IV.

Syvissä ajatuksissa, mieli täynnä sen miehen urotöitä, jota puolalaiset

siihen aikaan ihailivat kuin epäjumalaa, istui Nepomuk eräänä päivänä

huoneessaan, kun ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi Hermenegilda

täydessä surupuvussa, pitkälle riippuvaan leskenhuntuun verhottuna.

Hitain, juhlallisin askelin hän lähestyi isäänsä, laskeutui sitten

polvilleen ja puhui väräjävällä äänellä:

"Voi isäni, -- kreivi Stanislaus, rakas puolisoni, on manalle mennyt,

hän kaatui sankarina verisessä taistelussa ja edessäsi seisoo nyt

polvillaan hänen surkuteltava leskensä!"

Kreivi Nepomukin täytyi pitää tätä uutena ilmauksena Hermenegildan

sekaantuneesta mielentilasta sitä suuremmalla syyllä, kun vielä päivää

aikaisemmin oli tullut viestejä kreivi Stanislauksen hyvinvoinnista.

Hän nosti Hermenegildan lempeästi seisaalle ja vastasi:

"Rauhoitu, rakas tytär, Stanislaus on terveenä, pian hän rientää

syliisi."

Silloin Hermenegilda henkäisi kuin tuskaisessa kuolonkamppauksessa ja

vaipui raatelevan murheen valtaamana kreivin viereen sohvalle. Hetkisen

kuluttua hän kuitenkin tointui ja puhui ihmeellisen tyynesti:

"Anna minun kertoa, rakas isä, kuinka kaikki tapahtui, sillä sinun

tulee se tietää, jotta ymmärtäisit minun olevan kreivi Stanislaus von

R:n lesken.

"-- Tiedä siis, että kuusi päivää takaperin olin iltahämärässä siinä

huvimajassa, joka on puistomme eteläreunalla. Kaikki ajatukseni, koko

olemukseni oli kiintynyt lemmittyyni, ja silloin tunsin silmäni

ehdottomasti sulkeutuvan, mutta ei uneen, ei, vaan minut valtasi

ihmeellinen tila jota en osaa muuksi sanoa kuin uinailuksi valveilla

ollessa.

"-- Mutta pian oli ympärilläni hälinä ja jyminä, kuulin hurjaa

temmellystä, ja ihan likelläni paukkui laukaus toisensa jälkeen.

Kavahdin pystyyn ja hämmästyin: yhtäkkiä olin joutunut kenttämajaan.

Edessäni oli polvillaan hän itse -- Stanislaukseni.

"-- Syleilin häntä ja puristin rintaani vasten 'Jumala olkoon

ylistetty', huusi hän, 'sinä elät, sinä olet minun omani!'

"-- Hän kertoi minulle, että minä olin heti vihkimisen jälkeen vaipunut

tainnoksiin, ja vasta nyt minä hupsu nainen muistin, että Cyprianus

munkki, jonka juuri silloin näin menevän kenttämajasta ulos, oli äsken

vihkinyt meidät likeisessä kappelissa tykkien jyristessä, hurjan

ottelun riehuessa ihan lähellämme. Sormessani kiilsi kultainen

vihkisormus.

"-- Kun nyt uudestaan avasin sylini puolisolleni, tunsin kuvaamatonta

autuutta. Onnellisen vaimon ennentuntematon, sanomaton hurmaus

värisytti koko olentoani -- tajuntani häipyi jälleen -- sitten minua

viilsi jäinen kylmyys. Aukaisin silmäni -- kauheata! Keskellä vimmatun

kamppailun tuoksinaa -- silmäini edessä palava kenttämaja, josta minut

arvatenkin oli pelastettu -- Stanislaus vihollisten ratsumiesten

ahdistamana -- ystäviä riensi paikalle häntä pelastamaan, mutta liian

myöhään -- takaapäin hakkasi hänet muuan ratsumies hevosen selästä

maahan."

