

tahtooni. Hän nai Dodyn mieluummin myöhään kuin ei milloinkaan... Minä

voin sen ymmärtää!

— Minä en.

— Valitan sitä itsenne vuoksi... No, minä olin jalomielinen: me teimme

rauhan ja minä toin hänet tänne autossani. Hän on tuolla salissa,

arvatenkin vetelemässä viiksiään, talttuneena, ellei aivan tyyntyneenä.

— Amerikassa näyttää olevan naisia, jotka voivat leikkiä miten tahansa

miehen rakkaudella ja arvolla! Te varmaan tosiaankin luulette, että hän

on tehty vain teille pelinukeksi! Te uuvutatte hänet vaatimuksillanne,

te kidutatte häntä keimailullanne, ja kun olette tehneet hänet

vähämieliseksi, jätätte siihen, ja hän etsii unohdusta juomisesta.

— Hyvin puhuttu, eno! vastasi neiti Carroll — mikä vahinko, että ette

ole mennyt raittiusseuraan! Te olisitte varmaan saanut paikan suurten

puhujain joukossa.

Henrik Ronaldin posket punastuivat hiukan.

— Tosiaankin, sanoi hän, te annatte kellolle enemmän arvoa kuin

miehille, jotka ovat luodut niin suuria tehtäviä varten ja joita te

saatte kiittää kaikesta. Jos te tallaatte rikki kehon, säälitte sitä

enemmän kuin jos miehelle teette saman. Te olette liian itsekkäitä,

liian itsenäisiä! Uskokaa minua, ei äänestysoikeus eikä tieto nosta

naista meidän tasallemme, vaan uhrautuminen ja kieltäymys. Ja ehkä saan

sanoa sinulle suoraan, että ne avut luovat euroopattarien sulon ja

ylemmyyden.

— Mitä vielä! Jos olisin siitä varma, niin ryhtyisin pian niitä

harjoittamaan.

— Se olisi sinulle vaikeaa, sillä sinut on liika vapaus ja liika onni

hemmotellut piloille. Viime syksynä sinä otit tekosyyksi terveytesi —

jossa ei ollut mitään toivomisen varaa — lykätäksesi naimisiinmenoasi;

tänä keväänä olet keksinyt tekosyyksi äitisi terveyden. Jollet rakasta

Jackia kylliksi ottaaksesi hänet, niin tehkää ero. Ole, lempo soikoon,

ainakin kunniallinen!

— Sitähän juuri koetan olla, eno hyvä. Minä rakastan herra Ascottia,

en ole koskaan tavannut ketään, joka minua olisi enemmän miellyttänyt;

en tahtoisi luovuttaa häntä kenellekään toiselle naiselle, mutta

nähkääs... minä en tunne itseäni täysin kypsäksi naimisiin. Minulta

puuttuu vielä pieni Euroopan-matka. Minä lähden sinne yksinomaan

saavuttaakseni Jackin onnelle välttämättömän täydellisyyden asteen.

Ellei se ole rakkautta ja kunniallisuutta, niin sitten en tiedä mitä.

Euroopasta palaava morsian on kuin Intiasta palaava laiva... Mutta

leikki sikseen; enhän olisi milloinkaan saattanut mennä naimisiin

teidän poissaollessanne; olisin ollut liian orpo.

Helena alkoi nauraa.

— Ah! Te olette hyviä kumpainenkin!... Henrik ilmoitti minulle

vastikään, ettei hän voi lähteä matkalle tänä kesänä ja yhtenä syynä

siihen, miksi hän ei voi minua saattaa, esittää hän juuri teidän

naimisenne.

— Mitä? Eikö Henrik tule Eurooppaan! — huudahti neiti Carroll äkkiä

säteillen, — ah! sen parempi! meillä on mainio tilaisuus huvitteluun!

— Kiitoksia, sanoi herra Ronald kuivakiskoisesti.

— Minä menen tapaamaan Jackia, lisäsi hän nousten. — Minä sanon

hänelle, että hänen on viisainta lähteä teidän matkaanne.

Dora hypähti jaloilleen ja pysäytti kissannotkealla liikkeellä enonsa.

— Älkää, älkää, minä pyydän! sanoi hän pitäen kiinni herra Ronaldin

takinliepeestä. — Se olisi halpamielinen, teidän kaltaistanne

suurmiestä alentava kosto. Tiedättehän, kuinka suuresti rakastan

teitä, mutta te tulisitte tanssin ehkäisijäksi ja minä tahdon nauttia

vapauteni viimeisistä kuukausista. Sen jälkeen minä palaan paikalleni

avioliiton pilttuuseen. Saatte nähdä, kuinka suoraan ja niskuroimatta

astun herra Ascottin rinnalla!

