Kreivi Nepomuk ajatteli tuskin enää vähääkään sitä salaisuutta, joka
ensin oli häntä niin säikäyttänyt, nähdessään olevan mahdollista, että
se pysyisi salassa maailmalta, jonka pilkka hänestä tuntui
katkerimmalta. Ruhtinas Z. puolestaan oli järkevästi sitä mieltä, että
ottaen lukuun merkillisen asiain tilan ja Hermenegildan vilpittömän
mielenlaadun todellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin jättää ihmeellisen
ongelman ratkaisu ajan haltuun.
Mutta juuri silloin, kun oltiin aikeissa ryhtyä päätetyn matkan
valmistuksiin, saattoi kreivi Xaver von R:n äkillinen ilmestyminen
kaikki uuteen pulaan, uuteen murheeseen.
Tuimasta ratsastuksesta kuumana, yltyleensä pölyisenä, niin hädissään
kuin hurjan intohimon riivaamana hän syöksi saliin ja huusi
tervehtimättä, kaiken säädyllisen laiminlyöden, kovalla äänellä:
"Hän on kuollut, kreivi Stanislaus! Ei hän joutunut vangiksi, ei, --
viholliset hakkasivat hänet maahan -- tässä ovat todistukset!"
Samalla hän pisti monta kiireesti esille ottamaansa kirjettä kreivi
Nepomukin käteen. Tämä alkoi säikähtäneenä lukea.
Ruhtinatar kurkisti myös papereihin, mutta oli tuskin lukenut muutaman
rivin, kun löi kätensä yhteen, kohotti katseensa taivasta kohti ja
huudahti tuskallisesti:
"Hermenegilda! Voi lapsiparkaa! Mikä tutkimaton salaisuus!"
Hän oli huomannut, että Stanislauksen kuolinpäivä oli juuri sama, jonka
Hermenegildakin oli maininnut, -- että kaikki oli niin tapahtunut, kuin
hän oli kohtalokkaana hetkenä ilmestyksessä nähnyt.
"Hän on kuollut", sanoi Xaver kiireesti ja tulisesti. "Hermenegilda on
vapaa, eikä nyt ole enää mitään vastassani, ei mikään estä minua, joka
rakastan häntä kuin elämääni! Minä pyydän häntä puolisokseni."
Kreivi Nepomuk ei kyennyt vastaamaan. Ruhtinas otti nyt suunvuoron ja
selitti, että eräiden asianhaarain vuoksi oli aivan mahdotonta nyt
suostua hänen kosintaansa, ettei hän tällä kertaa saisi edes nähdä
Hermenegildaa, ja että hänen siis olisi parasta jälleen poistua niin
kiireesti kuin oli tullutkin. Xaver vastasi hyvin tietävänsä
Hermenegildan häiriintyneen mielentilan, josta arvatenkin oli puhe,
mutta tätä hän tahtoi sitä vähemmän pitää minään esteenä, kun juuri
hänen liittonsa Hermenegildan kanssa tekisi tuosta sairaloisesta
tilasta lopun.
Ruhtinatar vakuutti hänelle, että Hermenegilda oli vannonut pysyvänsä
Stanislaukselleen uskollisena kuolemaansa asti, siis hylkäisi kaikki
muut kosijat eikä sitäpaitsi enää ollut kotona. Silloin Xaver nauroi ja
arveli, ettei hänelle ollut tarpeen muiden kuin isän suostumus;
Hermenegildan hellyttäminen piti muka jättää vain hänen omaksi
huolekseen.
Aivan julmistuneena nuorukaisen rajusta tunkeilevaisuudesta selitti
kreivi Nepomuk, että hänen oli kerrassaan turha toivoa suostumusta
esitykseensä ja että hänen pitäisi muitta mutkitta heti lähteä
tiehensä. Kreivi Xaver tuijotti häneen jäykästi, aukaisi oven eteiseen
ja huusi siellä, että palvelijan oli kohta tuotava matkalaukku sisään,
riisuttava hevoset valjaista ja vietävä ne talliin. Silloin hän astui
jälleen saliin, heittäytyi ikkunan viereiseen nojatuoliin ja ilmoitti
ihan levollisesti ja vakavasti, että ennenkuin hänen olisi annettu
tavata ja puhutella Hermenegildaa, voitaisiin hänet vain ilmeisellä
väkivallalla ajaa ulos.
Kreivi Nepomuk vastasi hänen siinä tapauksessa saavan valmistautua
hyvin pitkälliseen oleskeluun täällä ja muuten tyytyä siihen, että hän,
talon isäntä, poistui kotoaan. Kaikki, kreivi Nepomuk, ruhtinas ja
tämän puoliso, lähtivät nyt salista toimittaakseen Hermenegildan täältä
pois niin pian kuin mahdollista.
Mutta sattuma oli niin sovittanut, että Hermenegilda juuri sillä
hetkellä, vastoin tapaansa, oli mennyt puistoon. Xaver silmäili ulos
akkunasta, jonka likellä istui, ja näki hänen kaukana kävelevän. Kohta
hän hyökkäsi puistoon ja saavutti viimein Hermenegildan, joka oli
menossa puiston etelälaidassa olevaan kohtalokkaaseen huvimajaan. Missä
tilassa Hermenegilda nyt oli, sen saattoi melkein kenen tahansa silmä
havaita.
"Armias taivas", huudahti Xaver seistessään Hermenegildan edessä, mutta
syöksi sitten heti hänen jalkainsa juureen, vannoi hänelle hehkuvinta
rakkautta ja rukoili hellyttävimmällä äänellä, että Hermenegilda
suostuisi ottamaan hänet kaikkein onnellisimmaksi puolisokseen.