Jälleen luhistui Hermenegilda, hirveän tuskansa valtaamana, ja menetti

tajuntansa. Nepomuk kiirehti noutamaan vahvistavia aineita, mutta niitä

ei tarvittu, sillä ihmeellisellä tarmollaan Hermenegilda taas voitti

tainnostilansa.

"Taivaan tahto on täytetty", lausui hän synkän juhlallisesti. "Minun ei

sovi valitella, mutta kuolemaani saakka uskollisena puolisolleni en

anna minkään maallisen liiton itseäni hänestä erottaa. Stanislausta

murehtia, hänen ja meidän puolestamme rukoilla -- se olkoon nyt

kohtaloni, eikä mikään saa minua siitä estää."

Kreivi Nepomukilla oli täysi syy uskoa, että Hermenegildan sielussa

kytenyt mielipuolisuus oli purkautunut tuollaiseksi harhanäyksi. Ja kun

Hermenegilda nyt alkaisi rauhallisesti, luostarimaisesti surra

puolisoaan, jolloin tulisi loppu hänen entisestä hurjastelevasta,

levottomasta hyörinästään, niin tuntui hänen isästään tämä uusi vaihe

huojennukselta, ja sitten olisi täysi parannus piankin mahdollinen, kun

kreivi Stanislaus saapuisi kotimaahan.

Kun kreivi Nepomuk joskus sattui lausumaan jonkun sanan haaveista ja

harhanäyistä, hymyili Hermenegilda surullisesti, painoi uutta

kultasormustaan huuliaan vasten ja kostutti sitä kuumilla kyynelillä.

Kreivi Nepomuk huomasi ihmeekseen, että tuo sormus todellakin oli

vieraalta taholta; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sitä tyttärensä

hallussa, mutta kun tietysti saattoi monella tapaa selittää, kuinka se

oli joutunut Hermenegildalle, ei hän katsonut edes olevan aihetta sen

alkuperää tutkia. Tärkeämpi hänestä oli se surettava viesti, että

kreivi Stanislaus oli joutunut vihollisen vangiksi.

Hermenegilda alkoi omituisella tavalla sairastella; usein hän valitti

tuntevansa merkillistä vaivaa, jota ei suorastaan osannut taudiksi

sanoa, mutta joka salaperäisesti värisytti koko hänen olentoaan.

Näihin aikoihin saapui ruhtinas Z. puolisonsa kera. Ruhtinatar oli,

Hermenegildan äidin varhain kuoltua, ollut hänen huoltajanaan, ja jo

tämänkin vuoksi otti Hermenegilda tätinsä vastaan niin hellästi kuin

olisi hänen oma lapsensa.

Hermenegilda aukaisi entiselle vaalijalleen koko sydämensä ja valitti

haikein mielin, että vaikka hänellä oli kaikkein vakuuttavimmat

todisteet niiden asianhaarain luotettavaisuudesta, jotka koskivat hänen

todella tapahtunutta vihkimistään Stanislauksen puolisoksi, häntä

kuitenkin moitittiin mielenvikaiseksi haaveilijaksi. Ruhtinatar oli

saanut kuulla kaikki, ja hänellä oli nyt itselläkin tilaisuus huomata

Hermenegildassa mielenhäiriön merkkejä, minkä vuoksi hän viisaasti

kyllä varoi väittämästä vastaan, tyytyen vain lohduttamaan nuorta

sukulaistaan sillä, että aikaa myöten kaikki selviäisi ja että oli

parasta hurskaassa nöyryydessä kokonaan alistua taivaan tahtoon.