Dora, suorana ja niskuroimattomana astumassa herra Ascottin rinnalla —

tämä kuva nostatti hymyn tiedemiehen huulille. Hän ei voinut paremmin

kuin kukaan muukaan vastustaa sisarentyttärensä hullutteluita.

Tämä huomasi enon olevan jo puoliksi aseettomana ja täydentääkseen

voittonsa tyttö kietaisi oikean käsivartensa hänen kaulaansa.

— Olkaa kiltti — sanoi hän saattaen enoa ovelle saakka — tyynnyttäkää

Jackia ja koettakaa saada hänet hyvälle tuulelle. Tehkää se Doryn

vuoksi! kuiskasi hän vielä ja hengähti herra Ronaldin poskelle

pikkutytön suloisen suudelman. — Jo nyt jotakin! — jatkoi hän istahtaen

enonsa keinutuoliin. — Ah! kuinka elämä sentään on kovaa!

— Niin voisi oikeutta myöten Jack sanoa, — huomautti rouva Ronald

hymyillen — tehän pitelette häntä pahanpuoleisesti. Minä en usko teidän

ylimalkaan aikovankaan mennä hänen kanssaan naimisiin.

— Tottakai, tietysti menen — joskus — mutta ajatelkaa itse: avioliitto

tuntuu minusta hirttosilmukalta, johon ei mielestäni ole mitään

kiirettä pistää päätänsä. Olen varma, etten milloinkaan ole ollut niin

onnellinen kuin nykyään. No, minkä vuoksi sitten kiiruhtaisin?

— Jos rakastaisitte herra Ascottia, ette mietiskelisi ja kyselisi noin.

— No, sellaista rakkautta, josta ranskalaisissa romaaneissa puhutaan,

en tosin häntä kohtaan tunne. Epäilenpä tokko semmoista todellisuudessa

onkaan. Ainakin ovat meikäläiset miehet liian aineellisia sellaista

herättämään ja me itse liian monessa puuhassa kiinni sitä tunteaksemme.

Rouva Ronald näytti miettivän.

— Niin, sanoi hän, en minäkään luule meillä olevan suurten

rakastavaisten tempperamenttia...

— Sen parempi! nehän tekevätkin vain tuhmuuksia... Mitä minuun tulee,

on minulla Jackia kohtaan tukeva, koko elämän kestävä tunne; mutta

niinä kahtena vuonna, jotka olemme olleet kihloissa, olemme nähneet

toisemme melkein joka päivä. Minä olen liiaksi tottunut häneen. Viiden,

kuuden kuukauden eron jälkeen on hän uudempi ja vaikuttaa minuun

voimakkaammin. Miehet eivät milloinkaan ymmärrä omaa parastaan!

— Oh! Dody! — Dody! huudahti Helena nauraen, — teillä ei ole

aavistustakaan siitä mitä sanotte.

— On, on, täsmälleen! »Honni soit qui mal y pense»; se hävetköön, joka

pahaa ajattelee!... Mutta asiasta toiseen: minä olen aivan ällistynyt,

kun Henrik lähettää teidät Eurooppaan yksin. Sehän on Ronaldin suvun

periaatteiden vastaista.

— Ah! Hän on niin epäitsekäs! Hän luulee olevansa tekemäisillään

suuren keksinnön: jos minä en suostuisi erkanemaan hänestä, tulisi hän

mukaan ollakseen riistämättä minulta tätä matkaa; mutta minä tunnen

hänet, hänen ajatuksensa liikkuisivat koko ajan laboratoriossa eikä

hän nauttisi mistään. Toisaalta minä olen todellakin väsynyt, loppuun

saakka hermostunut, minä tunnen olevani tulossa aivan mahdottomaksi.

Siihen tautiin ei ole muuta parannuskeinoa kuin Eurooppa.

— Se on totta! Me voimme molemmat paljoa paremmin kun saamme panna

muutamia tuhansia dollareita eurooppalaiseen romurihkamaan, käydä niin

ja niin monessa kirkossa ja museossa ja viettää viisi, kuusi kuukautta

jotakuinkin rumien, jotakuinkin siedettävien hotellien huoneissa...

Minä toivon kuitenkin, että me tällä kertaa hiukan muutamme

ohjelmaa. Ensinnäkin me otamme mukaamme polkupyörät tehdäksemme

retkeilyjä oikealle ja vasemmalle; sitten saattaa veljenne meitä

pikkuteattereihin, konserttikahviloihin, Punaiseen myllyyn, Loiset'n

ravintolaan! Kaikki tuttavamme ovat niissä käyneet. Ne ovat Pariisin

säädyttömimmät paikat... ja ne täytyy tuntea!