Aivan suunniltaan kauhusta ja yllätyksestä Hermenegilda vastasi
hänelle, että vain häijy sallimus oli voinut hänet toimittaa tänne
rauhan häiritsijäksi, ja vakuutti moneen kertaan olevansa rakastetulle
Stanislaukselle uskollinen viimeiseen hengähdykseen asti, niin ettei
koskaan rupeisi toisen miehen vaimoksi. Mutta kun Xaver ei sittenkään
lakannut pyytämästä ja lempeään tarjoomasta, -- kun hän vihdoin
riehuvan intohimonsa villitsemänä muistutti Hermenegildalle, että tämä
oli väärässä, koska kerran jo oli juuri hänelle suonut ihanimman
rakkautensa hetken, -- kun hän maasta ponnahtaen tahtoi sulkea neidon
syliinsä, silloin työnsi Hermenegilda kuin hengenhädässä hänet luotaan
kasvoilla kammon ja ylenkatseen ilme ja huusi:
"Kurja, itsekäs hölmö, yhtä vähän kuin vallassasi on tuhota sitä
suloista panttia, mikä minulla on liitostani Stanislauksen kanssa, yhtä
vähän voit minua vietellä rikollisesti luopumaan uskollisuudestani!
Pois näkyvistäni!"
Xaver heristi hänelle nyrkkiään, päästi pilkallisen hohotuksen ja
karjaisi:
"Mieletön, itsehän rikoit tuon typerän valasi. Se lapsi, jota nyt
rintasi alla kannat, minun lapseni se on, minun sinä annoit itseäsi
hyväillä juuri tuossa paikassa, minun rakastajattareni sinä olit ja
siksi jäätkin, ellen sinua puolisokseni korota."
Hermenegilda iski häneen sellaisen katseen, jossa paloi helvetin tuli,
sitten hän parkaisi hurjasti: "Hirviö!" ja luhistui kuin halvauksen
tapaamana maahan.
Ikäänkuin kaikkien raivotarten vainoamana karkasi Xaver nyt takaisin
kartanoon ja kohtasi ensiksi ruhtinattaren, jota hän tarttui käteen ja
veti mukanaan sisälle.
"Hän on inhoten hylännyt minut -- lapsensa isän!"
"Taivaitten nimessä! Sinäkö se olet, Xaver? Voi Jumalani! Sano, kuinka
se on mahdollista?" huusi ruhtinatar kauhusta väristen.
"Kirotkoon minua kuka tahansa", jatkoi Xaver maltillisemmin, "mutta jos
miehessä hehkuu veri niinkuin minussa, joutuu hän niinkuin minäkin
sellaisena hetkenä syntiä tekemään. Näin se tapahtui: Huvimajassa
tapasin Hermenegildan ihmeellisessä tilassa, jota en osaa kuvata. Hän
makasi kuin sikeästi nukkuen ja unia nähden leposohvalla. Tuskin olin
astunut ovesta sisään, kun hän nousi, tuli luokseni, tarttui käteeni ja
kulki kanssani juhlallisin askelin huvimajan takimmaiseen päähän.
Siellä hän polvistui, minä samoin, hän rukoili, ja pian huomasin, että
hän oli näkevinään edessään papin. Hän otti sormestaan sormuksen ja
ojensi sitä pappia kohti, minä otin sen ja pistin hänen sormeensa
toisen sormuksen, jonka vedin sormestani. Sitten hän vaipui kiihkeimmän
lemmen hurmiossa syliini -- -- Kun sieltä pakenin, lepäsi hän sikeässä,
tajuttomassa unessa."
"Kauhea mies! Suunnaton konnantyö!" huusi ruhtinatar malttinsa
menettäneenä.
Nyt tulivat myös kreivi Nepomuk ja ruhtinas saapuville, ja pian saivat
hekin kuulla Xaverin tunnustuksen. Kuinka syvästi loukkasikaan
ruhtinattaren herkkää tunnetta se havainto, että Kaverin ilkityö oli
miesten mielestä hyvinkin anteeksiannettava ja sai selityksensä hänen
läheisestä suhteestaan Hermenegildaan!
"Ei", sanoi ruhtinatar, "ei koskaan Hermenegilda suostu sen miehen
puolisoksi, joka on uskaltanut helvetin kavalan hengen tavalla
myrkyttää hänen elämänsä korkeimman hetken hirveimmällä rikoksella."
"Hänen tulee siihen pakko", vastasi Xaver kylmän halveksivasti, "jos
mielii maineensa pelastaa -- minä jään tänne, ja asia saadaan kyllä
järjestetyksi -- --"
Sillä hetkellä kuului eteisestä melua, -- sinne kannettiin
Hermenegildaa, jonka puutarhuri oli tavannut huvimajassa tainnoksissa.
Hänet tuotiin saliin ja laskettiin sohvalle. Ennenkuin ruhtinatar
kerkisi estämään, astui Xaver lähemmäksi ja tarttui Hermenegildan
käteen.
Mutta samassa ponnahti Hermenegilda seisaalle, päästi suustaan
kauhistuttavan huudon, joka ei ollut ihmisäänen kaltainen, ei, vaan
muistutti petoeläimen vihlaisevaa karjaisua, ja tuijotti kreiviin
salamoivilla silmillään kasvojen hirveästi vääristyessä.
Xaver horjahti kuin kuolettavan salamaniskun kohtaamana ja sopersi
tuskin ymmärrettävästi: "Valjastakaa!" Ruhtinattaren viittauksesta
hänet talutettiin portaita alas. "Viiniä, viiniä!" huusi hän, kulautti
kurkkuunsa muutaman lasillisen, hyppäsi sitten vahvistuneena ratsunsa
selkään ja nelisti tiehensä.