Sensijaan kävi ruhtinatar tarkkaavammaksi, kun Hermenegilda puhui

hänelle ruumiillisesta voinnistaan ja kuvaili niitä omituisia puuskia,

jotka tuntuivat häiritsevän hänen sisällistä olemustaan. Ruhtinattaren

nähtiin pitävän Hermenegildaa tuskallisen huolellisesti silmällä, ja

hänen huolestuksensa näytti pahenevan sen mukaan kuin Hermenegilda

ilmeisesti alkoi sairaalloisesta tilastaan toipua. Kuolonkalpeat posket

ja huulet saivat jälleen punaisen värinsä, silmistä katosi kaamean

jylhä loiste, ja katse kävi lempeäksi ja levolliseksi; laihtumisen

sijaan tuli takaisin yhä huomattavampi muotojen pyöreys, -- sanalla

sanoen, Hermenegilda puhkesi kukoistukseen täydessä nuoruudessa ja

kauneudessa.

Mutta ruhtinatar näkyi pitävän häntä entistä sairaampana kysellen

häneltä: "Kuinka on laitasi, lapsi kulta, kuinka voit, miltä tuntuu?"

Ja jos Hermenegilda vain vähänkin huoahti tai joskus kalpeni, tuli

hänen tätinsä kasvoille syvän huolestuksen ilme.

Kreivi Nepomuk, ruhtinas ja ruhtinatar neuvottelivat, mitä tästä

oikeastaan lopulta tulisi, kun Hermenegilda oli saanut päähänsä sen

järkkymättömän uskon, että hän oli Stanislauksen leski.

"Minusta tuntuu, ikävä kyllä", virkkoi ruhtinas, "että hänen

hulluutensa pysyy parantumatta, sillä ruumiillisesti hän on kerrassaan

terve ja ravitsee mielipuolisuuden myrkyttämää sieluaan täysin voimin.

Niin", jatkoi hän, ruhtinattaren tuijottaessa eteensä tuskaisin

katsein, "hän on peräti terve, vaikka häntä ihan tarpeettomasti ja

hänen omaksi vahingokseen hoidetaan kuin sairasta, hemmoitellaan ja

kaikenlaisella huolenpidolla rasitetaan."

Ruhtinatar, johon nämä sanat koskivat, kiinnitti nyt silmänsä kreivi

Nepomukiin ja sanoi kiireesti ja päättävästi:

"Ei, Hermenegilda ei ole sairas, mutta jollei täytyisi muuten pitää

mahdottomana, että hän olisi voinut hairahtua, niin tahtoisin varmasti

väittää, että hän on siunatussa tilassa."

Sen sanottuaan hän nousi ja poistui huoneesta. Kuin salaman satuttamina

tuijottivat nyt kreivi Nepomuk ja ruhtinas toisiinsa. Jälkimäinen alkoi

ensiksi puhua ja arveli, että hänenkin vaimollaan saattoi toisinaan

olla mitä kummallisimpia harhanäkyjä. Mutta kreivi Nepomuk sanoi hyvin

vakavasti:

"Ruhtinatar on kyllä siinä kohden oikeassa, että sensuuntaista

hairahdusta Hermenegildan puolesta on kerrassaan mahdoton kuvitella.

Mutta kuuleppa, mitä sinulle nyt sanon. Kun Hermenegilda eilen meni

ohitseni, tuli minunkin mieleeni sama hullu ajatus: -- Katsoppas vain

tuota, nuori leski näkyy miehensä kuoleman jälkeen saavan pienokaisen.

-- Semmoinen päätön kuvitelma saattoi johtua vain siitä, että silmäilin

hänen pyöristynyttä vartaloaan, mutta kun se ajatus sittenkin lensi

mieleeni, niin voinet kai pitää luonnollisena, että ruhtinattaren

huomautus herätti minussa haikeata huolta, niin, suorastaan tuskallista

hämmästystä."

"Tässä ei siis auta muu", vastasi ruhtinas, "kuin jättää asia lääkärin

tai kätilön ratkaistavaksi, ja sillä tapaa saadaan joko vaimoni

malttamaton johtopäätös kumotuksi taikka sukumme häpeä todetuksi".

Monta päivää olivat molemmat epätietoisia, miten tässä oikeastaan

pitäisi menetellä. Kumpikin epäili yhä enemmän Hermenegildan tilaa.