— Ei ole sanottu, että Charley suostuu saattamaan meitä noihin

paikkoihin.

— No sitten saatamme me hänet, vastasi nuori tyttö uljaasti.

— Minä toivon, että Kéradieut ja d'Anguilhonit ovat tällä kertaa

Pariisissa, sanoi Helena. — Edellisillä matkoillani en ole koskaan

heitä tavannut. Se on kuin noiduttua. Kaksi ystävätärtä naimisissa

Faubourg Saint-Germainissa, enkä ole nähnyt ranskalaista kotia sisältä.

— Ja minä kun pahaksi onneksi en ollut Newportissa viime kesänä, kun

kuuluisa markiisi d'Anguilhon oli siellä!... Luuletteko, että Annie

kutsuu meitä luokseen?

— Varmasti.

— Mikä onni! Mutta älkää herran nimessä sanoko Jackin kuullen, että me

tulemme liikkumaan myöskin seurapiireissä: hän kuvittelisi, että minä

saattaisin antaa jonkun ranskalaisen panna pääni pyörälle, eikä olisi

enää hetkeäkään levollinen.

Rouva Ronald oli ottanut esille jalokivilippaansa. Hetken sormeiltuaan

valkoisella silkillä olevia koruja, valitsi hän uhkean helmistä ja

timanteista sommitellun kaulavyön. Pantuaan sen kaulaansa kääntyi hän

neiti Carrollin puoleen:

— Sopiiko tämä? kysyi hän.

— Te olette ihana! — vastasi nuori tyttö vakavasti. — Teidän

rinnallanne joudun minä aivan varjoon! lisäsi hän asettuen katsomaan

itseänsä suuresta peilistä.

Ja peili näytti sorjan, siropiirteisen vartalon valkoisessa

silkkipuvussa, pehmeän, ruskean tukan, hiukan teräväpiirteiset ja

tummaihoiset kasvot, kahden ihmeellisen silmän kaunistamat, joiden

kirkkaista hiukan harmahtavista teristä, pitkien mustien ripsien ja

kaarevien kulmakarvain alta, säteili elämää.

— Minun ei pitäisi milloinkaan näyttäytyä teidän rinnallanne! sanoi

Dora kohentaen korkeaa helmikoristeista kauluriansa.

— Älkää puhuko tuhmuuksia: te ette vaihtaisi ruumistanne minun ettekä

kenenkään muun kanssa... ja siinä olette ihan oikeassa!... Mutta

menkäämme tapaamaan herroja. Toivoakseni ei Jack ole niin huonolla

tuulella, että hän tärvelee iltamme.

Ensi silmäyksellä huomasivat molemmat naiset, että herra Ronald ei

ollut koettanut taivuttaa nuorta miestä kohtaloonsa alistumaan: tämä

näytti sangen alakuloiselta, mikä ei ollut herättämättä hetkellistä

katumuksentunnetta hänen morsiamessaan. Ja herra Ascott oli sangen

komea nuori mies. Hänen kasvonsa eivät olleet erikoisemmat, mutta hänen

mustat, terävät, älykkäät silmänsä, hänen hilpeä hymynsä ja olentonsa

hyväntahtoisuus tekivät myötätuntoisen vaikutuksen kaikkiin, ja hänen

väsymätön reippautensa teki hänestä New Yorkin seurapiirien suosikin.

— No, Jack-parka, teitä on kohdeltu huonosti! sanoi rouva Ronald antaen

hänelle kättä, — Voitte uskoa, että ei minulla ole mitään osuutta tässä

Doran uudessa oikussa.

— Siitä olen varma. Hän on niitä amerikkalaisia, jotka eivät voi nähdä

ystävättärensä panevan kuntoon matkatamineitaan joutumatta kiusaukseen

tehdä samoin!... Eurooppa on meidän naistemme perikato, meidän

kotirauhamme turmelija.

— Eihän toki... älkää sentään menkö liiallisuuksiin!... Minä puolestani

olen tyytyväinen, että teidän naimisenne lykkääntyy syksyyn. Niin voin

olla mukana häissä.

— Jos niistä koskaan mitään tulee!

— Tottakai, ja heti matkan jälkeen teidän rauhoittamiseksenne! — sanoi

herra Ronald laskien tuttavallisesti kätensä nuoren miehen olalle.

— Juuri sitähän minä olen Jackille sanonut, lausui neiti Carroll

hämmentymättä.

Päivällinen ilmoitettiin valmiiksi.

— Kiiruhtakaamme hiukan, sanoi Helena, minä en tahtoisi menettää

Tamagnon näyttämölletuloa ja Othellon ensimäistä lausetta, joka on kuin

riemuhuuto ja voiton aavistus.