Viimein he vaativat ruhtinatarta päättämään, mitä oli tehtävä. Tämä ei

hyväksynyt sitä, että sallittaisiin jonkin kenties suulaan lääkärin

sekaantua asiaan, ja arveli muuten, että vierasta apua tarvittaisiin

kaiketi vasta viiden kuukauden kuluttua.

"Mitä apua?" huudahti kreivi Nepomuk kauhistuneena.

"No ettekö ymmärrä -- eihän nyt enää ole mitään epätietoisuutta",

jatkoi ruhtinatar kovemmalla äänellä, "joko Hermenegilda on katalin

teeskentelijä, mitä koskaan on maan päällä ollut, taikka tässä piilee

jokin tutkimaton salaisuus -- pääasia on sittenkin, että hän on

raskaana!"

Ihan jäykistyneenä kauhusta kreivi Nepomuk ei saanut sanaakaan

suustaan. Kun hän sitten vihdoin oli työläästi malttanut mielensä,

pyysi hän hartaasti, että ruhtinatar koettaisi millä hinnalla tahansa

tiedustella Hermenegildalta itseltä, kuka onneton mies oli hänen

perheelleen tuottanut tämän haihtumattoman häväistyksen.

"Tällä hetkellä", vastasi ruhtinatar, "ei Hermenegilda vielä aavista,

että olen päässyt selville hänen tilastaan. Mutta kohta kun hänelle sen

suoraan sanon, luulen saavani kaikki kuulla. Hänen täytyy silloin niin

säikähtyä, että teeskentelijän naamio vasten tahtoakin ratkeaa, taikka

hänen viattomuutensa tulee jollakin ihmeellisellä tavalla ilmi, vaikken

nyt osaa kuvitellakaan, kuinka se olisi mahdollista."

Vielä samana iltana oli ruhtinatar kahdenkesken Hermenegildan kanssa,

jonka kehittyminen äidiksi näkyi joka hetki edistyvän. Silloin

ruhtinatar tarttui neito-raukan molempiin käsivarsiin, katsoi häntä

tiukasti silmiin ja sanoi purevalla äänellä:

"Kultaseni, sinä olet raskaana!"

Hermenegilda loi kuin taivaallisesta hurmauksesta kirkastuneen

katseensa korkeuteen ja huudahti kaikkein ihastuneimmalla äänensävyllä:

"Oi äiti, äiti, tiedänhän minä sen! Jo kauvan olen tuntenut, että

vaikka kallis puolisoni kaatui hurjien vihollisten murhalyönneistä,

minusta sittenkin tulisi niin sanomattoman onnellinen. Niin, tuo

maallisen autuuteni korkein hetki elää minussa edelleen, minä saan

hänet jälleen takaisin, rakkaan puolisoni, siinä kalliissa pantissa,

joka ihanasta liitostamme syntyy."

Ruhtinattaresta tuntui, kuin kaikki alkaisi pyöriä hänen silmissään,

kuin menisi häneltä kaikki tajunta sekaisin. Hermenegildan ilmeessä

hehkuva totuus, hänen ihastuksensa, hänen kasvojensa todellinen

kirkastus ei sallinut kuvitellakaan teeskentelyä, petollisuutta, mutta

toiselta puolen saattoi vain pähkähullu panna arvoa hänen merkilliseen

väitteeseensä. Tämä jälkimäinen johtopäätös sai ruhtinattaren niin

valtoihinsa, että hän työnsi Hermenegildan luotaan ja huusi kiivaasti:

"Mieletön! Onko siis jokin uni toimittanut sinut tähän tilaan, joka

tuottaa meille kaikille häpeää? Luuletko todellakin, että voit

typerillä saduilla minua pettää? Malta mieltäsi -- muistele uudestaan,

mitä sinulle on viime aikoina tapahtunut! Jos kadut ja tunnustat, voit

ehkä vielä sovittaa hairahduksesi."

Kyynelten virratessa, aivan nääntyneenä haikeasta tuskasta Hermenegilda

vaipui tätinsä eteen polvilleen ja vaikeroitsi:

"Siis sinäkin, joka olet minua vaalinut kuin oma äiti, soimaat minua

haaveksijaksi, sinäkään et usko, että kirkko on minut yhdistänyt

Stanislaukseen, että minä olen hänen vaimonsa? Mutta katsoppa tätä

sormusta sormessani! Ah, mitä sanoisinkaan -- tiedäthän missä tilassa

nyt olen, eikö sekään riitä sinulle todistamaan, etten ole pelkkää unta

nähnyt?"

Ruhtinatar sai suureksi kummakseen huomata, ettei Hermenegildan

mieleenkään tullut minkään siveellisen lankeemuksen ajatus, -- ettei

hän ollut sentapaista viittausta lainkaan käsittänyt.

Painaen ruhtinattaren käsiä rintaansa vasten Hermenegilda rukoili

hartaasti, että hän edes nyt, kun äidiksitulo ei suonut sijaa millekään

epäilykselle, uskoisi heidän avioliittonsa olleen todellisen, eikä

kokonaan hämmentynyt, suunniltaan joutunut rouva lopulta enää tiennyt

mitä olisi sanottava onnettomalle neidolle, millä tapaa hänen yleensä

oli koetettava päästä sen salaisuuden perille, joka tässä tietysti

piili.

Vasta muutaman päivän kuluttua hän selitti puolisolleen ja kreivi

Nepomukille, ettei Hermenegildalta, joka väitti olevansa miehestään

raskaana, voinut saada muita tietoja kuin minkä hän sielunsa sisimmässä

itse uskoi olevan totta. Vihastuneina soimasivat miehet Hermenegildaa

teeskentelijäksi, ja varsinkin vannoi kreivi Nepomuk, että elleivät

lievät keinot saisi hänen tytärtään luopumaan mielettömästä aiheestaan

tyrkyttää hänelle mokomaa hassua juttua, niin hän turvautuisi ankariin

toimenpiteisiin.

Ruhtinattaren mielestä sitävastoin olisi kaikki kovuus hyödytöntä

julmuutta. Hän oli näet siitä varma, kuten hän lausui, ettei

Hermenegilda vähääkään teeskennellyt, vaan kaikesta sielustaan uskoi

omia sanojaan. "Maailmassa on", jatkoi hän, "vielä monta salaisuutta,

joita emme kykene selvittämään. Entä jos ajatusten elävällä

yhteistoiminnalla voisi olla myös ruumiillista vaikutusta, -- jos

henkinen yhteys Stanislauksen ja Hermenegildan kesken olisi saattanut

hänet tähän tilaan, jota emme osaa selittää?"

Huolimatta kaikesta suuttumuksestaan, onnettoman hetken

tuskallisuudesta, eivät ruhtinas ja kreivi Nepomuk voineet olla ääneen

hohottamatta, kun ruhtinatar lausui tämän olettamuksen, jota he

nimittivät nerokkaimmaksi keksinnöksi, millä ihmisestä yritettiin luoda

taivaallinen olento. Ruhtinatar punastui ja sanoi suoraan, ettei

raakojen miesten aisti pystynyt semmoista käsittämään. Muuten koko se

suhde, johon tuo hänen nyt saamansa vakaumuksen mukaan aivan viaton

lapsiparka oli joutunut, oli hänen mielestään loukkaava ja inhottava,

eikä hän nähnyt ympäristön häijyyden ja pilkan välttämiseksi muuta

parempaa keinoa kuin että hän ja Hermenegilda yhdessä lähtisivät

matkalle, jota hän oli jo suunnitellut.

Kreivi Nepomuk hyväksyi tämän ehdotuksen mielellään, sillä kun

Hermenegilda itse ei lainkaan pyrkinyt salaamaan raskaudentilaansa,

niin täytyi hänet todellakin toimittaa pois tuttujen piiristä, jos

tahdottiin hänen mainettaan säästää. Ja kun oli päätetty näin

menetellä, tunsivat kaikki mielensä keventyvän.